Lue keskustelun säännöt.
Tarve miellyttää vanhempiaan? Miten päästä eroon?
17.06.2006 |
Onko kellään muulla ikuista tarvetta miellyttää vanhempiaan ja " totella" heitä kaikessa? Mua häiritsee yli kaiken se, että tiettyjä asioita en esim. " uskalla" kertoa vanhemmilleni kun tiedän, että he paheksuvat sitä tai kritisoivat päätöstäni.
Erityisesti äitini on aina ollut erittäin herkkä kritisoimaan kaikkea mitä teen ja vieläkin tuntuu, että haen häneltä jotain hyväksyntää! Ikinä hän ei ole tekosiani mielestäni kehunut:(((.
Esim. jos teemme mieheni kanssa jonkin ison ostopäätöksen niin minua aina kauhistuttaa kertoa siitä vanhemmilleni kun kuitenkin tiedän, että he löytävät siitä jotain paheksuttavaa/kritisoitavaa. Ostimme esim. tontin viime vuonna ja kauan mietin miten edes viitsin kertoa siitä vanhemmilleni. No kun kerroin, niin kova ryöpytyshän siitä tuli ja ihmettelivät kovasti miksi nyt tontti piti ostaa vaikka meillä on jo talo:(. Eivätkä välittäneet vaikka miten kerroin, että emme halua enää asua tässä talossamme.
Ärsyttää suunnattomasti että olen tällainen " pikkutyttö" !!!! Miten ihmeessä pääsen tästä eroon?
Pystyn kyllä siis tekemään päätöksiä ihan omin päin enkä koskaan kysy vanhemmiltani neuvoja. Mutta jonkinlaista hyväksyntää silti haen jatkuvasti.
Johtuukohan siitä, etten ole koskaan saanut kehuja vanhemmiltani?
Kommentit (44)
Hän kirjoittanut myös muita kirjoja liittyen ihmisen elon kriiseihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityisesti tuo, että ovat mieheni puolella sopii hyvin kuvaan. Kuten sanoin, jos meille tulisi ero, niin uskon että näkisivät asiat vain miehen puolelta ja säälisivät häntä. Minua pitäisivät outona.
Ihannoivat muutenkin miestäni..
Kiiitos kirjavinkistä! Pitääkin käydä kirjastossa.
Ap
sitä ennen en hänen puheistaan jaksanut paljoakaan välittää. Nyt tuntuu, että kaikki hänen tekemisensä ja juttunsa saavat mut raivon partaalle ja todellakin tunnen vihaa, katkeruutta ja sitten syyllisyyttä näistä katalista tunteistani...
t. 11 & 18
Vierailija:
joka jatkuu, tunnen vihantunteita, katkeruutta ja välillä syyllinen olo tunteistani vanhempia kohtaan. Onko tämä sitä itsenäistymistä?
ja vanhempani toisella. Tai sitten mies on yksin ei-kenenkään-maalla... Eivät mitenkään ihannoi miestäni, koska valitsin vääränlaisen miehen - tietysti.
Omia tekemisiään vanhempani eivät erityisemmin hehkuttele, vaatimattomia ja työteliäitä ihmisiä kun ovat - niin kuin kaikkien muidenkin pitäisi olla. Kyllä äiti oikeastaan välillä listaa, mitä kaikkea hyödyllistä on saanut aikaan, kun oikein asiaa ajattelen.
nelonen
Minullakin kauhea pakkomielle aina puunata joka paikka ennen vanhempieni vierailua, ja jos yritän kyläilyn aikana puolustella tyyliin " meillä on vähän sekaista kun huomenna vasta on siivouspäivä" tms. äitini aina toteaa hyvinkin " ymmärtäväisesti" , että mitäs siitä, eihän sitä nyt aina tarvitse olla siistiä. Kuitenkin suureen ääneen kauhistelee tuttavia, joilla sotkuista. Ja muutenkin on tosi kova arvostelemaan minulle kaikkia muita ihmisiä. Joten oletettavaa on, että arvostelee meidänkin perhettä muille, vaikkei siis ikinä tee sitä vasten kasvoja.
6/12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on niin äkkipikainen, ja jos äidille sanoo, alkaa puolustelemaan isää fanaattisesti. Entä, olitteko lapsena kilttejä, piti olla hiljaa kun käskettiin, eikä liikaa vaivata?
Olen näiden vuosien aikana (siis ekan lapsen syntymän jälkeen 4,5-v sitten)käynyt monesti läpi omaa lapsuuttani ja monesti tunnen vihaa ja katkeruutta. MIelestäni niin moni asia on mennyt lapsuudessani ja nuoruudessani pieleen. Enimmäkseen se, että minua on yritetty liikaa kontrolloida ja hallita.
Luulen myös, että äitini on ollut ja on lievästi masentunut.
Itsekin olen potenut masennusta ekan lapsen syntymän jälkeen erityisesti. Joskus tunnen, etten olen mielenterveydeltäni ihan " vakaa" . Esim. mieheni on mielestäni mieleltään erittäin vakaa ja minä olen " täyshullu" verrattuna häneen!
Mieheni onkin kasvatettu vapaammin ja rakastavammin. Siksikö hän on tasapainoisempi aikuinen?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi on spontaani nautiskelija, joka ei juuri koskaan arvostele meidän tekemisiämme, ihailee vain. :) Näemme harvoin, ja hän muun muassa joka kerta kehuu poikaansa, kuinka komistuu vain. Minuakin kehuu tavan takaa, ja ai kun tuntuu kivalta.
Ihastuin anoppiin ensitapaamisella, koska hän oli niin erilainen kuin oma äitini, mutta nykyään hänen " hörhöilynsä" välillä hiukan rasittaa, kun ollaan pidempään tekemisissä. Taidan olla sen verran äitini tyttö...
nelonen
ja terve itsetunnoltaan, vaikka on kokenut koviakin (terveysrintamalla). Minä piipitän huonoa itsetuntoani alituiseen ja murehdin tekemisiäni ja sanomisiani.
Olen monesti miettinyt meidän vanhempiamme ja huomaan, että eromme taitavat perinteiseen tapaan juontaa sieltä lapsuudesta. Appivanhempani ovat todella hyväksyviä ja kannustavia, kun taas meillä on aina vaadittu vähän enemmän kuin mitä on tehty. Toisaalta minä olen huomattavasti kätevämpi tekemään melkein mitä tahansa, koska mieheltäni ei ole myöskään vaadittu minkään askareiden tekemistä eikä niitä ole opetettu, jos ei ole itse tajunnut pyytää.
Ottaisin kuitenkin mieluummin terveen itsetunnon kuin monipuoliset taidot keittiössä ja puutarhassa.
nelonen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kauhea stressi aina enn kuin tapaan erityisesti äitiä. Mitä pistäisin päälle jne. Kuitenkin tuntuu, että hän katsoo nenän varttaan pitkin ja merkitsevästi tuhahtaa esim. monitoimikoreille eteisessä. Ennen seuraavaa vierailua olin ostanut kauniimmat korit muovisten tilalle. Ehkä itsekin kärppänä tarkkeilen, että mistähän se nyt keksii tuhahtelemista. Ei slleen kauhean suorasti valita, että ' onpa sotkuista' . Vaan vähän kierommin. Ja kauheeta vaan hakea hyväksyntää vielä 30-vuotiaana.
Kun sain lapsia muutamia vuosia sitten, tämä homma jotenkin räjähti käsiin. Sitä enne en ollut ajatellut asiaa kummemmin. kävin terapiassakin.
Haukkuu veljen pulleutta kaikkien kuulleen ja aina. Itse kärsin syömishäiriöstä koko nuoruuden. Nyt olen normaalipainoinen, eli 50 kg...
--- kiva kun joku oli nostanut ketjua!! Tutulta kuulosta tämäkin. Just toi tuhahtelu kaikelle. Erityisesti sille jos ollaan ostettu jotain. Lapsille mun ei ikinä saisi ostaa mitään eikä äiti vissiin tajua ollenkaan että lapsetkin kasvaa ja tarvitsee uutta päälleen??! Mutta äitihän kyllä tuhahtelee vähän kaikelle, just sille jos on sotkuista jne. Minullakin on aina kauhea stressi kaikesta ennen kuin äiti tulee, ja siistin paikkoja ja jopa piilottelen (!!!) jotan tiettyjä tavaroita!!!
-- mullakin tämä räjähteli käsiin kun sain lapsia. Mun mielestä myös ädillä oli vaikea suhde omaan äitiinsä. HÄnenkin äitinsä kritisoi häntä ja nyt äiti tekee samaa mulle. Teenköhän mäkin sitten samaa omalle tyttärelleni vielä? Hope not.
-- mulla on jonkinlainen syömishäiriökin nyt päällä. Ahmin vaikkei pitäisi ja ajatukset pyörii ruoan ympärillä liikaakin... mistäköhän sekin juontaa juurensa? En ole VIELÄ lihava mutta... Veljeni sen sijaan on ylipainoinen ja hänelläkin näyttää olevan samanlainen suhde ruokaan.
Huh.
Ap
Vierailija:
muistaakeni psykologia-osastolta. Itse luin kirjan ja selitti hyvin paljon asioita.
mistä kertoo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ei ole koskaan arvostanut tekemisiäni (harrastuksia, opiskelua, hyvää ammattiani, mitään). Jos esittelen hänelle jotain tekemääni hän naurahtaa ivallisesti eikä koskaan kommentoi.
18 vuotiaana hän kutsui minua huoraksi. Sitä en unohda koskaan.
Viimeksi hän halusi auttaa ja siivota meillä. Sanoin, että keittiössä voi mielellään siivotakin, mutta ei muualla. Siivosi sitten wc:n ja khh:nkin. Silloin mulla meni yli. Päätin, etteivät ole enää tervetulleita meille -ainakaan vähään aikaan.
Raivostuttaa ja samalla kuitenkin mietin että minähän tässä -taas- huonosti käyttäydyn.
Niin, meillä ei ole koskaan sanottu vastaan eikä myöskään keskusteltu, ainoastaan vaiettu.
Nyt mietin psykologille menoa saadakseni pään selväksi.
Mikähän siinä on kun muutun aina pikkulikaksi kun käyn vanhempieni luona? Onko se se, etteivät he ikinä näytä arvostavansa mua tai osoittavansa että he kunnioittaisivat minua?
Eivät vanhempani ole ikinä kehuneet minua, vaikka olen 35-vuotias ja minulla on hyvä ammatti, ihana mies ja kolme lasta.
Äitini on aina kuten kerroinkin kritisoinut minua ja valintojani. Harrastukseni olivat tietenkin vääriä, lukeminen josta pidän, oli ajanhukkaa.
Ärsyttää kun en saa tukea mihinkään!! Vaikka mihin minä sitä tarvitsenkaan? Mutta olisihan se kiva jos voisi keskustella asioista vanhempiensa kanssa. KUn nyt kerran usein tavataankin.
Mutta esim. sitä eivät voi ymmärtää lainkaan kun haluamme muuttaa tästä talostamme pois. Kysyvät, että miksi en ole tyytyväinen? Selitykset (joita minun aikuisena ihmisenä ei kuulu heille antaa!) kaikuvat kuuroille korville. Rasittaa.
Onko oikeasti vanhempia, jotka kohtelevat aikuisia lapsiaan kunnioituksella? kuuntelevat ja ehkä tukevat?
Itse en ole psykologilla käynyt vaan käytän miestäni psykologina:-))). Hän raukka saa kuunnella purnauksiani vanhemmistani.
Miten olen toistamatta samoja virheitä omien lasteni kanssa? Toisaalta en usko, että äitini on ikinä miettinyt MIKSI hän kohtelee minua kuten kohtelee. Ei äitini mieti mitään tuollaisia syvällisempiä juttuja.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Mikähän siinä on kun muutun aina pikkulikaksi kun käyn vanhempieni luona? Onko se se, etteivät he ikinä näytä arvostavansa mua tai osoittavansa että he kunnioittaisivat minua?Eivät vanhempani ole ikinä kehuneet minua, vaikka olen 35-vuotias ja minulla on hyvä ammatti, ihana mies ja kolme lasta.
Äitini on aina kuten kerroinkin kritisoinut minua ja valintojani. Harrastukseni olivat tietenkin vääriä, lukeminen josta pidän, oli ajanhukkaa.
Ärsyttää kun en saa tukea mihinkään!! Vaikka mihin minä sitä tarvitsenkaan? Mutta olisihan se kiva jos voisi keskustella asioista vanhempiensa kanssa. KUn nyt kerran usein tavataankin.
Mutta esim. sitä eivät voi ymmärtää lainkaan kun haluamme muuttaa tästä talostamme pois. Kysyvät, että miksi en ole tyytyväinen? Selitykset (joita minun aikuisena ihmisenä ei kuulu heille antaa!) kaikuvat kuuroille korville. Rasittaa.
Onko oikeasti vanhempia, jotka kohtelevat aikuisia lapsiaan kunnioituksella? kuuntelevat ja ehkä tukevat?
Itse en ole psykologilla käynyt vaan käytän miestäni psykologina:-))). Hän raukka saa kuunnella purnauksiani vanhemmistani.
Miten olen toistamatta samoja virheitä omien lasteni kanssa? Toisaalta en usko, että äitini on ikinä miettinyt MIKSI hän kohtelee minua kuten kohtelee. Ei äitini mieti mitään tuollaisia syvällisempiä juttuja.
Ap
Tuntuu painajaiselta se, miten voi olla jollakin samanlaisia kokemuksia! Olen vuoden sinua nuorempi, sairastuin ennen lapsia syömishäiriöönkin. Onko meillä samat vanhemmat? Varasin kirjastosta sen Kiukku on voimaa-kirjan, jos se selittäisi asioita. Lupaan tulla kertomaan siitä. Onpa muuten ihana jakaa ajatuksia jonkun samoja kokeneen kanssa. Millainen sinun isäsi on (en muista mitä kirjoitit, voin tarkistaa). Minun isä on aika helposti tulistuva ja alistavakin, kommentoi sarkastisesti asioita ja vähättelee, äiti näkee asioissa vain negatiiviset puolet ja puolustaa isää henkeen ja vereen.
Täällä taas yksi kohtalotoveri ilmoittautuu! Tavallaan lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa yli 30 v, jolla on tällaisia ongelmia.
Omalla kohdallani parantuminen alkoi siitä, kun erosin aviomiehestäni. Tuntui, että miehenkin valitsin vanhempiani miellyttääkseni enkä sen mukaan mitä itse olisin toivonut puolisolta. Elämä vain kävi liian ahdistavaksi, kun en enää tunnistanut oikeaa ja omaa itseäni kaiken sen miellyttämisen keskeltä. Eroni jälkeen olen tehnyt kaikenlaista mitä en aikaisemmin voinut ja uskaltanut - kertomatta vanhemmilleni. Seurustelen nyt erään miehen kanssa, mutten ole puhunut siitä vanhemmilleni, koska tiedän, että hyväksyntää ei heiltä tulisi. Mutta en ole sen tarpeessakaan.
Eroni alkuvaiheessa kävin yksinäni terapeutilla ja se oli hyväksi. Terapeutti tunnisti nopeasti sen mitä itsekin olin epäillyt, eli tämän järjettömän miellyttämisen halun.
Pitäs tosiaan käydä lainaamassa tuo " Kiukku on voimaa" . Tällä hetkellä mua on kuitenkin eniten auttanut se, etten ole tavannut vanhempiani nyt hetkeen. Heti on jotenkin parempi ja itsenäisempi olo!
Ap
Minulla on kanssa ollut vuosia ongelmia tuon vanhempien miellyttämisen kanssa. En tunne vieläkään itseäni, kolmikymppisenä, kun olen keskittynyt tähänastisessa elämässäni vanhempieni, ja muidenkin ihmisten, miellyttämiseen. Mutta parin viime vuoden aikana olen huomannut piirteen vähän väljentyneen.. onneksi.
Vanhempani asuvat ihan toisella puolella Suomea, joten näämme harvoin. Ehkäpä siksi en enää niin välitä heidän mielipiteistään. Ja kaksi lastakin ovat muuttaneet minua. Olen kyllä vielä aika herkkä muiden mielipiteille, ja saatan paljonkin muissa ihmissuhteissani keskittyä miellyttämiseen.
Eli miellyttämisentarpeeni ei ole rajoittunut vain vanhempiini, vaan myös ystäviini ja osittain mieheenikin. Mieheni tosin on ihminen, josta tiedän, että hän ei miellyttämistäni kaipaa tai odota. Siksi hänen miellyttämisensä ei tunnut pahalta, tunnen sen valinneeni itse. Toisaalta hän saa pahimmat purkauksenikin vastaan, kaiken turhautumisen jne.
Kun vanhempani käyvät meillä, tunnen, että sanomisiani arvostellaan. Samoin mieheni sanomisia. Myös hankitamme ym. vaikuttavat minusta heidän mielestään aina turhilta. Vanhempani arvostavat lähinnä suorituksia, titteleitä, rahaa ja ulkoista arvostusta. He myös arvostelevat innokkaasti toisia, erityisesti älyä, asemaa, ulkonäköä jne. Tosin mielestäni heillä nämä piirteet ovat lieventyneet ajan kuluessa, tai sitten en vaan huomaa enää kaikkea. Näemme tosiaan aika harvoin.
Itselläni on selvästi itsenäistymisprosessi ja itseni etsiminen käynnissä. Olen aika ujo, mutta tulen kuitenkin juttuun toisten kanssa kivasti. Nyt haen tasapainoa itseni ja muiden välille, kun ystävyyssuhteissa tuo miellyttämishalu on mielestäni liian voimakasta.
Vieläkin kiehuttaa kun ajattelenkin vanhempiani ja tuntuu etten pääse tästä ikinä yli!! Aina kun tapaan heitä niin tuntuu että ahdistaa ja ärsyttää. Viimeksi kun kritisoitiin sitä kun 5v- tyttö ei muka osannut istua pöydässä, ja kun murusia menee liikaa lattialle ja plaa plaa. Ja sitä ettei 1-vuotias osaa pysyä erossa kuusesta! Haloo 1-VUOTIAS! Enkä minä tietenkään mitään sano vastaankaan kun ei kannata. Ainahan äitini on vouhottanut eikä ikinä nähnyt missään mitään positiivista. Pelkästään myrkyttänyt ympäristöään, siltä tuntuu:((.
Ap
Siis käsittämätöntä omastakin mielestä. en vaan jaksa kuunnella sitä " taas tuollaiseen menette tuhlaamaan" puhetta
muistaakeni psykologia-osastolta. Itse luin kirjan ja selitti hyvin paljon asioita.