Lue keskustelun säännöt.
Miksi minä aina petän? (ov)
31.05.2006 |
Tämä on niin raastavaa ja kiusallista mutta on pakko kirjoittaa jonnekin. Elän toimivassa ja rakkaudentäyteisessä avoliitossa ja meillä on pieni lapsi. Meillä on kaikki puitteet kunnossa, saan huomiota ja hellyyttä, meillä on yhteistä aikaa ja harrastuksia... ja voin sanoa olevani erittäin onnellinen.
Mutta miksi minä en voi olla pettämättä miestä?
Olen ennenkin, kaikissa suhteissani pettänyt seurustelukumppaniani. Koskaan en ole jäänyt kiinni mutta tietenkin ne pettämiset ovat aiheuttaneet kovaa surua minussa itsessäni ja olleet isoja syitä myös eroihin.
Koen olevani aivan kuin jokin krooninen pettäjä! Ihmissuhteen alussa olen uskollinen ja päätän, että en petä. Mutta sitten tulee aina se hetki kun olen yksin jossakin (työmatka, baarissa iltaa viettämässä tms) ja lankean.
Enkä voi itsekään ymmärtää tätä ollenkaan. En voi sietää pettureita joten olen aivan ymmälläni itseni kanssa. Tiedän, että teen väärin mutta en siltikään kadu!!!
Pettämisessä ei ole aina kyse seksistä. Yleensä vain haluan yllättäen jonkun miehen läheisyyttä ja haen sitä. Tai sitä tulee tarjolle hakematta ja otan vastan. Suutelua, hitauden hinkkausta, hyväilyjä -ja kyllä, joskus seksiäkin. Monesti kuitenkin vain niin, että en halua itselleni tyydytystä mutta haluan tuottaa mielihyvää tälle minua huomioivalle miehelle.
Mä vaan mietin ja mietin, että mistä tämä johtuu? Jostain lapsuuden traumasta? Pitäisikö avata sielua ammattilaiselle?
En tiedä. Nyt inhoan itseäni ja luultavasti kirjoitukseni perusteella inhoaa puoli palstaakin. Se ei minua häiritse mutta olisin erittäin kiitollinen jos joku viitsisi spekuloida tätä asiaa kanssani.
Kommentit (8)
ärsyttää, kun tiedän, että en voi luottaa itseeni.
Itse uskon, että kun nuorena asuimme ulkomailla ja olin aina se kaikkein suosituin tyttö, niin kuolussa, kuin pihallakin, niin olen jäänyt kaipaamaan sitä.
Isä oli taas aina paljon reissussa ja ei koskaan ole ollut kovin läheinen, vaikka hyvä isä olikin. Olen miettinyt näidenkin asioiden merkitystä, mutta en ole löytänyt isästä mitään perimmäistä syytä ihailun kaipuuseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antaisiko hän sulle anteeksi, jos saisi tietää?? Jos antaisi niin tuolla toisessa ketjussa todettiin, että unohtaa ei voi, vaan tieto puolison suhteesta/pettämisestä kalvaa vuosia, tekee katkeraksi ja vie luottamuksen. Suhteenne ei enää koskaan palaa entiselleen, jos miehesi saa tietää, vaikka hän anteeksi antaisikin.
Seuraavan kohteen tavatessasi, mieti perhettäsi ja sitä kuinka ylpeä voit olla itsestäsi ettet sorru, kuinka ihanaa on palata kotiin puhtaan omantunnon kanssa.....
Pelissä on paljon ja jos häviät huomaat että ehkä kaikki....
Koita pärjätä.....
Mun isä hylkäsi meidät kun olin noin 2-vuotias ja hän kuoli tapaturmaisesti mun ollessa 10-vuotias. Eli en saanut isää elämääni ja olenkin pyöritellyt mielessäni, että voiko tässä olla syy tähän?
Kun musta tuntuu, että en pääse puusta pitkälle tässä asiassa itsekseni. Mieheni ei epäile mitään, olemme olleet naimisissa neljä vuotta ja reilut viisi yhdessä kokonaisuudessaan. Kolmesti olen pettänyt sinä aikana enkä tajua itseäni.
Mieheni on loistava isä, omistautuva mies minulle ja mietin usein, että en tottavie ansaitse häntä.
Olen käynyt joskus nuorempana psykologillakin kun olin ahdistunut isän kuolemasta. Lähinnä siis kaipasin isää ja tuntui hyvälle teini-iässä purkaa sitä jollekin, äitini kun ei suostunut puhumaan isästä koska hän tosiaan jätti meidät kuin nallit kalliolle aiemmin. Tartteekohan tässä lähteä uudelleen psykologin juttusille...?
Millä vaan sen sitten selitän miehelleni? Että menen saamaan apua koska olen pettämiskroonikko? Voi ei.
ap
Seuraavan kohteen tavatessasi, mieti perhettäsi ja sitä kuinka ylpeä voit olla itsestäsi ettet sorru, kuinka ihanaa on palata kotiin puhtaan omantunnon kanssa..... Pelissä on paljon ja jos häviät huomaat että ehkä kaikki....
Olet niiiiiin oikeassa. Mä olen koettanut ajatella tätä miehen kannalta! Lapsen kannalta. Jopa äitini kannalta joka ei ikinä myöskään hyväksyisi jos mokaisin tämän liiton pettämisellä.
Ja olen niin sanaton. Paha olo jäytää sisällä kun tuntuu, että olen niin surkea ja epäonnistunut ihminen.
Parhaiten taidan pystyä elämään tämän asian kanssa kun vaan vältän paikkoja, joissa voi alkaa innostaa ja vältän yksinäisiä reissuja, illanistujaisia yms.
surkea ap
Jos isäsi olisi arvostanut sinua, ollut paikalla kun häntä tarvitsit ja saanut sinut tuntemaan itsesi maailman ihanimmaksi naiseksi niin et kokisi sitä kaipuun tunnetta ollessasi pois miehesi luota.
Tietäisit että olet rakastettava etkä tosiaankaan kaipaisi vakuutteluja taikka läheisyyttä ties keneltä puolituntemattomalta mieheltä!
Ajattele kuinka älytön koko tilanne edes on! Mitä joku vieras mies voi sinulle antaa enemmän kuin oma miehesi esimerkiksi? Mies joka ei tunne sinua lainkaan, ei taustojasi, ei luonnettasi, ei yhtään mitään. Ja häneltä sitten kaipaat läheisyyttä?!?
Aikuisuuteen kuuluu se että tunnistaa itsensä, omat vahvuudet ja kykenee tukemaan itseään silloin jos on vaikeaa ja että rakastaa itseään.
Opettelemaan olemaan itsesi paras lohduttaja, ystävä ja kumppani niin et enää tunne itseäsi haavoittuvaiseksi ollessasi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
maailmassa on siis joku muukin kaltaiseni...ja tämä kaikkiko johtuu vajaasta isäsuhteesta...?
Oma isäni oli alkoholisti, kuoli joskus 10 v sitten. Ei siis todellakaan ollut mitään isäsuhdetta.
Oma liittoni kestänyt jo myöskin sen 10 v ja seurustelut päälle. Mies on hyvä kaikin puolin, mutta minä en.
Pitäisikö oikeasti mennä psykologin juttusille...?
kiva kun en ole ainoa joka on pettänyt miestään, minä vain olen ollut teinistä asti saman kumppanin kanssa ja nyt naimisissa. Pettänyt olen häntä n. 5 kertaa. En kanssa voi aina ymmärtää itseäni ja joka kerta vannon että se oli viimeinen. Nyt meillä on pieni lapsikin, enkä ole pettänyt miestäni kahteen vuoteen. Mies sai tietää kahdesta ja antoi anteeksi, ja jos tilanne olisi ollut toisin päin luultavasti en olisi antanut anteeksi!
Minun isä on myös alkoholisti, eikä meillä ole isä/tytärsuhdetta ollenkaan, eikä myös hän pidä yhteyttä ainoaan lapsenlapseensa.. Mutta en syyttäisi isääni pettämisjutuistani. Toivon vain että pääsen hiljalleen kaikesta yli ja voin jatkaa elämääni ilman pelkoa, että joku kertoo miehelleni, siitäkun tietää " tutut" ..
Pitäisikö sinun tosiaan puhua tästä esim. psykologille?