Lue keskustelun säännöt.
Onko syytä mennä psykologin tai psykiatrin juttusille? Pliis vastatkaa, ov
31.05.2006 |
Olen siis 22-vuotias opiskelija.. ja poden tällaisia asioita.. Välillä on todella paha mieli. Pelkään vain, että kallonkutistaja nauraa minut pihalle, kun en kuitenkaan varsinaisesti pode tällä hetkellä masennusta tms :(
- En kykene normaaliin parisuhteeseen. Siihen sisältyy epäilyä,
mustasukkaisuutta, varmistan, etten tule jätetyksi, huonommuuden
tunnetta, luottamuksen puutetta.. Huono itsetunto heijastuu
poikaystävään.. Tähän sisältyy jotain aivan sairaita juttuja, kuten en halua hellekelillä lähteä poikaystäväni kanssa kävelylle, koska vastaan tulisi kauniimpia ja parempivartaloisia ihmisiä, joita poikaystäväni tuijottaa.. mulle tulee tällaisissa tilanteissa todella huono, torjuva olo.. etten itse ole tarpeeksi.. en kykene ottamaan tällaista huumorilla.
- Vertaan itseäni muihin.. ystäviini ja kadulla käveleviin
- olen laihduttanut jo 1,5 vuotta, laskenut kaloreita, mitannut senttejä, laihduttanut ja taas ahminut, tuijotan läskejäni peilistä joka päivä ja en millään hyväksy vartaloani
- inhoan olla julkisilla paikoilla yksin. en pysty katsomaan ja kohtaamaan ihmisiä, haluan äkkiä pois. minusta tuntuu, että kaikki ajattelee mun olevan isokokoinen, lihava tms.. Tykkään vetäytyä kuoreeni
- aina esim. työhaastattelutilanteessa olen varma, ettei minua kuitenkaan valita
- jos joku hymyilee minulle tai katsoo minua, ajattelen sen nauravan rumuudelleni
- piiskaan itseäni vanhoista virheistä tai noloista asioista. Muistelen usein jotain mokia jopa vuosien takaa ja hoen itselleni kuinka tyhmä olen
- mulla on ristiriitainen suhde äitiini. Se on varmaan suurelta osin aiheuttanut tämän, mutta toisaalta se on mun äiti ja ainoa läheiseni.. uskon että hänen asenteilla on suuri merkitys
- lisäksi tässä elinaikanani olen elänyt tosi piinaavassa
perhetilanteessa, isä oli alkoholisti ja mielenterveysongelmainen
(skitsofrenia), mutta kuitenkin minulla hyväsydäminen ja kiltti, äitini on hakannut minua mm. nyrkillä ja rikkaharjalla ,huoritellut ja sanonut minulle jo pienenä, ettei minusta tule mitään, minua ei ole koskaan halattu tai kehuttu, aina vaan kiinnitetty huomio negatiivisiin asioihin.. samoin minulle on aina kerrottu, kuinka kaikki miehet on sikoja, kuinka keneenkään ei kannata luottaa.. avioero oli rankka juttu.. veljen kanssa ristiriitaiset välit..äidillä on kanssa ollut vaikea lapsuus ja äitini on toiminut mua kohtaan samalla tavalla kuin hänen äitinsä.. Itse en halua koskaan samaa halua omille lapsille.. Jo 1,5 vuotiaana olin saanut sokkikohtauksen nähtyäni vanhempien riitelevän nyrkki pystyssä, olin ryöminyt sängyn alle sätkimään
- Haluan että minäkuva tulee normaalimmaksi ja ettei julkiset paikat aiheuta ahdistusta, että kykenen muodostamaan normaaleja parisuhteita ja että tekisin tilit menneisyyden kanssa.. ja että saisin normaalin aikuisen itsetunnon..
Kommentit (17)
Samantapaisia kokemuksia oli minullakin lapsuudessa ja hain itselleni lopulta apua. Onneksi tein niin sillä siten sain elämäni takaisin!
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotta voisin tasapainoisesti opettaa erityistukea tarvitsevia, pitäisi oma psyyke hoitaa kuntoon.
t. ap
mulla oli samanlaisii ongelmia samanikäisenä ja se johtui ex miehestä.. viiden vuoden haukkuminen tuotti tulosta! nyt olen 28v en ole asiantuntijan luona käynyt mutta silti nyt itsetunto on ihan normaali! kiitos ihanan mieheni ja pienten lasten!
mielenterveystoimiston (terveyskeskuksen) kautta. Itse sain terapian paljon vähäisemmillä ongelmilla ja se auttoi todella paljon.
haastavaan ja vaativaan työhön, jossa omalla persoonalla on paljon merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä vinkkini voi kuulostaa sinusta oudolta ja naurettavalta, mutta minä olen ollut samassa tilanteessa. Kävin vuoden terapiassa, mutta avun sain vasta kun joku suositteli lukemaan " Huuhaa" -kirjan Sielujen matka, kirjoittaja oli muistaakseni Michael Newton tai jotain sinnepäin. Kipaise avoimin mielin kirjastosta hakemaan se (on tosin vaikea löytää hyllystä, on niin varattu) ja lue vaikka tuntuisi alussa vaikealta hyväksyä. Loppua kohden minulla alkoi solmut selviämään...
Alkuperäisissä viestissä olleiden asioiden lisäksi on tapahtunut muutakin, mm. minua koulukiusattiin, jonka takia en halunnut enää mennä kouluun, poikaystävä petti teini-iässä, jonka otin todella raskaasti.. ym..
Nämä asiat ei tosiaan olleet niin " pinnassa" , kun hain opiskelemaan. Opiskelun ja itsenäisen elämän alettua tajusin, ettei kaikki ole kunnossa ja ikävät tuntemukset alkoi kärjistyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitoon hakeutuminen voi pelottaa, ja joinakin päivinä voit ajatella että eiköhän tämä tästä itsekseen helpota... silti kannattaa arvostaa itseään niin että käy noita kokemuksia ja tuntemuksia läpi luotettavan ammattilaisen kanssa. Aina terapiaan asti pääseminen ei ole helppoa mutta kannattaa tosiaan olla sitkeä ja hankkia itselleen terapiasuhde jossa voit riittävän pitkään ja riittävällä tiheydellä työstää asioita. Muutama keskustelukerta voi helpottaa mutta todelliseen muutokseen tarvitaan pidempi työskentely.
Voimia!
t. psykologi, jolla on samanlainen tausta ja pitkä terapia käytynä
sinun on lupa hyväksyä itsesi juuri sellaisena kuin olet.
kirjoittamisesta on hyötyä, kirjoita vaikka itsellesi kirjeitä ajatuksistasi tai äidillesi. niitä ei ole kumminkaan pakko lähettää.
piirtäminen voisi auttaa
liikunta tekee hyvää
syö ja elä terveellisesti ja säännöllisesti
vanhempiaan ei voi valita, mutta luultavasti he tekevät parhaansa. Elämähän harvoin menee suunnitelmien mukaan. täytyy vain sopeutua kaikenlaisiin tilanteisiin. toisinaan se on helpompaa toisinaan hyvinkin vaikeaa. Siinä ovat olleet vanhemmatkin lujilla.
Ihmissuhdesolmuihin auttaa lopulta vain anteeksianto, mutta se voi vaatia pitkän tien toteutuakseen.
Olet kuule hyvä tyyppi, älä anna periksi. Ei kukaan ole valmis persoona 22-vuotiaana. Vielä on hyviä kasvun ja kypsymisen vuosia edessä.
Sitä paitsi miehet saattavat tosiaankin olla sikoja. Kannattaa olla tarkkana kenen kyytiin lähtee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
moi, vähän samaa lapsuudessa ja nuoruudessa oli mulla ja samantyylistä oireilua aikuisuuden kynnyksellä. mulla auttoi aika. ihan kokonaam ei kaikki noi jutut ole ohi, mutta paljon paljon lievempinä.
kokeile ihmeessä ammattiauttajaa.
Vierailija:
Tämä vinkkini voi kuulostaa sinusta oudolta ja naurettavalta, mutta minä olen ollut samassa tilanteessa. Kävin vuoden terapiassa, mutta avun sain vasta kun joku suositteli lukemaan " Huuhaa" -kirjan Sielujen matka, kirjoittaja oli muistaakseni Michael Newton tai jotain sinnepäin. Kipaise avoimin mielin kirjastosta hakemaan se (on tosin vaikea löytää hyllystä, on niin varattu) ja lue vaikka tuntuisi alussa vaikealta hyväksyä. Loppua kohden minulla alkoi solmut selviämään...
Voisitko lyhyesti kertoa, mikä on kirjan idea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpi tahansa käy: psykologi tai psykiatri.
Jos kerron, pelästytän sut etkä koskaan hae kirjaa ;). Mutta nimi antaa jo vinkin ja sen on kirjoittanut hurahtanut hypnoterapeutti. Itse olisin tuskin kirjaa hakenut jos olisin tiennyt mitä se käsittelee. Olen sen verran jalat maassa tyyppi, että ekojen lukujen aikana meinasin lopettaa sen lukemisen kokonaan ja vain tosi pienissä paloissa sitä sain muutenkin luettua. En tiedä vieläkään mitä mieltä olen kirjasta, mutta mussa se käynnisti jonkun tosi eheyttävän tapahtumaketjun ja antoi paljon pohdittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka olen 8v. ollut jo avoliitossa mieheni kanssa,on mulla kans tosi huono itsetunto. En suostu edes katsomaan sellaisia leffoja,joissa on puolialastomia naisia,mielellään katson sellaisia leffoja, missä ei näyttele mikään kovin kaunis/tunnettu näyttelijä. Myös kesällä häiritsee kulkea miehen kanssa,kun tuntuu,että tuijottaa kaikkia naisia,ja tietysti ovat paljon kauniimpia,kuin minä. Paljon muutakin olisi,mutta en nyt jaksa alkaa sen enempää kertomaan. Kiva kuulla,että en ole ainut,joka tällaisissa ongelmissa painii...
Minäkö siellä kirjoitan, muutama vuosi nuorempana vain?!
Minulla on hyvin samanlaisia ongelmia (ei kaikkia kertomiasi, mutta joitain), olen kärsinyt masennuksesta vuosikaudet, ja minunkin pitäisi valmistua erityisopettajaksi joskus tulevaisuudessa!! Olen monesti yrittänyt hakea itselleni apua, mutta mikään tähänastinen ei ole minua lopullisesti " parantanut" .
Se on varmasti yksi askel eteenpäin. Toivon hyvää vointia muillekin samanlaisessa tilanteessa oleville.. t. Ap
ja sinun ikäisenäsi yliopisto-opiskelijana sitten oireilin vähän samaan tapaan. Mulla auttoi iän karttuminen ja itsekseen asioiden selvittely ja aivan ihanan miehen löytäminen. Luulen, että voisit hyötyä ammattiavusta paljonkin.