Kyllä sinkun ja yhden lapsen perheellä on helppoa!!!!

Itse olet asemasi ja lapsimääräsi valinnut -tuskin kukaan on pakottanut toista lasta " hankkimaan" .

Se ken leikkiin ryhtyy......

on tosi helppoa ja voi voi mulla / meillä aina NIIN PALJON VAIKEAMPAAN JA HANKALAA JA .... VOI VOI

on sinkuilla, jotka eivät saa lasta tai löydä miestä.

enkä olisi ainakaan vielä valmis ottamaan miestä itselleni. Toisesta lapsesta olen haaveillut jo ennen eroani mutta onneksi olen nuori ja aikaa on vielä

Alkupäässä joku kommentoi, että useamman lapsen hankkineet äidit aidosti rakastavat lapsiaan, kun taas yhden lapsen hankkineet eivät.

Aika huvittavaa. Minä haluan vain tämän yhden lapsen nimenomaan siksi, että voin keskittyä hänen rakastamiseensa ja kasvatukseensa kunnolla. Olenko itsekeskeinen äiti? Jos muutan erilleen avopuolison kanssa olenko sitten entistä itsekeskeisempi? Vaikka meillä onkin yhteishuoltajuus? Onko vika aina äidissä?



Loppujen lopuksi, kasvoin yksinhuoltajaperheessä ja lapsuuden tai nuoruuden ongelmat olivat perheessämme samanlaiset kuin muillakin.

Mikä on vaikeaa, on tietysti myös persoonakohtainen kysymys. Itse kuitenkin pidän elämääni avopuolison kanssa yhden lapsen kanssa

onnellisena ja hyvänä vaihtoehtona. Koen todellista iloa perheestäni.

Kuten yksinhuoltajatkin.

ja voi olla et jää viimeiseksi. tämä yksi lapsi vie jo minun kaiken huomion, ettei sitä huomiota riitä muille lapsille tai jos riittäisi ni sillon esikoinen jäisi vähemmälle huomiolle, jota en haluaVierailija:

Monen lapsen äidit nauttivat lapsistaan aidosti ja välittävät heistä.

Vierailija:

Mun elämä on oikeasti ihanaa kahden lapsen kanssa. Mutta aivan helvetin raskasta työmäärältään. Ei hetken rauhaa itselle. Onneksi on osallistuva mies.

Haluan oileasti olla läsnä lapsilleni. Tiedän, että helpommalla pääsisin, kun kasvattaisin lapseni siinä sivussa. Laittaisin videoita tuijottamaan jne. Minä keksin uusia leikkejä, pelaan lasten kanssa, retkeilytän heitä, makaamme sängyllä vain juttelemassa.



En samalla tee ruokaa, en silitä, en imuroi, en lue, en opiskele. Edellä mainittuihin töihin otan lapset mukaan. En sysää heitä sivuun. Se, että on oikeasti läsnä lapsillee, joka aistilla, on raskasta. Kokeilepa vaikka.



Rankaa on sekin, että käytän paljon aikaa kasvatuksen pohdintaa. mietin, miten kannattaisi ilmaista mikäkin asia. Miten uhmaikäinen saisi kohtauksestaan hyötyä. En vaienna lasta, mikä olisi minun kannaltani helpointa.



Käytän aikaa ja vaivaa sen pohtimiseen ja toteuttamiseen, miten sisarukset saisivat luotua tasa-arvoisen suhteen.



Otan omaa aikaani, että jaksan olla hyvä läsnäoleva, oikeasti välittävä aikuinen, äiti.



Sen tavoitteleminen, minkälaisena näen hyvän vanhemmuuden, on mielestäni raskasta.



Ikionnellinen olen siitä, että minulla on kaksi lasta. Luulen kuitenkin, että työmäärällisesti helpommalla päsisin yhden kanssa. Tosin en halunnutkaan helppoa tilannetta. Halusin lapselleni oman sukupolvensa läheisen ihmisen, siksi halusin ja sain toisenkin lapsen.



Se, että sanoo elämän olevan rankkaa tai " helvetin raskasta" , ei minun suustani tulevana ole negatiivista ruikutusta tai sitä, että katuisi valintojaan. Minun käsitykseni mukaan saa sanoa, että on rankkaa. Meillä saa sanoa myös, että onpa helppoa. Saa nauraa ja itkeä.



ap, joka kieltämättä aloitti ketjunsa provokatiivisesti ja naiivisti (eikö se kuulu palstan tapoihin?) ;)

on väitellä siitä, kenen elämä on helpompaa tai raskaampaa?? Jokainen kokee elämänsä yksilöllisesti, oli siinä yksi lapsi tai enemmän.

Minulla on mies ja yksi lapsi ja arvatkaa kuinka moni järjenjättiläinen on kysynyt miksi emme hanki enempää, haluammeko päästä niin helpolla, taidatte vähän itsekkäitä olla.. Justjust, näitä riittää, kaikkitietäviä viisaita. Tosin täysin ajattelemattomia,joille ei tule mieleen että olemme täydellisen kiitollisia tästä yhdestä, lisää yritämme kokoajan, rankkojen ja vaikeiden hoitojen kera!!

Joten muistakaa kun seuraavalla kerralla arvostelette yksilapsisia perheitä, syitä siihen on monia!

Aurinkoista kevätpäivää!

Omalla laillaan tämä yhden aikuisen ja yhden lapsen perhe on aika mukava yksikkö. Elämämme on useimmiten kaikinpuolin hyvää, matkustelemme paljon ja teemme mitä milloinkin. Riitoja ei ole, kun ei ole riitelykaveria.

Toimiva parisuhde olisi varmasti hieno asia, mutta se mitä meillä odotetaan nyt kovasti on pikkusisko tai -veli kaukomailta. Perhekuviomme muuttuu vähän toisenlaiseksi.

Ihan toisaalta vois väittää, että ne jotka hankkii enemmän lapsia hankkii ne vain sen takia kun kuuluu olla ainakin 2 lasta.



Kyllä meillä lapsi on ihan rakkaudella ja lapsen halusta tehty. Toista ei olla yritetty kun tuo yksi tuntuu täyttävän paikkansa, en osaa vielä kuvitella jakavani tuota rakkautta ja huomiota toisille.



Ehkä sitten hankin toisen kun/jos siltä tuntuu, en silloin kun muut sanoo.

Mieluummin olen onnellisesti avioliitossa

se kivaa jos lapsella olisi sisarus, mutta minkäs teet jos et onnistu siinä?



Ei niitä lapsia niin vain hankita..

onnellisimmaksi itsensä kokivat noin yksivuotiaan lapsen äidit, joilla ei ollut muita lapsia. Tässä siis kyse subjektiivisesta onnellisuuden tunteesta.

Mun elämä on oikeasti ihanaa kahden lapsen kanssa. Mutta aivan helvetin raskasta työmäärältään. Ei hetken rauhaa itselle. Onneksi on osallistuva mies.



vaikeuksista kuitenkin tiedän ihan liikaakin :( Mutta eipä nekään tee raskasta arkea auvoisemmaksi. Tosin sitkeyttä ovat tuoneet.

Ei ole tilivelvollinen kenellekään ja saa päättää pikkuperheen asioista ihan itse. Eikä ole mies tyrannisoimassa tai makaamassa sohvalla vaatimassa palvelua :)

Siskon perheessä oli kyllä kaikkee muuta kun helppoa yhden lapsen kanssa. Eikä sinkkuuskaan mitään herkkua ollu.

Kävishän se vaihteluna, mutta lapset on niin suuri elämän suola, että ilman niitä nainen on hyödytön ja turha kapistus ja naisen elämä mitätöntä puuhastelua oman itsen ympärillä.

Elämä on just niin vaikeaa kuin sen kokee olevan.

ja ihanaa.



Siitä syystä minulla ei ole enempää kun yksi lapsi, koska en koskaan ymmärtänyt miksi minun pitäisi vaikeuttaa elämääni tahallaan saamalla toinen lapsi.