Muita, joiden mielessä kuolema ja kuolemaan liittyvät ajatukset ovat päivittäin?

Olen aina ajatellut " liikaa" kuolemaa, mutta ekan lapsen synnyttyä kuolemaan ja onnettomuuksiin liittyvät pelot kasvoivat. Olin myös ahdistunut ja väsynyt. Sitten sain cipramileja lääkäriltä ja söin niitä kolme vuotta.



Jätin lääkkeet pikkuhiljaa kun halusin toisen lapsen. Tulin pian raskaaksi ja sitten alkoi ahdistus taas ja sitten vasta kuolemaa ajattelinkin, se oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, kuolema ja kuolemanpelko pyörivät mielessä pakonomaisesti. Olin väsynyt sillä perheessämme oli käyty läpi anopin kuolema ja muutettu hänen taloonsa, kaikki tavarat pitivät kuolleen anopin mielessä.



Välillä oli helpompaa, mutta kun vauva syntyi ahdistukset pahenivat ihan sietämättömiksi ja kuolemanpelkoajatukset tulivat niin voimakkaina että valvoin öitä ajatellen vain kuolemaa.



Hain ja sain apua. Lähinnä lääkkeistä. Nyt syön paroxetinia ja olen tosi hyvässä kunnossa. Kuolema ei tunnu nyt ongelmalta vaikka läheiseni kuoli äskettäin. Pystyn suhtautumaan asiaan luonnollisemmin ja ennen kaikkea pystyn olemaan tasapainoinen ja parempi äiti lapsilleni. Nuorempi on nyt 1,5 v ja vanhempi 6 v.



Hakekaan apua, kyllä pakonomainen kuolemanajattelu on oire jostain kriisistä tai masennuksesta. Ei sitä aina tarvitse lääkkeillä hoitaa, keskustelukin voi auttaa.

Olen aina ajatellut " liikaa" kuolemaa, mutta ekan lapsen synnyttyä kuolemaan ja onnettomuuksiin liittyvät pelot kasvoivat. Olin myös ahdistunut ja väsynyt. Sitten sain cipramileja lääkäriltä ja söin niitä kolme vuotta.



Jätin lääkkeet pikkuhiljaa kun halusin toisen lapsen. Tulin pian raskaaksi ja sitten alkoi ahdistus taas ja sitten vasta kuolemaa ajattelinkin, se oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, kuolema ja kuolemanpelko pyörivät mielessä pakonomaisesti. Olin väsynyt sillä perheessämme oli käyty läpi anopin kuolema ja muutettu hänen taloonsa, kaikki tavarat pitivät kuolleen anopin mielessä.



Välillä oli helpompaa, mutta kun vauva syntyi ahdistukset pahenivat ihan sietämättömiksi ja kuolemanpelkoajatukset tulivat niin voimakkaina että valvoin öitä ajatellen vain kuolemaa.



Hain ja sain apua. Lähinnä lääkkeistä. Nyt syön paroxetinia ja olen tosi hyvässä kunnossa. Kuolema ei tunnu nyt ongelmalta vaikka läheiseni kuoli äskettäin. Pystyn suhtautumaan asiaan luonnollisemmin ja ennen kaikkea pystyn olemaan tasapainoinen ja parempi äiti lapsilleni. Nuorempi on nyt 1,5 v ja vanhempi 6 v.



Hakekaan apua, kyllä pakonomainen kuolemanajattelu on oire jostain kriisistä tai masennuksesta. Ei sitä aina tarvitse lääkkeillä hoitaa, keskustelukin voi auttaa.

Olen aina ajatellut " liikaa" kuolemaa, mutta ekan lapsen synnyttyä kuolemaan ja onnettomuuksiin liittyvät pelot kasvoivat. Olin myös ahdistunut ja väsynyt. Sitten sain cipramileja lääkäriltä ja söin niitä kolme vuotta.



Jätin lääkkeet pikkuhiljaa kun halusin toisen lapsen. Tulin pian raskaaksi ja sitten alkoi ahdistus taas ja sitten vasta kuolemaa ajattelinkin, se oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, kuolema ja kuolemanpelko pyörivät mielessä pakonomaisesti. Olin väsynyt sillä perheessämme oli käyty läpi anopin kuolema ja muutettu hänen taloonsa, kaikki tavarat pitivät kuolleen anopin mielessä.



Välillä oli helpompaa, mutta kun vauva syntyi ahdistukset pahenivat ihan sietämättömiksi ja kuolemanpelkoajatukset tulivat niin voimakkaina että valvoin öitä ajatellen vain kuolemaa.



Hain ja sain apua. Lähinnä lääkkeistä. Nyt syön paroxetinia ja olen tosi hyvässä kunnossa. Kuolema ei tunnu nyt ongelmalta vaikka läheiseni kuoli äskettäin. Pystyn suhtautumaan asiaan luonnollisemmin ja ennen kaikkea pystyn olemaan tasapainoinen ja parempi äiti lapsilleni. Nuorempi on nyt 1,5 v ja vanhempi 6 v.



Hakekaan apua, kyllä pakonomainen kuolemanajattelu on oire jostain kriisistä tai masennuksesta. Ei sitä aina tarvitse lääkkeillä hoitaa, keskustelukin voi auttaa.

Olin itsekki miettinyt, että kirjottasinko aiheesta tänne..



Minulla on kohta 1,5 v. lapsi, ja ajatukset sekä pelot kuolemasta ovat voimistuneet lapsen synnyttyä. Minä myös olen aina ajatellut aika paljon kuolemaa (saattaa liittyä siihen, että isäni on kuollut).

Minä taasen ajattelen kuolemaa lähinnä vain iltaisin sängyssä, joten päivisin ei haittaa siitä ole. Mutta joudunkin sitten usein valvomaan pitkään, kun ajatukset villiintyy.



Ajattelen, että mitä jos tämä talo romahtaa, lentokone törmää tähän, joku hullu tulee ovesta haulikon kanssa.. Monesti käyn nopeasti mielessäni läpi että millä mä sitä yritän lyödä..=/ Toisinaan mietin sitten muina aikoina mahollisesti tapahtuvia asioita esim. autolla ajettas metsään tms.



Tämä tieto jo helpotti että meitä on muita. Olen kuitenkin itsekin jo miettinyt hakevani apua, nämä ajatukset kun alkaa liiaksi viemään voimia..

Huoli siitä, että " Kuka minun lastani hoitaa, jos kuolen" tai " Miten jaksan, jos mies/lapsi kuolee" . Nää vois olla ihan luonnollista selviytymis -ajattelua, et sitä valmistautuu henkisesti pahimpaan pahimman varalle. Olisihan se ihan hirveää, jollei tollaiset olisi koskaan käyneet mielessä ja jos jotakin yllättäen sattuisikin....



Kuolemaa älkää pelätkö, rajan takana elämä jatkuu kuten täälläkin, kuolemaa ei ole! Olen saanut tietoa tästä useiden unien ja meedioiden välityksellä (Epäilköön, ken haluaa).

Olen syönyt ahdistukseeni myös lääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet yhtään. Päinvastoin, ajatukset alkoivat jyllätä vielä kauheammin. Parempi ilman lääkitystä. :(

Loppujen lopuksi aika raskasta. Katsot kun lapsi leikkii ja mietit että se lapsi voi kuolla- näet jo sielusi silmin miten kuolee, mitä arkkuun laitat. Ja sama muiden läheisten kanssa. Kamalaa, mutta joka päiväistä. Ahdistavaa. Muuten kyllä olen ihan onnellinen.

20-vuotiaana, kun tein lopullista pesäeroa lapsuudenkotiini ja kotiseutuuni. Koko masennus alkoi muuten juuri maaliskuussa ja helpotti lopulta kesäkuussa, joten kovin kauaa se ei kestänyt, mutta sitä raskaammalta se tuntui. Psykologin mukaan kyse oli muutoksen pelosta ja haluttomuudesta aikuistua - oli kuin elämä olisi loppumassa, jos ei minun, niin vanhempieni ja läheisteni, joiden luota olin lähdössä. Lopulta nämä ajatukset alkoivat " laimentua" , kun sain muuta ajateltavaa (ja lääkityksen).



Samantyyppistä kuolemanpelkoa esiintyi myös synnytyksenjälkeisen masennuksen yhteydessä. Tuo vaihe kesti paljon kauemmin.

minullakin oli niitä paljon tytön synnyttyä...kävelin lammen rannalla ja pelkäsin että joku tulee ja työntää vaunut veteen...näin sieluni silmin kuinka sieltä tulee poliisit, paloauto, ym. vaunut nostetaan vedestä ja tyttö on hukkunut.



nyt tyttö on 7kk ja ajatuksia tulee koko aika vähemmän ja vähemmän, minulla ne on onneksi siis lähes kokonaan mennyt ohi. kai ne liittyy jotenkin tohon suojeluviettiin...

Masennukseen mun mielestä liittyy omaan kuolemaan liittyviä toiveita, ehkä tohon ahdistukseen enemmänkin vois liittyä näitä kuolemanpelkoja. Mulla on tosi vahvoja kuolemanpelkoja, mietin aina että koska mun vanhemmat kuolee ja millaiset hautajaiset niille tulee, kuka hautajaiset järjestää, joudunko ottamaan rauhoittavia lääkkeitä että jaksan hautajaiset läpi, miten pystyn vanhempieni tavarat käymään läpi ja miten kestän sen tuskan jne jne. loputon kierre :(



Lapsia ei vielä ole, mutta veikkaan että jo raskaudessa nämä kuolemanpelot moninkertaistuvat :´(

Lisäksi vielä talven pimeys niin joitakin meitä ahdistaa. Siitä oireena tuollaiset pakkoajatukset kuolemasta ja kaikesta muustakin ahdistavasta.

Apua on saatavilla, mm. uudet masennuslääkkeet auttavat hyvin erilasiin ahdistustiloihin. Kannattaa mennä neuvolaan tai lääkäriin juttelemaan asiasta. Meitä on monia.



T. Seronilia ahdistukseen syövä

Diagnoosi oli todella masennus. Eivät kaikki masennuspotilaat haudo itsemurhaa, vaan osa vajoaa syvään toivottomuuteen: kun kuolemaa pelkää, sitäkään ei voi ajatella tuskasta vapauttavana. Enimmäkseen pelkäsin läheisteni puolesta, mutta pelkäsin myös omaa kuolemaani - ja elämääkin.

Voiko niitä jotenkin ihan omatoimisesti käsitellä?

tuollaisia ajatuksia. Ne todella ahdistavat. Tosaalta ajattelen, että ne, jotka eivät tuollaisia ajattele, ovat totuudenkieltäjiä. Olisi vaan niin paljon helpompi olla sellainen, joka ei ajattele niin tarkkaan kaikkea, mihin elämä lopulta päättyy.

että ajattelis jotain kaunista tapahtuvaksi kuoleman jälkeen? Tai jotain sellaista? Minulla ainakin kuolemanpelko-ajatukset loppuvat aina sellaiseen pahaan oloon.. jos yrittäisikin ajatella jotenkin pidemmälle niitä ajatuksia, että mitä sitten jos joku kuolee, että mitä sitten..



en tiedä, jotain apuja tarvitsisin..

Minulle tulee oma kuolema mieleen ja syvä ahdistus painaa hetken, hirveä tunne. Ajattelen/ pelkään myös älyttömästi lapseni ja kummilapseni kuolevan. Myös sukulaisten kuolema pyörii mielessä. Ahdistaa! Ajattelin et normaalia et mä vaan tiedostan kuoleman jne. Kauheeta. Minulle sanottiin et nuoren ihmisen kuolema-ajatukset ei o normaalia ku noin usein tulee. Toivottavasti saan apua. Tai että puhumalla selviää. JOstain ne aina johtuu ja jopa menneisyydestä sattaa löytyä syy. Avomies sanoo et älä niitä ajattele kaikki me joskus lähetää, huh. Ei auta sit yhtään tollaset lauseet. Kai mä nyt sen tiedän. Sinä joka käytyät seroilia? vai mikä se oli.. MIten vaikuttaa? Ja mikä oli sun vaiva?

Lapsi on ainoa joten ajatus on siksi vielä ahdistavampi. Kun lapsi vaikka leikkii jotain saatan yhtäkkiä ruveta kuvittelemaan mitä tekisin jos hän kuolisi, miten reagoisin, millaiset hautajaiset tulisi, miten selviäisin (tai lähinnä en selviäisi), miltä tuntuisi se hetki kun kuulisin/tajuaisin, että lapseni on kuollut jne. En silti ole ajatellut olevani masentunut? Yleensä kun alan vatvoa noita ajatuksia niin pakotan itseni lopettamaan ja alan vaan aktiviisesti ajatella muita juttuja. Se kyllä auttaa vaikka on ahdistavaa miettiä tollasia kauheuksia melkein päivittäin. Olenkohan ihan terve?

Eniten pelkään omaa kuolemaa tai oikeastaan sitä että mitä sitten tapahtuu kun kuolee... Jääkö jäljelle vain loputon pimeys... Seuraavaksi tulee iäkkäiden isovanhempien menetys jota ajattelen myös joka päivä. Siis tää on ihan kauheeta! Myös omien lapsien lapsien kuolema aiheuttaa ahdistusta.



Kuopuksen ollessa ihan pieni pelkotilanii olivat paljon voimakkaammat kuin nyt. Silloin itkin joka ilta itseni uneen kun pelkäsin kuolevani. Nyt ei sentään ole niin paha mutta silti nämä ajatukset ahdistaa mieltä!

kuolema- kasvatuksesta.. siis että kotona ei ole osattu käsitellä kuolemaan liittyviä asioita oikein silloin kun ne kysymykset ekana míelessä heräs?

joka pelkää omaa, lasten ja läheisten kuolemaa! mieheni juuri sanoi että olet jo kauan puhunut kuinka joku meistä kuolee niin etköhän ole jo asian käsitellyt.... purskahdin itkuun...käsitellyt????jos lapsistani joku kulee niin sekoan, jos mieheni,sekoan,jos äitini, sekoan.... omassa kuolemassani suurin pelkoni on että mua ei muisteta polttaa ja kuinka lapseni ei enää muistaisi äitiään tai kuinka he muistaisivat ja se vaikuttaisi pahoin heidän elämään