Yhtäkkiä en enää jaksa yhtään olla lapseni kanssa.

tuo on ihan uupumusoire. Unta, ulkoilua, vapaa-aikaa. kyllä se ilo siitä palaa elämään. Älä päästä masennukseksi asti...

Mulla on eljä lasta ja neljäs on just 1vee, Tiesin jo tätä odottaa, aina se on sama juttu. Ekat puoli vuotta menee hienosti, puolen vuoden jälkeen alkaa vähitellen rasittamaan, 1-vuotiaan kanssa en jaksaisi yhtään mitään.



Tässä vaiheessa kannattaa unohtaa huono omatunto lapsen kanssa olemisesta. Hanki ulkopuolista äksöniä! Menkää maanantaina seurakunnan perhekerhoon, tiistaina muskariin, keskiviikkona MLL:n perhekahvilaan, torstaina vauvauintiin, perjantaina kaverille kylään Viikonloppuna lähetä iskä lapsensa kanssa jonnekin mahdollisimman pitkälle.



Kyllä tää vaihe ohi menee, noin vuoden päästä ;)

Ehkä tämä tosiaan helpottaa reilun vuoden kuluttua...*huokaisee*

Millaseks sää oot kuvitellu arjen? Se vois olla syynä..



1- vuotias osaa kävellä ja niistä huomaa että moni asia menee ymmärrykseen eli lasta saattaa pitää isompana kuin lapsi onkaan..!

1- vuotias kuitenkin on tooosi pieni ja kannattaa ajatella sitä enempi kävelevänä vauvana kuin sääntöjä osaavana isona tyttönä tai poikana.



Ota vaan piiiiitkä pinna ja jaksa vaan toitottaa lapselle ohjeita ja sääntöjä. Älä vaadi liikaa! Jos pitää lähteä johonkin niin varaa tavarat johonkin valmiiksi, laukku valmiina, pue lapsi hyvän ajan kanssa ja pue ittellesi vaan kengät ekana, takki ja myssy ittellesi vikana niin ei tule kuuma ja pinna riittää pidemmälle. Älä tee liian tiukkaa aikataulua vaan koita mennä lapsen tahdissa. Ennemmin jäätte vaikka ihmetteleen ulkona puita ja liehuvia lippuja kuin juokset itkevän lapsen kanssa.



1- vuotiaalle kaikki on uutta ja ihmeellistä! Käytä sitä hyväksi!

Enkä tarkoita sitä, että pitäis joka viikonloppu lähteä baariin, en harrasta tai olemalla koko viikonloppu pois kotoa. Minulle riittää, että pääsen tunnin lenkille tai kampaajalle tms.

Anteeksi, tästä ei AP:lle juuri apua ollut. ;)

Vuoden yhdessäolon jälkeen vauvan ja äidin (ja isin tietty myös) välillä tapahtuu suuri harppaus eteenpäin kiintymyssuhteen laadussa. Tämä on siis ihan biologiasta kiinni eikä riipu perheeseentulotavasta (nimim. adoptioäiti täällä :) mutta bioperheissä sitä ei usein osata oikein tunnistaa. Kyse on siitä, että vuoden toisiinsa totuttelun jälkeen perheenjäsenille jotenkin iskee tajuntaan se, että tää on nyt tätä eikä muuksi muutu. TErveen lapsen reaktio on lähentyä vanhempiaan entisetään. Aikuisilla reaktio on monimuotoisempi riippuen aikuisen itsensä aiemmista kiintymyssuhteista (omiin vanhempiinsa, mieheen, sisaruksiin...). Yksi tapa reagoida on tietty tilanteen kieltäminen ja siitä vetäytyminen, ainakin aluksi - aikuisen sielussa se pieni lapsi pelästyy, että hui, olen vastuussa tuosta nyt ja ikuisesti ja me kuulumme toisillemme AINA. Muutos pelottaa. Yleensä tuosta pääsee kuitenkin yli.



Pointtini on tämä: se tapahtuu muodossa tai toisessa KAIKILLE ja KAIKISSA perheissä, reaktion muoto voi vaihdella mutta reaktio on kaikilla. Älä huolehdi, se on luonnollista ja menee ohi kun suhteenne kehittyy vielä lisää. Ota omaa aikaa, mutta älä vetäydy lapsen hoidosta liikaa, sillä silloin lapselle tulee tunne, että tämä hänen kokemansa lähentymisentarve onkin jotenkin paha asia kun äiti jättää.

lapsi olisi kuinka rakas ja ihana. Kun arki alkaa väsyttämään, kannattaa alkaa miettiä mikä itseä ilahduttaisi ja olisi kivaa ja ottaa omien haaveiden toteuttamiseen aikaa, vaikka ihan lyhyitä hetkiä.

Jos mahdollista, jätä lapsi isän tai muun henkilön hoivaan ja lähde itse mieleiseesi harrastukseen edes muutamaksi tunniksi silloin tällöin, niin huomaat että olet muutakin kuin äiti ja huoltaja ja että sinulla voi olla myös jotain omaa missä lapsi ei ole mukana, se piristää ihmeesti. Lapsellekin tekee hyvää harjoitella pieninä annoksina irtaantumista äidistä ja muodostaa suhdetta johonkin toiseen ihmiseen. Äidillekin irtaantumisharjoittelu on paikallaan, sen verran tiivistä yhteiselo on yleensä ensimmäisen vuoden ollut.



Lapsen kanssakin voi yrittää puuhailla jotain sellaista mikä on itselle mieleistä ja siten saada toteutettua omiakin ajankäyttötoiveita eikä aina puuhailla vain lapsen ehdoilla. Sekin jo saattaa piristää.



Jaksamista sinulle. Hieman vain enemmän huomiota omaan hyvinvointiin ja vapaahetkiä " kotipalvelusta" niin luulisin että arki lapsen kanssa tuntuu siedettävämmältä.

Joo, minusta se on huono ajatus JOS se tapahtuu vain siksi, että just nyt ei jaksa. (Muitakin tekijöitä tietysti täytyy ottaa huomioon!) Eli sanoisin, että odota nyt ja koeta kestää kuukausi, pari. Muutos voi tulla hitaasti tai se voi tulla nopeasti, mutta radikaali yhdessäolon vähentäminen juuri nyt voi tehdä paljon hallaa... ja pian se helpottaa. Usko mua, 2kk kuluttua tilanne on joka tapauksessa erilainen, et sä siihen kahdeksassa viikossa hajoa. Mieti: vain kahdeksan maanantaita; kahdeksan saunailtalauantaita; kahdeksan perjantai-illan kauppareissua... :) Tsemppiä!

Sellaista, että olet mennyt johonkin ihan yksin ja vaikka vaan ikävöinyt lastasi, jos on tuntunut siltä, ettet pysty pitämään hauskaa?

Sen jälkeen jaksaa lasta taas paljon paremmin!

Nyt omaa aikaa sulle ja äkkiä!

Nyt tuntuu ettei elämässä ole enää mitään iloa. Lapsenhoito on väsyttävää ja kaikki muukin.

ap

kun en tykkää enää olla lapseni kanssa. Kaikki rasittaa vaan.

ap