Lue keskustelun säännöt.
Sairaan lapsen ja vanhemman kiintymyssuhde...
11.12.2005 |
Tätä on kauhea sanoa, mutta joskus tulee mieleen, että olisimme koko perhe päässeet helpommalla, mikäli kuopusta ei olisi koskaan tehty:(
Rakastan kuopustani, mutta rakkauden sävy on jotenkin erilainen muihin lapsiin verrattuna, siihen sekoittuu tuskaa ja hiven ärtymystäkin vaikka syytönhän lapsi siihen on (onko sinulla aina oltava joku huonosti). Lapsi on sairas, ei vakavasti, pari perussairautta jotka aiheuttavat arkeemme työtä, lapselle hankaluutta ja sydämeeni jatkuvaa huolta ja tarkkailua kuopuksen olosta. Jo alusta asti meni pieleen joku tunnesuhteen luomisessa: oli vaikea synnytys, menetin verta, olin sietämättömän kipeä jne. ja ne vaikeuttivat vauvaan keskittymistä.
Joskus ajattelen, kuinka paljon helpompaa elämämme oli ennen kuopusta, miten vähällä pääsimme. Tunnen syyllisyyttä ajatuksista, sillä kutenkin rakastan sitä lasta. Perheemme ei ole avuntarpeessa, ei laiminlyö rakkautta, hellyyttä eikä hoitoa. Joskus olen vain niin väsynyt.
Kommentit (4)
Rakastan häntä yhtä paljon kuin vanhempaa lastanikin, mutta olen kyllä miettinyt, kuinka helppoa elämämme olisi ilman tuota pientä menijää. Vaikka en minä siltikään hänestä luopuisi, tietenkään. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me kaikki olisimme päässeet helpommalla jos olisimme jättäneet lapset saamatta.
Pitääkö elämän olla helppoa? Onko helppo elämä = onnellinen elämä?
Vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään, tuntuu että se joskus ihmisiltä unohtuu. Ennen oltiin sitä mieltä että silloin menee hyvin kun vaikeuksista selvitään, nykyään ajatellaan että silloin menee hyvin kun vaikeuksia ei ole. Mutta niitä on ja tulee, kaikille.
Vierailija:
Perheemme ei ole avuntarpeessa, ei laiminlyö rakkautta, hellyyttä eikä hoitoa. Joskus olen vain niin väsynyt.
EIkö avuntarvetta ole ennen kuin tulee laiminlyöntejä. Luulen, että te OLETTE avuntarpeessa. Jo sen väsymyksenkin vuoksi.
Kaikkia lapsia rakastaa eri tavalla, ovat minulle kertoneet ne, joilla on enemmän kuin yksi. Omani on aina ollut hankala ja syyt ovat selviämässä vasta nyt usean vuoden jälkeen. Koko ajan luulin vain, että se olen minä joka ei selviä ja jaksa ja osaa. Mutta lapsi onkin erityinen. Onneksi hain apua, sukulaisilta ja ystäviltä. Selvittiin ja selvitään vastakin. Kyllä tekin.
Ja usein olen tuntenut samaa syyllisyyttä kun päähäni on pälkähtänyt ajatus kuinka helppoa kaikki olisikaan jos hän olisi terve tai jos emme olisi tehneet ollenkaan tätä toista lasta.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon, tervettä ja sairasta. Ja ikinä en kummastakaan luopuisi.
Joskus vaan tuntuu että ei jaksa!