Adoptoitavaksi antaminen

Kun joku suunnittelee aborttia, niin akkalauma älähtää ja sanoo, että älä tapa lasta, voithan antaa sen adoptioon. Sitten kun joku on antamassa adoptioon, niin ei sitä kuitenkaan voi antaa. Koska muutkaan eivät ikinä voisi antaa omaansa.



Toivottavasti ap löydät ratkaisun, joka tuottaa vähiten mahdollista tuskaa etenkin lapsellesi ja myös sinulle. Tsemppiä!

Pohtiko joku paljonko suomessa on isien hylkäämiä lapsia ja miten ne selviää? Miehillä on joku etuoikeus sanoa ettei perhe-elämä huvita mutta annas olla jos nainen tekee samoin!

etkä ansaitse enää itsekään elää ja huudetaan isoon ääneen että synnytä lapsi ja anna vaikka adoptioon. No sitten kuitenkin teet lapsen ja päätät yrittää jaksaa, et kuitenkaan jaksa vaan päätät luopua lapsestasi, no eihän niinkään saa tehdä. Ja sitten kun kaikki tiet on kujettu ja palstalaiset päässeet taas huutamaan, et jaksa enää mitään ja tapat lapsesi. Jonka jälkeen täällä taas huudetaan että olisi edes antanut lapsen pois. Että näin.

Palstallakin sen huomaa. Sisälläni kihisee, mutta ehkä en jaksa raivostua. Asiaa katsotaan vain omasta näkökulmasta (" Herrajumala miten voit oman lapsesi antaa pois kamalaa hirveää!?!?" %=#/%(=#/" ). Niinpä niin, mutta hyvät mammat, kaikki eivät elä samanlaista elämää kuin te. Minusta on hienoa, jos asetat lapsen toiveet itsesi edelle eli ajattelet, että hänen on parempi olla muualla kuin kanssani. Saat kuulla varmaankin paljon loskaa ja soraa, jos annat lapsesi pois, voimia sinulle sen kestämiseen.



Mutta! En kannata missään nimessä adoptiota tässä tapauksessa. Jos sinusta tuntuu nyt kovin hankalalta olla lapsen kanssa, tunnet vihaa tms. häntä kohtaan, niin luovu hänestä esim. sijaisperheelle tai edellä mainittuun avoimeen adoptioon. Et voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan - ehkä muutaman vuoden päästä haluat olla yhteydessä lapseesi. Asiat aina selviävät tavalla tai toisella, yritä tarrata tähän ajatukseen kun kaikki muu tuntuu kurjalta. Edellä mainitut vaihtoehdot (onkohan niitä muitakin samantyyppisiä kuin sijaisperhe ja avoin adoptio, josta en paljoa itse tiedä) jättävät sinulle " portin auki" . Et olisi enää äiti, mutta voisit myöhemmin halutessasi palata lapsen maailmaan takaisin.



Voimia päätökseesi, käyhän juttelemassa muissa viesteissä mainituille tahoille!!

Pyörrän sanani ja palaan kuitenkin tähän ketjuun näppäimistöni kera.



Adoptio oli tosiaan hiukan yliammuttu vaihtoehto ja iltaisin, jolloin ajatukseni ovat synkimmillään, kaikki näyttää dramaattisemmalta. Minua hätkähdytti oma tekstini. Kokonaan tuulesta temmattu juttu ei kuitenkaan ole.

Kun lapseni oli 4kk:n ikäinen, itkin äidilleni ja sanoin etten jaksa. En ole hyvä äiti, enkä kykene tähän. Äitini käski minun pitää suuni kiinni ja ajattelemaan muitakin kuin itseäni. Hän oli todella vihainen.

Sen jälkeen en ajatuksestani ole ääneen puhunut missään. En tiedä rakastanko lastani. Tiedän kuitenkin etten ainakaan vihaa. Lapsi on täysin viaton ja syytön tähän kaikkeen, hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hoidan lasta lähes konemaisesti. Vaihdan vaipan, syötän, luen satuja... Tunnen vain väsymystä ja kyllästymistä. Näen, että lapsi (tahtomattaan) on pilannut täysin elämäni. Kaikki on hankalampaa; opiskelu, työ, arki ylipäätään. Itsekästä? Tottakai!

Minua on autettu paljon, ja siitä olen kiitollinen. Lapsi on ollut usein hoidossa äidilläni ja kummitädeillään ihan vauvasta alkaen. Osaksi opiskelujeni takia, osaksi muuten vain. Minulle ei koskaan ole tuottanut vaikeuksia viedä lasta hoitoon. Kun lapsi on hoidossa, olen vapaa ja nautin siitä suunnattomasti.

Minulla on ihana seurustelusuhde ollut vuoden ajan. Mies pitää lapsestani suunnattomasti eikä lapsi ole koskaan ollut este tapaamisille tms.

Lapsi tuntuu varsin tasapainoiselta. Hän on kiltti ja ns. helppo lapsi. Avoin, rohkea, touhukas ja kerrassaan suloinen taapero.

Neuvolasta neuvottiin ottamaan yhteyttä psykologiin, jos siltä tuntuu (en ole siis neuvolassakaan puhunut tästä). Soitin annettuun numeroon ja sain kuulla että apua ei ole luvassa kun ei ole akuuttitapaus eikä ole väkivaltaa tms. Jonot ovat liian pitkät.



Katson olevani umpikujassa. En halua puhua asiasta ääneen. Kun vastaanotto on jo täällä tällainen, niin voin vain kuvitella " oikean elämän" tuomioni.



ap

Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta yksityiseen vastaanottoon? Lisäksi tietääkö kukaan palstalaisista kaskustelupalstaa jossa voisi käsitellä näitä asioita?



Olen kyllä sitä mieltä että sinun kannattaa laittaa itsesi sinne kunnallisen psykologin jonoon. Voithan sanoa että ihan OIKEASTI tarvitset apua NYT. Kuten tunnut tarvitsevan.



Mutta asiasta kolmanteen...on aika tavallistakin itseasiassa kokea että lapsi riistää vapauden kun hän syntyy ns vahinkona. Nämä ovat aihein vain niin tabuja ettei niistä ääneen puhuta. Olet siis aivan normaali nainen! Etkä suinkaan huono äiti. Minä näkisin niin että sinun pitäisi vain organisoida elämäsi uusiksi, niin että saisit nauttia siitä YHDESSÄ lapsesi kanssa.

Kuulun itse niihin äiteihin joka nauttii äitiydestä aina vain enemmän mitä vanhemmaksi lapset kasvavat. Koin vauva-ajat raskaaksi. Se oli sitovaa ja tosi työlästä aikaa. Tavallaan kyllä nautin siitäkin mutta kaipasin niin paljon sitä muuta elämää mille vauva-aikana ei jäänyt tilaa.

Vapauden kaipuu on aika yleistä myös. Onko sinulla muutenkin ollut sitoutumisen kanssa ongelmia miessuhteissasi?

Lapsen kanssa saisit tietenkin kohdata noita pelkojasi ja voittaa ne, jos vain siis olet halukas tekemään töitä itsesi eteen.

Elämä lapsen kanssa on haastavaa ja sitovaa.



Sinun pitää miettiä mitä haluat. Ja vain sinä tiedät mikä tilanteesi oikeasti on. Oletko yksinkertaisesti pattitilanteessa vai voisitko päästä umpikujastasi kasvamalla itse ihmisenä?

Oli niin tai näin toivon sinulle kaikkea hyvää. Ja muista ettei sinua tuomitse kukaan muu kuin sinä itse. Ei toinen ihminen voi tuomita toista.

Täällähän vastaanotto on oletetusti juuri tällainen, kun Hyvät Äidit pääsevät nimettöminä heittämään kiviä. Todellisessa elämässä asiaan ihmisten on puhuttava omalla nimellä ja omalla naamalla, ja silloin tilanne on usein ihan toinen.



Joissain tilanteissa adoptio voi hyvinkin olla oikea valinta. Tunnet itse omat rajasi, älä anna akkaköörin tuomitsemisen lannistaa. Tilanteesi on eittämättä hyvin vaikea, voimia sinulle!

Soita uudestaan ja ilmoita et jos et saa aikaa niin lapsi huostaan! Luulen että saat ajan jo seuraavalle viikolle. Typerää et joutuu itse olemaan niin tiukkana et apua saa. Ansaitset kyllä apua ja heti koska on tärkeää että tyttäresi ja suhteesi pääsee vahvistumaan ja löydät ilon äitiydestäsi. Tämä on mahdollista kun saat vain oikeanlaista apua. Onko taloudellisesti tiukkaa? Olisisko mahdollista hakeutua yksityiselle? Avustaisiko äitisi? Äitisi kommentti oli tosi tyly. Äitiyden läpikäyneenä hänen olisi pitänyt tietää että ei ole helppoa tulla äidiksi ja varsinkaan kun on yksin. Se on vaikeaa kaikille!!! ja se muuttaa naista entinen, siinä tulee oma lapsuus alitajuntaan ja omien vanhempien virheet tulevat mieleen.Hae apua ja yritä olla tiukkana vaikka se on varmasti vaikeaa. Kaikkea hyvää ja jaksamista :)

Tekstisi voisi olla omalta näppikseltäni. Tosin itselläni lapsia on kaksi. En ole juurikaan kiintynyt kumpaankaan, vaikka toinen on jo 4 ja toinen 2 v. En itse osaa selittää miksei minusta löydy sitä äitiä joka rakastaa ja hoivaa. Tottakai olen hoitanut lapset siinä missä kuka tahansa, mutten koskaan ole kiintynyt niihin kuten äidin pitäisi.



Ihan kuten sinäkin, en koskaan ole ikävöinyt lapsia heidän ollessaan hoidossa. Adoptioon/sijaisperheeseen antamisen on minulla estänyt pelkästään luonne. En vaan voi antaa periksi. Piste. Ei tämä mitään elämää ole, ei ainakaan sellaista mitä normaalissa lapsiperheessä, mutta toisaalta: mikä on normaalia ja mikä ei.



Olen niin huono kirjoittamaan, eikä ajatukset oikein löydä tietään tähän hyvin, joten tämän enempää en kirjoita tähän hätään. Mutta ap: jos oikeesti olet harkinnut asiaa jo noin pitkään ja pelkäät ettet jaksa tai teet sitten jotain lapselle/itsellesi jos tilanne jatkuu, ota yhteyttä vaikka ihan ensin neuvolaan, sieltä varmaan osaavata laittaa rattaat pyörimään suuntaan tai toiseen.

haluaisin muistuttaa, vaikka joku sen jo mainitsikin, että oikeassa elämässä vastaanotto ei ole sama kuin täällä. Ihmiset, jotka työnsä puolesta ovat nähneet paljon erilaisia tarinoita, osaavat ottaa tämänkin sinun ongelmasi vastaan aidosti ja sinun näkökulmastasi sitä tarkastellen. Täällä moni uskoo, että elämään on yksi ainoa oikea vastaus ja se on heillä. Sinun elämääsi vastaus löytyy sinusta itsestäsi, mutta nyt siihen etsimiseen olisi korkea aika löytää kiireesti ammattilaisen tukea.

Meillä on iso koti, yksi lastenhuonekin vapaana. En vain haluaisi ihan vauvaa... Sijaisperheeksi en haluaisi, sillä haluaisin olla lapselle ainoa äiti. Ilman yhteyksiä tai tapaamisia biologisen äidin kanssa. Kuulostan varmaan itsekkäältä, mutta haluaisin vain kaikki lapseni aivan samalle viivalle.

No, jos hän olisi mielipuoli ja tunnekylmä, niin eikö se adoptio silloin juuri ole oikea ratkaisu lapsen kannalta? Teidän logiikallahan se menee juuri niin, että jos äiti tahtoo antaa lapsensa adoptioon, niin hänen on oltava juuri niin skitso kuin ihminen voi olla, eikä hän silloin ansaitse lastaan.



Ei se kuulkaa ole mitään herkkua kasvaa rakkaudettomassa perheessä. Vaikka kukaan ei laiminlöisi tai fyysisesti pahoinpitelisi, tunnekylmä ilmapiiri jättää pahat jäljet. Varmasti on traumatisoivaa tulla " hylätyksi" , mutta jos biol. vanhemmilta ei saa lämpöä ja aitoa rakkautta, niin parempi vaihtoehto on silloin päästä perheeseen jossa niitä voi saada. Ei kaikista ole vanhemmuuteen. Parempi tehdä silloin se rationaalinen päätös, kuin koittaa päätä seinään iskien siksi, että muut puhuis pahaa jos antais lapsensa pois.





t. tunnekylmän äidin ei-toivottu tytär.

ap:n juttu vois olla mun kirjottama, erona vaan on se, että lapsi on kohta 4-vuotias. Oli kyllä toivottu, ei niinkään minun vaan miehen vanhempien taholta. Koin lievää painostusta, johon tapani mukaan taivuin, valitettavasti. Raskausaikana olin vielä onnellinen, mutta jo laitoksella olo muuttui. Koko käärö ärsytti. ALku meni tietysti jonkunlaisessa ' pöllyssä' , mutta kun alkoi tulla allergiaa ja ihottumaa ja unettomat yöt vaan jatkui ja jatkui.... sitten kun mies vielä sairastui vakavasti, ei naurattanu enää yhtään. Olin ja olen edelleen TODELLA väsynyt. Vähäuniset yöt jatkuvat yhä ja voimat on loppu. Nyt jaksan ehkä vähän paremmin kun muutin toiselle paikkakunnalle lapsen kanssa, mutta raskasta tää on ja olen harkinnut lapsen antamista pois. Isästään ei ole mihinkään kun on sairas ja lisäsksi itsekäs ihminen. En tosiaan tiedä mitä tekis, apua olen hakenut, mutta ne vaan lässyttää että ' lapsen ja äidin olisi hyvä olla yhdessä' . Ei aina.

Mulla ei koskaan ole lasta ikävä kun on hoidossa ja unohdan sen kokonaan kun katoaa näkyvistä. Olen monesti sanonut ihan ääneen, että jos olisin tän kaiken tienny, en lasta olis edes harkinnu. En muutenkaan koe olevani ' äitityyppiä' . Toista lasta en todellakaan tule koskaan tekemään.

tais tulla vähän sekava sepustus.. kiitos jos jaksoit lukea

Lasta ei ole adoptoitu. Hää nukkuu päikkäreitään viereisessä huoneessa tällä hetkellä.



Eteenpäin sinnitellään yhä. Talvet ovat aina olleet minulle vaikeaa aikaa. Inhoan tätä (talvea siis).

Tein paluun kotiäidiksi (tätä aloittaessani olin vielä työelämässä) ja tuntuu että alkaa helpottamaan. Tulisi vain kevät...



ap

saattaisit joskus katua että annoit lapsesi adoptoivaksi. Lapset ovat oikeasti elämän lahja ja niitä ei kaikille suoda. Jotain hyvää sinussa on, että olet lapsen saanut.



Voimia sulle ja tiedän tuon talvisen pimeän masis-vaiheen. Tsemppiä:)

Olet varmaan jo nyt huomannut että ensimmäiset 2 vuotta ovat kaikkein vaikeimmat ja raskaimmat pienen lapsen kanssa. Mitä isommaksi lapsi tulee, sen enemmän saat itsellesi taas omaa aikaa ja vapautta, tosin vanhemmuuden vastuuta se ikä ei koskaan vie pois.

4 vuotiaan lapsen kanssa voi jo tehdä vaikka mitä, lapsi osaa itse tehdä jo paljon asioita itse eikä vaadi tauotonta perässä juoksemista ympäri vuorokauden. Toki vaikeitakin aikoja tulee kun lapsella on paha uhma, ja silloin koetellaan vanhempia todella, mutta silloin lapsi taas kasvaa ja itsenäistyy lisää. SItähän se uhmaaminen on, oman minänsä hakemista! Uskon että pian huomaatkin jo nauttivasi lapsesi kanssa pienistä asioista, kun lapsesi on hieman itsenäisempi ja itsellesi saat enemmän tilaa.

Niin pienen hetken ne lapset jaloissa pyörii, tulee päivä jolloin huomaat että lapsi on jo iso ja alat ehkä joskus kaipaamaan sitä pientä joka tarvitsi äidin tukea elämän kiemuroissa.

Kaikkea hyvää vaan sinulle ja toivottavasti elämä alkaa hymyilemään sinullekkin!



T: 3 lapsen äiti

Vierailija:

saattaisit joskus katua että annoit lapsesi adoptoivaksi. Lapset ovat oikeasti elämän lahja ja niitä ei kaikille suoda. Jotain hyvää sinussa on, että olet lapsen saanut.

Voimia sulle ja tiedän tuon talvisen pimeän masis-vaiheen. Tsemppiä:)

Siis kaikki eivät saa lapsia, koska ovat jotenkin pahoja, eikä heissä ole mitään hyvää? Niinhän tuon tekstisi voi tulkita. Että lapsettomuushoitojen kanssa kamppailevat, kovasti lasta haluavat ja yrittävät ovatkin pohjimmiltaan pahoja, eivätkä siis lapsia saa? Pitääpä kertoa teoriasi läheisilleni, jotka MIELESTÄNI ovat aivan ihania ja hyviä ihmisiä, mutta jostain syystä lasta ei kuulu...varmaan ilahtuvat. Miettisit mitä suustasi päästät!

että paljon voimia sinulle.



Toivon, että löydät haluamasi ratkaisun. Voisitko saada sijaisperheen, jossa lapsi olisi esim. viikonloppuja?



Hae itsellesi apua yksityiseltä puolelta. Tai vaadi saada apua kunnalliselta. Minusta on hienoa, että olet yrittänyt hakea itsellesi apua. Ja miettinyt lapselle muita vaihtoehtoja! Olet hyvä äiti tässä suhteessa, oikein esimerkillinen. Jos edelleen tunnet, että haluat luopua lapsesta, niin voit tehdä sen. Lapselle on tärkeämpi se, että on hyvässä hoidossa, kun se että hoitaja on oma äiti. Voihan olla, että voitte pitää yhteyttä edelleen, en tiedä? tai että lapsen aikuistuttua, otatte yhteyttä.



Kaikki ketkä olette kritisoineet AP:tä. Eikö ole parempi, että lapsella on hyvä olla?



Minusta on hienoa, että joku pystyy miettimään asiaa lapsen kannalta. Näitä ITSEKKÄITÄ ratkaisuja nähtiin mm. Porvoossa!!

ja nykyhetki ja tulevaisuuskin (?) näyttää aurinkoisemmalta!



Ikävää että äitisi suhtautuminen on kovin jyrkkää, mikäli ymmärsin niin kovin paljon ymmärrystä et sieltä suunnalta ole saanut?



Onko paikkakunnallanne neuvolapsykologia?

Minusta neuvolapsykologin kanssa keskusteleminen voisi auttaa tilannettasi.

Itse kävin aikoinaan alle 2-vuotiaan poikani kanssa neuvolapsykologin juttusilla, syytä en tässä ala sen enempää repostelemaan.

Mutta puhelinnumeron saimme neuvolan terveydenhoitajalta ja ajan varasimme suoraan psykologilta. Aika järjestyi suht nopeastikin, parin viikon päähän. Hyvä kun pääsi keskustelemaan asioista. Monesti jo pelkästään asioista puhuminen helpottaa.



Jaksamista sinulle ja kohtahan tämä talvi on jo voitettu!

Minä ehdotan, että yrität antaa lapsen äidillesi kokonaan kasvatettavaksi, kun hän sitä kerran jo nyt aika paljon hoitaa. Jotkut toimivat sillä tavalla. Mahtaisiko suostua, jos toinen vaihtoehto olisi poisadoptointi. Siis jos huomaisi, että olet tosissasi, niin ehkä suostuisi. Väittää sua itsekkääksi. Ehket voi mitään itsellesi.



Tunnen yhden naisen, joka sanoo, että hänen äitinsä ei koskaan häntä rakastanut. Hänellä ei ollut sisaruksia ja isä kuoli tytön ollessa noin 10 v. Hoiti vaan konemaisesti ja vei vuosittain valokuvaajalle yms. Tämä tuttuni kyllä pitää itse lapsista. Hän ei kuulemma koskaan muistele äitiään ja on antanut haudankin jo mennä uudelleenhautaukseen. Mielestäni aika kammottavaa.