G: Synnyttäisitkö vammaisen lapsen?

En voisi tapattaa omaa lastani vaikka olisi kuinka vaikea vamma. Pakko olisi vaan sopeutua.

En edes harkitsisi mitään seulontoja...oma pikkuinen se lapsi on vammoistaan huolimatta. Muuta vaihtoehtoa en edes harkitsisi.

aste kysmymys on sikäli epärelevantti, ettei vamman astetta voi tietää ennenkuin lapsi kasvaa ja kehittyy.

Meidän paikkakunnallamme np- ja rakenneultra ovat yhdistetty, joten menin sinne. Aiemmin ei näin ollut, vaan np oli erikseen. Kun kieltäydyin seulonnasta, niin lääkäri katsoi ihan kummissaan... sanoi vaan, että no kyllähän sinä vielä ehdit. Sanoin, etten mene sittenkään, kyllä sen lopputuloksen sitten näkee. Tietysti siinä on se etu, että pystyt paremmin varautumaan tulevaan, kun on varma tieto.

On hyvä muistaa, että vaikka raskauden alussa/aikana kävisi seulonnoissa, se ei kuitenkaan takaa tervettä lasta..



Tässä kysymys on todella vaikea: ehkä se riippuisi tilanteesta ja siitä miten vammainen lapsi olisi. Minä en kuitenkaan olisi valmis synnyttämään lasta, joka olisi vaikeasti monivammainen..



lasta jota en ehkä pystyis kotona itse hoitamaan..:(

lasta joka ei ehkä itse pystyisi sanomaan onko hänellä pahaolla:`(

lasta joka eläisi nenämahaletkuilla ruokittavana laitoksessa:`(

lasta joka ei tunnistaisi ehkä edes vanhempiaan:(



Saa vain olla kiitollinen jos itsellä on terveet lapset!

Esim down-lapsen voisin synnyttää ihan hyvin. Mutta jos joku vakavampi vamma olisi niin keskeyttäisin. Kuulostaa jonkun korvaan julmalta, mutta tiedän omat rajani ja myönnän ettei minusta olisi pahasti kehitysvammaisen äidiksi tieten tahtoen.



Noita asioita nyt ei tarvitse onneksi enää miettiä, sillä meidän lapsilukumme on täysi.

Tiedän mistä puhun, teen tätä työkseni.

Vai miksi luulette että ihmiskunta on säilynyt näinkin kauan kuolematta sukupuuttoon? Nykyajan ihmisen elämä on HELPPOA, ainakin fyysisesti :)

Vierailija:

mutta tiedän omat rajani ja myönnän ettei minusta olisi pahasti kehitysvammaisen äidiksi tieten tahtoen.

En ole käynyt kolmen lapseni odotusaikana edes ultrissa. Ottakaa huomioon että on sairauksia jotka eivät päällepäin näy.

Kyllä sen tiedän että jos luonto sen vammaisen lapsen kuitenkin antaisi seulonnoista huolimatta, niin kyllä minä hyvä äiti hänelle olisin. Mutta siis en tieten tahtoen halua vammaista lasta.

Vierailija:

En ole käynyt kolmen lapseni odotusaikana edes ultrissa. Ottakaa huomioon että on sairauksia jotka eivät päällepäin näy.

Jo ihan lapsen ja äidin hengenkin kannalta. Vai annatko kaiken muunkin korkeimman käteen?

Tosiaan ihmetyttää miten niitä lapsia on vuosituhannet syntynyt vaikkei mitään ultria ole ollut olemassakaan :) Kyllä minä mieltäisin ihan muut asiat äidin/lapsen hengen riskeeraamiseksi kuin ultran väliin jättäminen :)

Vierailija:

Jo ihan lapsen ja äidin hengenkin kannalta. Vai annatko kaiken muunkin korkeimman käteen?

Minä ja mieheni päätettiin heti,että keskeytetään jos mitään poikkeavaa

nähdään...Näin on.Ainahan voi tulla uudelleen raskaaksi ja saada

terveen vauvan.Ainakin minä tulen kerta laagista!

yhdeksi seulontatavaksi otettaisiin vastasyntyneen kuulon mittaus eeg:n avulla (ns.MMN-herätevasteen tutkiminen), olisi sitten seulan tieten tahtoen väliin jättäneen äidin vastuulla, jos lapsi olisi kuuro.



Joskus harvoin tietysti rakenneultrassa näkyy jotain sellaista, joka vaatii toimenpiteen heti lapsen synnyttyä (leikkauksen tai lääkityksen). Nämä tapaukset ovat kuitenkin äärettömän harvinaisia. Eivät tietenkään ammattilaisten silmissä (harvinaisia), mutta näin maallikkona katsottuna.

kyllä synnyttäisin. aikalailla olen no 2 kanssa samaa mieltä, sekä monien muiden.

Alunalkaen minun ei ollat tarkoitus mennä seulontoihin ollenkaan, mutta erään kysta kontrollin yhteydessä, eräs alan guruna pidetty ( eli arvostettu ja tunnettu lekuri ) vaitti että odotan vammaista lasta rv 13.

Hän oli hyvin hämillään ja kummasteli kun pyysin, ettei hän kuitenkaan katsoisi lasta tarkemmin.

" luulisi sinua kiinnostavan vaivavan vointi, tämä ei ole terve lapsi "

Ja kehoitti minua käymään uudemman kerran ultrassa , eneen lapsen syntymää.

" Tälläiset lapset kyllä tulevat jotenkin toimeen , leikataan sitten... "

Menimme sitten kotrolli utraan sikiötutkimusyksikköön , koska minusta oli kuitenkin parempiettä vasta sairaalalla olisi tieto ja valmius vastasyntyneen mahdolliseen leikkaukseen. Kontrollissa vamman aste lieveni huomattavasti ja mitään akuuttia ei arveltu kuitenkaan olevan.



Vauvan synnyttyä jännitimme vielä pari viikkoa kromosomituloksia. Arvaatte varmaankin , että tulos oli normaali.

mukaan, jos valita saisi niin en haluaisi. Läheltä olen seurannut vammaisen lapsen ja perheensä elämää, se ei ole herkkua.

Olen lukenut jenkkiläisiä Carrying to Term -sivuja äideistä, jotka ovat tehneet päätöksen synnyttää lapsi, joka tulee varmasti kuolemaan. Nuo lukukokemukset ovat muuttaneet mielipiteitäni ja ajatteluani.



Lapsen kärsimys painaa paljon vaakakupissa. Minusta ei ole reilua lasta kohtaan synnyttää häntä maailmana, jos hän joutuu kokemaan paljon kipua koko elinaikansa eikä hänellä ole valmiuksia käsitellä, miksi hänellä on paha olla ja miksi häneen sattuu. Ajatus lapsesta, jolla ei olisi henkistä maailmaa ollenkaan eikä mahdollisuutta sellaiseen, tuntuu myös rankalta.



Helpompi luetella, mikä ei olisi riittävä syy keskeytykseen: kehityshäiriöt, jotka tekevät elämästä haastellisen, mutta joissa lapsella on mahdollisuus kehittyä, nauttia elämästä, ymmärtää kokemaansa, elää kivutonta elämää. Ja näihinkin on tusinoittain lisäselvennyksiä.



Ajatukseni on, että on enemmän syitä antaa vammaisen lapsen syntyä kuin keskeyttää raskaus ja silloin päätöksen on oltava ehdottomasti lapsen elämänlaadun parhaaksi ts. lapsella ei olisi elämänlaatua syntyessään olisi kriteeri keskeytykseen.



Vaikea kysymys ja uskon, että kukaan ei pysty antamaan todellista vastausta ennenkuin joutuu kohtaamaan asian silmästä silmään.

Puheenaiheet vaihtelivat vammojen laadusta ja havaitsemisajankohdasta. Osalla lasten vammaisuus oli huomattu jo syntymässä, osalle vammaisuus oli tullut selväksi vasta lapsen ollessa isompi.



Pohdiskeltiin ja mietittiin asioita, sitten alettiin puhua raskauden aikaisista tutkimuksista. Kävi ilmi, että lähes jokainen äiti oli raskauden aikana käynyt läpi vähintään normaalit ultraseulat ja läpäisseet puhtain paperein. Osa oli käynyt lapsivesipunktiossa, osa ylimääräisissä ultrissa yksityisellä, " varmuuden vuoksi" . Sanottakoon, että vain yhdellä äidillä jo ultraus oli näyttänyt jotain olevan vialla.



Kaikki muut äidit olivat odottamassa tervettä lasta. Tuskin juuri kukaan oli ajatellut etukäteen tulevansa vammaisen lapsen äidiksi. Ei kukaan sellaista ollut suunnitellut. Mietittiin, mitä tehtäisiin uuden raskauden suhteen. Monet totesivat, että vasta lapsen jälkeen he ovat ymmärtäneet kuinka paljon on olemassa sellaisia vammaisuuden muotoja ja asteita, joista arvon lääkärit ja tutkijat, tieteilijät eivät tiedä hevonhelvettiä. Useimpia ei ole edes mahdollista seuloa raskauden aikana. Useat totesivat, että uudessa raskaudessa eivät kävisi ainakaan ylimääräisissä seuloissa. Luonto on niin paljon ihmeellisempi ja monimutkaisempi kuin uskookaan. Yksi downin syndrooma, vaikka onkin yleisin, ei tosiaan ole se ainoa vammaisuuden ilmentymä.

Ehkä tekisin abortin, ehkä en.

Tiedän kuitenkin minkälaista on hoitaa vaikeasti vammasta lasta.



Minun yhden ystäväpariskunnan lapsi oli terve kunnes hän täytti 8 vuotta ja kävi onnettomuus.

Lapsi taantui vaippa-ikäisen asteelle ja on sitä edelleen 21 vuotiaana.

Ei ole helppoa hoitaa aikuista joka on syötettävä, juotettava, pissatettava ja yleensäkkin hoidettava 24 h / vrk.



Tämä pariskunta on kestänyt sen erittäin hyvin ja kunnioitan heitä äärettömän paljon.

Pariskunnalla on yksi vanhempi lapsi. joka on täysin terve, koska ei tämä onnettomuus sattunut kuin tälle toiselle.



Mutta kun olen kysynyt, että mitä tämä hoitaminen rehellisesti sanottuna on, niin vastaus siishen on; yhtä helvettiä.

Oman lapsensa kuolemaa ei oikeasti toivo kukaan mutta kyllä tämäkin pariskunta on myöntänyt että olisi ollut kaikille parempi, että tyttö olisi kuollut, kuin että olisi kitunut elämänsä loppuun asti.



Julmaako?

Vai rehellistä?



Kukaan jolla ei ole vammaista lasta, ei pysty sanomaan mitä vammaisen lapsen hoitaminen on.

Kyllä täällä ihmisillä on hiukan romantisoitu kuva vammaisen lapsen hoidosta. Se on sata kertaa pahempaa kuin edes voisi kuvitella.



Parisuhde joutuu pikkaisen kovempaan rääkkiin kuin koliikki vauvan kanssa. Lopun ikää.





Joten ehkä se vastaukseni kuitenkin on että tekisin abortin.

Onko se julmaa vai rehellistä, siitä päättää jokainen itse.

Kaikkein rankinta lievästi vammaisen kanssa on tulla toimeen sairaalajaksojen, palaverien ja loputtomien byrokraattisten asioiden kanssa. Niiden rinnalla lapsen vamma tuntuu sivuseikalta ja varsin helposti sulatettavalta asialta. Varsinkin kun vamma on sen laatuinen, ettei se estä itsenäistä elämää tulevaisuudessa eikä todennäköisesti vaikuta älykkyyteen.



Mutta se, että on jatkuvasti, vuosikausia tilivelvollinen ja palaveerausvelvollinen hoitopaikkojen, sairaalan, sosiaaliviranomaisten, kelan kanssa ON YHTÄ helvettiä ainakin minun mielestäni. Se on kuin omaa elämää joutuisi pitämään tarjottimella vuosikausia ja pitäisi sopeutua yhteistyökykyiseksi.