Kuinka moni tunnustaa, että kotona on helpompaa kuin töissä?

Menenkin töihin lepäämään, harmi vain ettei niitä ole koko aikaa vain pätkiä silloin tällöin.



Mutta minun lapsistan ei yksikään ole ollut ns. helppo lapsi. Erityisesti erityislapsi vie häslingillään kaikki mehut jo muutamassa tunnissa, silti olen ollut melkein 5 v kotona (mitä nyt pari kertaa välillä vähän töissä ja opiskellut).

Minulla ei kyllä ollut. Lapset aika vaativia. Vuoden ikäerolla. Eipä ollut helppoa se neljä vuotta minkä kotona olin. Lasten takia sen kyllä kesti.



Nyt olen jo pari vuotta saanut " levätä" töissä. En kyllä kadehdi kotiäitejä.

nyt kun on liikkumaan opetteleva ja leikki-ikäinen, sanon suoraan että töissä pääsis helpomalla... vessaan ees pääsisi silloin kun on hätä eikä 3 tuntia myöhemmin, kun se näille " työnantajille sopii" samoin konfliktit on kivampia henkilöiden kanssa jotka osaa puhua:)



Mutta tämäkin on hienoa aikaa ja päivääkään en vaihtasi pois, tän rupeaman jälkeen kerkii voelä tekemään 30 vuotta muita töitä.

t: yhden lapsen äiti, jolla ennen henkisesti tosi rankka työ. En edes väitä, että olisin kotona vain lapsen takia, mutta olen ehdottomnasti sitä mieltä, että on tämä lapsellekin parempi vaihtoehto. Siis vain mies kärsii ;-).

Minulla on erittäin aktiivinen ja seurankipeä lapsi. Kun hänen kanssaan touhuaa ja ulkoilee ja yrittää siinä sivussa tehdä kotityöt, on varmasti illalla fyysisesti naatti. Töissäolo on erilailla rasittavaa. Työni on siistiä sisätyötä, mutta henkisesti hyvin vaativaa. Jos saisin saman verran rahaa olemalla kotona, valitsisin ehdottomasti kotiäidin uran. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten jatkan henkisesti kuormittavassa työssä...

Ei tarvitse huolehtia aikatauluista (en pidä ruuanlaiton, siivouksen ja lasten ulkoilun järjestämistä aikataulutuksena), ei tarvitse kirjoittaa miljoonia raportteja, ei tarvitse käsitellä hankalia työkavereita, esimiehiä tai asiakkaita, ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaa ja ajaa paikkakunnalle x kokoukseen, ei tarvitse työstää ja omaksua uusia asioita kaiken aikaa siinä sivussa jne.



Mutta saa viettää mukavasti aikaa omien lastensa kanssa, omistaa aikansa perheelle ja kodille, laittaa ruokaa rauhassa, kyläillä isovanhemmille pidempiäkin aikoja (asuvat kaukana), ulkoilla keskellä päivää ja aina kun on kaunis ilma, tehdä asioita perheen aikataululla jne.



Mutta silti olen ihan tyytyväinen, että käyn nykyään töissä. Kaipaan myös aivojen stimulointia ammatillisessa mielessä :-)

Minulla on aina ollut ongelmia työelämässä. Rakastan kotona olemista. Olen mukavuudenhaluinen ihminen, joka ei voi sietää " työyhteisöjä" ja tahtoo runsaasti aikaa omille puuhilleen kotona.

En kyllä tajua, miksi on olevinaan jotenkin

huono

asia, että elämästään järjestää mahdollisimman helppoa. Ei kuolemanhetkellä vuoteen ääreen kukaan tule jakamaan mitaleja sen mukaan, kuinka vaikeaa teitkään elämästäsi, kuinka paljon raadoit ja kuinka paljon suoritit (ja jos tuleekin, niin hittoakos niillä mitaleilla tekee kuolleena?)

Mulla on kyllä vaan yksi lapsi mutta jos olisi useampi niin sitten voisi olla toisin.

Raskasta se voi silti olla, hermot menee lasten kanssa, aikuiskontaktit on vähäisiä, loputtomat kotityöt ja jatkuvasti tappelevat lapset ärsyttävät. Silti samat velvollisuudet ovat myös työssäkäyvillä. Ruokaa on oltava, pyykit on pestävä, koti on siivottava, lapset tappelevat kuitenkin. Töissä on kiire, joustoa ei ehkä tunneta. Kello sanelee rajat. Lapset sairastuvat yleensä juuri silloin kun se kaikkein vähiten sopisi.



Kotona elätään noin aikaa. Herätään aamulla noin seitsemältä, ulos mennään noin kymmeneltä, ruokaa noin puoliltapäivin. Mikään ei ole äärimmäisen tärkeää paitsi lasten kanssa oleminen. Jos lapsi on kipeä, kerhopäivän voi perua, jos lapset ovat hankalia, ei siivotakaan vaan luetaan vaikka kirjoja sohvalla koko päivän, syödäänkö ehkä pakastepinaattikeittoa tänään, kun ei viitsikään taiteilla maailman terveellisinta ja tasapainoisinta ruokaa juuri tänään. Asioissa voi joustaa useimmiten kotona, töissä paljon nihkeämmin.



Musta on ainakin oikein lepolomaa tämä viimeisin äitiysloma. Lapsia on neljä, kotona on ihanaa. Ahdistaa jo ajatus siitä päiväkotirumbasta ja korvakierteistä, työmatkoista ja ylipäänsä kaiken sompaamisesta kun sekä minulla että miehelläni on kummallakin tärkeä kokous tai matka ja tietysti päällekäin.

Töissä ei voi itse päättää, mitä tekee ja milloin tekee. Siksi kotona on helpompaa. Mutta jos tekee kotona kaikki ne hommat mitä pitää, antaa lapsille virikkeitä ym., on kotona paljon rankempaa. Mutta koska ainakin meidän kodissa saa ihan luvalla lusmuilla välillä, on kotona helpompaa.

Niin mäkin kuvittelin, että juuri mikään ei muutu... Aiemmin olin kotirouva, nyt sitten kotiäiti, mutta myös todella kiireisessä ja vaativassa ammatissa on tullut työskenneltyä.



Meidän neiti 1,5kk kun vaatii äidin 100% huomion. Ts. nytkin nukkuu kantoliinassa ja paljonkos siinä sitten teet, varsinkin kun neiti n. 10 min välein vaatii liikettä pysyäkseen unessa... Valvoo myös pitkiä aikoja jopa 4h ja kanteleppa ja huvitappa siinä sitten vauvaa joka ei vielä juuri mistään mitään tajua... Yöllä nukkuu vieressä, kun vaunut, kehto ja oma sänky ei kelpaa... Kyllä vaan töissä pääsisin paljon helpommalla. Mutta jos edes kerran päivässä neiti nukkuisi pitkät päikkärit yksikseen, niin vaaka kyllä kallistuisi tähän kotona olemisen puoleen.

että kumpi on mielekkäämpää tai antoisampaa. Tottahan molemmissa on puolensa, mutta minusta tuo helppous tulee siitä, että kotona olo on niin valtavan paljon mielekkäämpää ja palkitsevampaa. Kotona koen myös olevani korvaamaton, työntekijänä täysin korvattavissa.



Ja kuten joku kirjoitti ettei ymmärrä miksi helppoutta halveksitaan, ajattelen, ettei oma viihtymiseni ole tosiaankaan lapselta pois!!!

Tiedätkö mitä? Liki jokainen äiti kuvittelee oman lapsensa olevan paljon muita vaativampi, temperamenttisempi, eikä lainkaan verrattavissa muiden lapsiin. Toisten lapset sitten ovat älyttömän helppoja, ihan iisipiisejä omaan lapseen verrattuna. Ajatellaan, ettei toinen äiti tiedä juuri mitään lastenhoidosta kun sillä on kerran noin helpot lapset.



Minun neljästä lapsestani kaksi on ollut pahasti koliikkisia plus että siinä oli muut lapset omine oikkuineen hoidettavana. Silti kotona on paljon rennompaa ja mukavampaa kuin töissä, tosin en väitä, että sekin ei voisi olla rankkaa ajoittain.

Töissä olokin voisi olla ihan ok, mutta kun ottaa huomioon pitkät työmatkat ja kiireiset aamut ym, kotona olo kaikkinensa on paljon helpompaa.

ja kotona muuten kivaa, MUTTA töissä muut aikuiset ihmiset pitävät minua järkevänä, luotettavana ja pätevänä sekä hoitavat oman hommansa itsenäisesti ja kitisemättä.. KOtona taas mies ja anoppi ruikuttavat kilpaa kaikesta, mitään eivät ainakaan itse tee, mutta toisten tekemisiä voi jatkuvasti kommentoida ja arvostella..



EN jää kotiin enää

Kyllä töissä on kivaa - saa sentään syödä lounaansa rauhassa ja keskustella ikäistensä kanssa. Sitten jaksaa illalla olla taas lasten kanssa.

edes ulkomaailmaan. Olen kaiketi mökkihöprö kun en kertakaikkiaan uskalla lähteä pois.

Vaikka minulla onkin mukava työ ja hyvät työkaverit. Mutta kyllä äitiyslomilla/hotiovapailla ehdin lukea esim. paljon enemmän kirjoja ja katsella tv:tä kuin ikinä töissä ollessani. Siistimpääkin kotona oli silloin.

Eikö se ole merkki helppoudesta?

Kirjoitin kyllä että _JOILLAKIN_ on helppoja lapsia.



Itse en omaani varsinaisesti vaikeanan pidä. Ei koskaan karju turhan takia jne. mutta minusta on kuitenkin henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen raskasta olla kirjaimellisesti sidottuna lapseen 14h vuorokaudessa ja ne loput 10 maata kylki kyljessä. En väitä, etteikö joillakin olisi vielä vaikeampaa enkä tosiaankaan väitä, että oma lapseni olisi vaikeimmasta päästä, veikkaisin, että keskitasoa tai jopa vähän helpompi.



Mutta kun tätä lasta vertaa esim. ap:n lapsee joka nukkuu tuntikaupalla (mtä ilmeisemmin irti äidin ja isän kyljestä) tai monien ystävieni lapsiin, jotka vastaavalla tavalla nukkuvat yksikseen pitikä päiväunia, niin onhan asioilla jo paljon eroa.



Lapsi on kuitenkin maailman ihanin (tiedän, että kaikki äidit ajattelee niin lapsestaan) ja vaikka välillä raskasta onkin, niin koitan nauttia jokaisessta hetkestä, sillä pienokainen kasvaa ihan silmissä ja vielä koittaa varmasti päivä kun ei enää halia äidin kainalossa nukkua :).

Kun kolme pientä vaatii jotain jatkuvasti ja kotityöt pitää hoidella samalla, niin ei ollut helppoa. Kyllä monesti itkin illalla väsyneenä miehelle, että kohta kyllä lähden töihin, tulen hulluksi täällä kotona. Mutta nyt kun lapset ovat vähän kasvaneet, niin elämä on paljon helpompaa. Mulla jää kivasti aikaa itselle iltaisin ja päivällä ehdin tehdä kaikki kotityöt, joten illat on meidän perheessä todella rentoja, ei mitään kiirettä! Nautin tästä aivan valtavasti ja olen onnellinen, että jaksoin nuo kireät pari vuotta. Onneksi mies saa nykyään niin hyvää palkkaa, että pärjäämme ihan mukavasti pelkästään hänen tuloillaan. Mulla ei ole mitään suunnitelmia töihinpaluusta, olen sanonut itseni irti entisestä työpaikastani.