Lue keskustelun säännöt.
Onko teiltä kuollut läheinen ystävä tai muu läheinen?
17.10.2005 |
Mun ystävän ystävä kuoli nuorena syöpään 3 viikkoa sitten. En tiedä miten suruprosessi yleensä etenee mutta jotenkin vaikuttaa, että ystäväni suru ei ole ihan tavallista? Kuollut ystävä oli tärkeä mutta ei kaikkein läheisin kuitenkaan. Nyt ystäväni itkee päivittäin, ei syö mitään paitsi ahdistuslääkeitä sekä selkävauvaan lihaksia rentouttavia ja on ihan sekaisin niistä varsinkin iltaisin. Päivällä on raahautunut opinahjoonsa mutta sielläkin vain itkee eikä voi opiskella. Ikävä on kova. Ystäväni on mielenterveysongelmainen kyllä jo ennen tätä mutta onko tuo nyt ihan " normaalia" ? Siis tiedän, että kukin suree tavallaan ja suru tarvitsee aikaa ym. mutta olisi mielenkiintoista tietää miten joku muu teistä on kokenut ystävän tai läheisen menettämisen? Oman lapsen tai miehen menetykseen en rupeaisi vertaamaan sillä kyse oli kuitenkin " vain" ystävästä.
Kommentit (23)
Kaikki omaiset ja läheiset on kuolleet ja muutama ystävä. Kommentti kohtaani on vain että: "ei ymmärrystä". Että silleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhempien / muiden vanhempien sukulaisten menetykset olen kestänyt aika hyvin, lähinnä koska itsellä ollut perhe-elämä ja nuori aikuisuus hektisimmillään niin ei ole ollut "aikaa jäädä suremaan". Yksi ystävä teki itsemurhan alle 30-v. Hän ei ollut ihan läheisin ystävä, mutta todella tärkeä kyllä. Olen kaivannut häntä vähemmän kuin isovanhempiani, mutta surrut paljon enemmän. En tavallaan voi surra 86-vuotiaan kuolemaa, koska se on luonnollinen. Silti isoäiti oli elämäni ihan top 3 tärkeimpiä ihmisiä joten kaipaus on iso edelleen 15 vuoden jälkeenkin. Ystävästä taas suren niin paljon sitä pahaa oloa, ettei hän saanut olla onnellinen, sitä etten osannut auttaa tarpeeksi, menetettyjä vuosia ja mahdollisuuksia, ja sitä kauhua ja tuskaa mitä hänen on täytynyt tuntea. Sen lisäksi ennakkoon suren tulevia menetyksiä, pelkään niitä ja myös omaa vanhenemista.
Arjen kiire ja sopiva stressi on paras lääke, sellainen hetkeen kiinnittyminen. Että juuri tämä perjantain klo 12 palaveri on tosi tärkeä (vaikkei sillä isossa kuvassa ole mitään merkitystä... Ja toisaalta juuri siinä on sen merkitys: turha stressi täyttää pään jolloin eksistentiaaliselle tuskalle ei jää tilaa. Koin nuorena että aikuisten turhantärkeys on kamalaa ... Nyt ymmärrän sen ihanuuden. Jokainen hetki kun voi unohtaa kuolevaisuuden on hyvä hetki
Isäni kuoli 81 vuotiaana, poikani kuoli puoli vuotta tosta.
Isälläni dementia, ja oli jo kypsä omasta mielestään lähtemään. Poikani taas oli lähtiessään 29 vuotias.
Ap tue ystääväsi. Muuta et voi tehdä.
Ei ole normaalia taikka epänormaalia tapaa surra. Suru on yksilöllistä.
Itse olen surrut poikaani jo kolme vuotta. Päivittäin kun tulee hiljainen hetki niin useasti ajatukseni hakeutuvat häneen. On aikoja kun itken päivittäin joskus taas menee pitempääkin kun en itke.
Olen käynyt juttelemassa psykoloogille ja kirkon surukurssilla.