Miten joku viitsii/jaksaa tehdä lasteNTARHANOPEN TAI OPETTAJAN TYÖTÄ?

- saa olla ulkona

- saa tehdä lasten kanssa kivoja juttuja: askartelu, musiikki, liikunta, ympäristön tutkiminen, havaintojen tekeminen

- saa kuulla päivittäin lasten hauskoja sutkautuksia, välillä miettii että mistähän se tuonkin keksi

- työssä saa nauraa päivittäin

- minun mielestä on mukava "opettaa"



mikäs vanhempien kanssa työskentelyssä olisi kummempaa, hyvin paljonhan työ on ihmisten kanssa toimimista ja tykkään siitä.



Huonointa on palkka ja ajoittain liian kova meteli

nuoremmat nappulat ei kiinnosta yhtään enkä niitä jaksaisikaan.



Yläkoululaiset sen sijaan:



- Ovat jo ihmisiä

- ovat persoonallisia

- heidän vanhempansa eivät hypi koko ajan silmille (muutama rasittava toki löytyy)

- Parasta on se että saa rauhassa manipuloida toisia älykkäitä ihmisiä

- huonointa on liian isot ryhmät, haittaa manipulointityötä

haasteet, mitä erityislapsissa ja heidän perheissään on.



Työn vaihtelevuus, samanlaisia päiviä ei ole.



Mutta rasittaa kaikista eniten palkkaus ja henkilöstöpula.



Ja olen elto.

Tällä viikolla oli mukava työviikko

- henkilökuntaa ei ollut sairaana ja lisäksi oli reipas opiskelija

- jokainen päivä on erilainen ja siihen saa itse vaikuttaa. Nyt teemme isänpäiväkortteja ja on hauska nähdä lasten valmiita töitä, niin suloisia erilaisia tuotoksia

- jos laulattaa voi laulaa, jos ulkoiluttaa ja kaunis ilma, voi mennä ulos jne.



Huonot puolet:

- kun joku on lomalla, sairastaa tms. on työ uuvuttavaa, kun olet yksin 20 lapsen kanssa ja koitat jutella vanhemmille ja huolehtia lapsista samalla. Päätä särkee koko ilta. Tuntuu hyväksikäytetyltä, että olen vain kaupungin säästönappula (piip niin budjetti kevenee taas).

tottakai välillä on haastavia tilanteita ja työ ajoittain uuvuttavaakin. Palkka ei ole kauhean suuri, mutta rakastan silti työtäni. Lasten kasvatustyö ja pitkät lomat ovat sellainen etu, että en vaihtaisi tätä mihinkään. Olin vuosia it-allalla, taustalla DI-koulutus. Melkein kymmenen vuoden nousujohteisen uran jälkeen hain okl:ään ja onnekseni pääsin. Valmistuin 35-vuotiaana ja olen niin tyytyväinen, että tein tämän ratkaisun, vaikka palkka käytännössä puolittui. Jokainen aamu lähden iloisena töihin toisin kuin ennen. Lapset on niin kivoja ja työ on sopivan itsenäistä, sosiaalista ja spontaania. Ja ei tämä mitään alkuinnostusta enää ole vaan olen tehnyt tätä jo 6 vuotta, eikä mitään ajatuksiakaan vaihtaa tästä työstä enää pois.

REilu vuosikymmen on jo selvitty sillä menetelmällä, että minä kunnioitan koululaisiani ja he kunnioittavat minua. Näkyy toimivan vastavuoroisesti. En kyllä ajattele koko ajan kasvattavani ketään, kunhan annan lasten kasvaa. Elän heidän kanssaan tätä arkea opettamisen ja opettelemisen ohella ja siitä se kasvaminenkin sitten tulee.



Ei se sen raskaampaa ole kuin muukaan asiakaspalvelu työ. Nämä lapset sentään oppii tuntemaan eikä ole joka päivä uusia ja outoja ihmisiä uusine ja outoine ongelmineenm vaan samoja, joiden kanssa voi tehdä pitkäjänteistä työtä ja parhaimmillaan nähdä niiden järjestyvän.