Mitä tehdä miesystävän kanssa

Jos miehesi on kuluneiden vuosien aikana osoittanut olevansa aidosti kiinnostunut lapsistasi ja tulee mielestäsi hyvin toimeen heidän kanssaan, niin miksi pelkäät, että tuleva vauva sotkisi kuvioita?



Minulla on ennestään yksi lapsi ja nyt odotan lasta uudelle miehelleni, joka tulee ihailtavan hyvin toimeen lapseni kanssa. En ole kertaakaan ajatellut, että tuleva vauva sotkisi jotenkin tätä.



Olette kuitenkin aikuisia ettekä mitään lapsia.



Mutta tietysti jos et itse halua lasta, niin ei sitä väkisin kannata tehdä.

Naisen lapsenkaipuu yleensä ymmärretään ...neuvotaan jättämään mies ja etsimään suostuvaisempi. Ja ymmärretään lapsettomuuden tuskat ja kaikki.



Ihan yhtä normaalia on miehen haluta lasta. Eikös?



En sano, että sun on pakko alkaa lasta tekemään jos et vaan halua, mutta minusta tuo sun peruste ei ole mitenkään riittävä. Kyllä ne lapset sitten on sisarruksia kuitenkin, kun kerran samaa perhettä ollaan.

Tiedän toki, että ongelma on enemmänkin minun päässäni kuin muualla. Silloin kun jäin leskeksi, jouduimme vain niin kovin lujalle, meni auto, koti jäi vain minä ja lapset. kesti kuitenkin kauan saada kaikki toimimaan, minä kun silloin olin ollut vain kotiäitinä, niin työnantajat eivät tosiaan perässä juosseet. Ehkä minä kuitenkin tosiaan pelkään enemmän sitä, että taas pitää aloittaa alusta, kun viimein on jo helpompaa. Toinen ongelma on tietysti ikä jos nyt aloittaisi yrittämisen ja se ei heti onnistuisikaan niin ehdin vain vanheta. Muutaman kuukauden päästä on mittarissa taas vuosi lisää. Enpä tiedä, ehkä minun olisi hyvä käydä purkamassa tunteita jossain, mutta kun ei oikein tiedä minne menisi.



Niin joku kysyi miehen lapsien ikää he ovat 14 ja 10 vuotiaat eli ihan pieniä ei perheeseemme kuulu tällä hetkellä. Tietysti olen yrittänyt ajatella asiaa miehen puolesta ja toki haluaisin antaa hänelle sen mikä tekisi hänestä onnellisen, mutta kun kyseessä kuitenkin on elämänmittainen päätös. Ehkä minä liikaa seuraan ympäristöäkin minulla on ystävä, jolla epäonnistunut uusperhe heillä on todella vaikeaa ja riitaista. samoin naapurin uusperhe vaikuttaa tyytymättömältä. vaikka tiedän kyllä onnistuneenkin perheen.

ja käy hieman sääliksi miestä. On varmasti vaikeaaa kun on löytänyt hienon naisen ja tahtoisi tämän kanssa myös lapsen, mutta kuinka keskustella asiasta kun toisen logiikka tökkii? Vetoat nykyisiin lapsiisi, mutta mielestäni sinun ei tulisi sotkea heitä päätökseen: luulen että todellisuudessa kyse on vain ja ainoastaan sinusta. Rehellisesti, mikä on syy? Nykyiset lapsenne saattaisivat olla jopa iloisia uudesta sisaresta! En usko että tieto geenien täsmäyksestä vähentäisi heidän rakkauttaan omaan perheenjäseneen. Elämä jatkuu, vaikka olette kokeneet paljon tuskaa isän menetyksestä, eikö teillä olisi silti oikeus myös onneen tulevaisuudessa? Edesmennyt miehesi varmasti olisi toivonut, että te olette mahdollisimman onnellisia, tavalla millä hyvänsä.

joo, nyt luin myös jälkimmäiset viestisi...

Ehkä voisit sanoa miehelle, että haluat harkita asiaa rauhassa?

Voit varata itsellesi ajan ja vaikka myös teille molemmille yhteisen ajan. Perheneuvolassa tai jossain muualla voi varmaan käydä. Seurakunnillakin on perheneuvontaa, jossa voi käydä juttelemassa ajatuksistaan.

melkoisen paljon rahaa ja tunne-energiaa ja tuo on hankala kuvio, että ap:n

lapsilla ei ole mitään etä-isää vaan isä on kuollut.



Itseltäni kuoli isä, kun olin 9- vuotias ja veljeni 6- vuotias. Saatiin sitten pikkusisko äidin uudesta liitosta, ja joo, mun isä"puoli" oli meille ihan mukava, mutta oltiin kuitenkin pikkusiskon syntymän jälkeen selkeästi eri kategoriassa perheen sisällä pikkusiskoon verrattuna.



Toinen juttu on, että vanhemman kuolema on tosi traumaattinen juttu ja lapset

tarvitsee sen elossaolevan vanhemman tukea ihan eri lailla kuin ns. tavislapsi.

Vaikka kaikki menis noin päällisin puolin ok, niin se haava on siellä sydämessä.

Ja ap:lla on niin monta lasta jo hoivattavana, että todellakin ymmärrän, että vielä lisää lapsia perheeseen arveluttaa.



Ettei sun miehen vauvakuumeen takana olis kuitenkin tavallaan mustasukkaisuus sitä sun kuollutta miestä kohtaan? Tullut pakkomielle siiheen vauvaan, että hänkin on sitten "samanveroinen" suhteessa sinuun kuin se kuollut mies? Kun oikeasti tuntuu pikkusen erikoiselle, että 6 lasta ei kerta kaikkiaan perheeseen riittäis?



Että sun miehelläs olisi enemmänkin syytä pohtia, mistä tää vauvakuume oikeasti kumpuaa, ennemminkin kun sulla syytä perustella, miksi et haluaa enempää lapsia. Mutta harvat miehet pystyy omia motiivejaan ja tunteitaan analysoimaan, toivottavsti sun mies on poikkeus. Saisitko miehesi parisuhdeterapeutille asian tiimoilta, että saisitte juteltua homman selväksi ihan pohjaa myöten? Tosiaan kummalle tuntuu, että miehellesi ei kuusi lasta riitä?



Ja se vauva ei tosiaan tee teistä ydinperhettä, kuten jotkut täällä on esittäny. Miehesi pitää ehkä tuokin asia työstää, että vaikka tekisitte vielä 5 lasta lisää, niin teistä ei tule ns. tavallista ydinperhettä, eikä tarvikaan. Olette omanlaisenne perhe.

edelliset lapset ovat jo niin isoja...



Mutta todellakin, lapsia on jo aika paljon. kannatan myös, että käyt ja käytte juttelemassa jossakin asiasta. jos se selkeyttäisi tilannetta.

että ap:n lapset on jo NIIN ISOJA. Ei edes yläasteikäiset ole mitään isoja vielä ja teinit vasta tarvitsevatkin tukea kasvamiseensa. Siinä se homma just menee monesti pieleen, kun kuvitellaan, että eskarista eteenpäin lapset hoitaa suurin piirtein itse itsensä.



Olen siis se kirjoittaja, jolta kuoli oma isä, kun olin 9- vuotias. Mulle ainakin otti teini-ikä tosi koville, kun oli turvaton olo, kun oli joutunut niin pienenä tajuamaan, että kuka vaan voi kuolla koska vaan. Olin tosi masentunut ja elämä tuntui ihan turhalta. Toki teinillä tämmönen on ihan "normaalia", mutta mulla se oli hirveän ahdistavaa oman taustani takia. Ja meillä äiti ei tukenut minua eikä pikkuveljeä tuossa teini-iässä yhtään, kun oli se pikkuinen vauva hoidettavana ja äiti koki yöheräämiset jne. tosi raskaina. Ennemminkin minä ja pikkuveli jouduttiin tukemaan äitiä ja pistämään omat tarpeet syrjään. Ja se teki tosi paljon hallaa myöhempään elämään, varsinkin mun veljen kohdalla.



Jokainen tekee miltä parhaalta tuntuu, mutta ap:n ei tosiaankaan kannata ruveta vauvaprojektiin, jos yhtään epäilyttää.

Vanhenpani erosivat kun olin 6v. muutimme äidin kanssa uudelle paikkakunnalle ja aloitimme elämämme alusta. Isäni oli alkoholisoitunut ja välimme jäivät etäisiksi. Hän kuoli 10 vuotta myöhemmin.



Isäpuoleni tuli nopsaan kuvioihimme ja hyvä niin! Sain mitä ihanimman ja rakastavimman miehenkuvan ja mallin elämääni. Vei aikaa ennenkuin hän sai 100 % luottamukseni, mutta hän teki töitä sen eteen ja se kannatti. Velipuoleni syntyi 3 vuotta myöhemmin. Olin aina halunnut pikkusisaren ja nyt sen sain! Ihailin tapaa, jolla isäpuoleni vauvaa hoiti, minua unohtamatta. Ikinä en kokenut olevani jotenkin toisarvoinen.



Äitini on myöhemmin kertonut välillä kokeneensa että jotain eriarvoisuutta olisi ollut, mutta ikinä en minä niin kokenut. Samoin on äitini sanonut, että minuun on ollut alusta saakka erilainen, syvempi, suhde, koska yhdessä ollaan vaikeita asioita koettu. Ja tuskin on velipuoleeni vaikuttanut mitenkään.



Nykyään isäpuoleni ja äitini ovat eronneet. Isäpuolellani kuitenkin vahva sija elämässämme, on pappa kahdelle tyttärelleni. Täysin mukana elämässäni, vaikka äitini ei siitä pidäkään. On tehnyt testamentin, jossa myös minut huomioi. Eli kyllä ollaan edelleenkin velipuoleni kanssa samalla viivalla.



Sanoisin että omasta, onnellisesta avioliitostani on täysi kiittäminen isäpuoltani! Hän antoi minulle mallin rakastavasta ja perhettään kunnioittavasta miehestä. Miehestä jolla on selkärankaa rakastaa vaikka meissä ei sama veri virtaakaan.



Tottakai isommat lapsesi tarvitsevat huolenpitoasi ja rakkauttasi, mutta eihän vauva sitä heiltä pois ota! Kyllä rakkautta ja huolenpitoa riittää kaikille kun vaan on tarpeeksi tahtoa! Ja onhan teitä kaksi tahtovaa aikuista.

Hehän ovat jo isojakin, eli eivät he menetä mitään uuden vauvan tullessa. Päin vastoin, saavat arvo.kkaita kokemuksia hoivaamisesta ja vastuun otosta. Mielestäni ongelma on sinun pääsi sisällä.

Mun siskokin jäi leskeksi aikoinaan ja hänellä oli samanlaisia ajatuksia kuin sinullakin. Hän tosin oli nuorempi 25 vuotias ja vain yhden lapsen äiti. Hänkin eli jotenkin symbioottista yhteiseloa lapsensa kanssa ja siihen oli vaikea ulkopuolisen päästä väliin, mikä minusta kuitenkin on aika normaalia, kun puoliso ja isä kuolee niin yhdessähän siitä on loppuperheen selviydyttävä. Ehkä sulla ylipäätään on jo lapsiluku täynnä, kun niitä kuitenkin on neljä ja et kuitenkaan ihan mikään teini enää ole ;) Oletko varma ettei taustalla ole muutakin esim juuri ikään ja sellaiseen liittyviä juttuja. Minusta sun ei auta kuin keskustella avoimesti ja jos sinua pelottaa niin tunnusta se miehelle niin voitte jutella asiat selviksi. Ehkä miehesi on kuitenkin yhteenmuuttaessa myönnytellyt ja ajatellut, että sinä kyllä pehmenet ajatukselle ajan kanssa.



Toisaalta taas miehesi on minusta siinä oikeassa, että yhteinen lapsi sitoisi teidät ydinperheeksi ja toisi sillätavoin vakautta sinun ja lastesi elämään. Ei se välttämättä huono asia olisi.

Jos kerran olet asian selväksi tehnyt ja hän on asian hyväksynyt niin pysykööt kannassaan. Minusta on epäreilua luikerrella toisen elämään myöntelemällä että juu ei enää lapsia ja kun päästään yhteen niin alkaa painostamaan jos kuitenkin näkee ettei toinen halua. Ja onhan noita lapsia teidän elämässä jo kuusi yhteensä.