Päiväkodin ulkoilukeskustelun "innoittamana"...

Ensin kerron, että pidän ulkoilua tärkeänä asiana, mutta olen usein miettinyt miten kiireelliseksi "pakkoulkoilu" lapsen päivän tekee. Aamulla kiireellä aamupalalle, josta kiireellä pienryhmiin, josta taas kiireellä pisalle, pukemaan (hirveä määrä vaatetta) ja ulos.



Tämän jälkeen kiireellä sisään, riisuumaan, käsipesulle ja lounaalle, jonka jälkeen kiireesti unille tai vaikkapa lepohetkelle. Lepohetkellä olevat kerkeävät mahdollisesti leikkiä hieman sisäleikkejä, jonka jälkeen taas on kiire käsipesuille ja välipalalle. Tämän jälkeen on taas kiire pukemaan ja ulos.



Lapsi siis oppii kiireellisen rytmin jo päiväkodissa, useimmat päivistä ovat todella vauhdikkaita ja sana KIIREETTÖMYYS on vain hieno sana varhaiskasvatussuunnitelmissa. Minusta on ihan mukavaa, kun joskus haen lapseni hoidosta ja hän puuhastelee sisällä jotain legoleikkiä tai istuu hoitajan sylissä kirjaa lukemassa.. On tärkeää ulkoilla, mutta koen pakkoulkoilun luovan myös kiirettä ja stressiä aikuisille kuin lapsille.



Kireät aikataulut päiväkodissa vaikuttavat myös siihen, ettei lapsen muuhun perushoitoon ehditä kiinnittää huomiota tarpeeksi, esim. räkänenät valuu, eikä kukaan pyyhi, vaatteet ovat likaisia varavaatteista huolimatta. Aina on kiire jonnekin. Ymmärrän kyllä ulkoilun merkityksen kehitykselle, muttei se saisi olla ainut mihin vanhemmat kiinnittää huomiota lapsensa hoidossa, ulkoilla kun voi aina itsekin sen kultamussunsa kanssa..



Lapseni on 5-vuotias ja hän oli tehnyt päiväkodissa lahjaa isälleen. Alku olikin selkeästi pojan itse tekemää, mutta kädenjälki muuttui pian aikuisen tekemäksi. Kysyin pojalta kuka on auttant, johon poika sanoi, että hoitaja jäi tekemään sen valmiiksi, että kerkeän ulos.. Näinkö sen kuuluu mennä? Ulkoilun vuoksi hoitaja teki pojan isälle lahjan, poika kun ei ollut tarpeeksi ripeä.