Ihan tavallinen onneton ja väsynyt perhe

Uskon, että paljon olisi hätyä siitä, että palaisit työelämään! Saisit omaa aikaa ja uusia tuulia. Oman elämän tylsistyessä tylsistyttää helposti myös ympäristöään.



Toivottavasti saatte miehesi kanssa asiat kuntoon! Ottakaa kahdenkeskeistä aikaa. Menkää syömään kahdestaan, teatteriin tms. Hitot, lähtekää pidennetylle viikonlopulle vaikka Pariisiin kahdestaan! Lapset hoitoon, kyllä ne pärjää ja voivat paremmin, kun tekin teette niin.



Älä kanna syyllisyyttä. Syyllisiä on turhaa etsiä tällaisessa tilanteessa. Hyvä äiti olet joka tapauksessa kun olet lapsesi hoitanut ja tätäkin aisiaa mietit ja yrität ratkaisua löytää.



Paljon onnea tulevaan!

Olen hoitovapaalla neljännen kanssa ja mun on pakko laittaa tuo kolmonen hoitoon, kun en vaan jaksa. Yhden kanssa ehkä jaksan. Oon väsynyt koko ajan, hymy on kadonnut, mitään en jaksa ja mieli tekis vaan nukkua, nukkua, nukkua. Kahdenkeskinen aika miehen kanssa on muisto vain - enkä sitä edes oikein enää haluakaan. Ei huvita. Olen kamalan pettynyt elämääni - nämäkö ne on nyt ne minun "kortit"? Voisko ne vielä vaihtaa? Kaikkea tätä halusin - silloin joskus. Nyt valitsisin toisin. Mutta sanomani oli se, ettet ole ainoa.

Hanki apua! Soita neuvolaan ja sitä kautta sinut ohjataan psykologille. Elämänlaatusi voi todella parantua! Omaa aikaa lisää, vaikka sitten työnteon nimissä.

voittaa mennen tullen kylpyläreissut ja pitkät viikonloput Pariisissa.



Kestää pe-su ja hinta noin 250 egeä/pariskunta. Sisältää myös majoituksen ja ruuat.

on, että äkkiä neuvolaan juttelemaan. Eihän tuo normaalia ole. kuulostaa tosiaan masennukselta. kotiin voi saada esim kodinhoitoapua yms pienellä kustannuksella. Juttele asiasta neuvolassa. Psykologin luona juttelukin auttaa.

itse olen huomannut arjen luistavan hyvin, kun vain väkisin jaksaa tehdä jotain.



Vaikka miten väsyttää, niin liikkeelle vain. Raikas ilma, ystävät ja yhteinen aika perheen kesken (meilläkään ei ole hoitajaa lapsille) auttavat. Tavallista arkea ja sen lisäksi aina jotain extraa mistä kaikki tykkäävät.

Lasten ilo on tarttuvaa. Kun saat aikaiseksi tehdä jotain arjenpiristystä niin lasten ilo tuo taas voimaa ja onnistumisentunnetta ja sen avulla jaksaa taas jatkaa.



Ja jos mies ei ota vastuuta lapsista ja arjesta niin pakota. Lähde jonnekkin ja ota omaa aikaa! Kyllä se mies pärjää jos on pakko.

Itse koen henkisesti raskaaksi miehen työmatkat, joudun olemaan lapsille länsä 24/ 7 vailla ketään, joka jakaa sen taakan. Sen vuoksi on joskus pakko irrottautua. Tai sitten menet töihin, sekään ei ole huono vaihtoehto jos kotonaolo kiristää. Jotain omaa pitää jokaisella olla, ei kukaan jaksa jos on 24/ 7 lasten kanssa!



Miehen kanssa yhteistä aikaa iltaisin kun lapset nukkuvat! Vuokratkaa leffa, syökää ja juokaa vaikka pari lasia viiniä ja valvokaa myöhään ja puhukaa! Viikonloppuna nukutte vuoronperään pitkään ja päiväunet jos huvittaa, se piristää kummasti.

Kolmen lapsen tarhaan vieminen ja vähäinen aika iltaisin eivät varmaan parisuhdettanne paranna.



Neuvoisinkin teitä ottamaan omaa yhteistä aikaa. Lapset hoitoon (mummulaan tms).

Tiedän ja ymmärrän sen. Miksi en sittne hae apua? Asun pienellä paikkakunnalla, jossa kynnys hakea apua on TODELLA suuri. Sitten toisekseen, tiedän etten sitä saa. Miten se neuvolatäti - jonka kanssa en muutenkaan ollut samalla aaltopituudella- minua auttaisi, lääkäriin saattaisi päästä viikojen pompottelun jälkeen. Lääkärinä on ehkä joku keikkalääkäri, joka sanoo että koitappa nukkua ja laittaa unilääkereseptin käteen. No, kukas silloin nämä kullannuput hoitaa? Pyydänkö sossussta kodinhoitajan - en taatusti saa. Ottaako mies töistä vapaata vaimon masennuksen takia - no ei varmasti. puhumattakaan mikä leima on otsassa työpaikalla kun vaimo masentuu. Minulle itselleni ovat portit välittömästi kiinni takaisin entiseen työhöni, jos sairastun. Ai vaitiolovelvollisuus? Hah, kertokaa parempia vitsejä tässä paikkakunnalla... Avot, ei auta kuin keitellä kahvia ja koittaa jaksaa. Kyllä se Iltalehti sitten kirjottaa, kun en enää jaksa ;) (huomaa ironia!)



t: kolmonen

eihän lapsiperheellinen sinnekään muuten pääse.

Ihan varmasti jokaista perhettä välillä ahdistaa, kiristää ja kuristaa, mutta teidän tapauksessanne tätä tuntuu olevan jo liikaa. Te vanhemmat tarvitsette lepoa, voisitteko palkata alkuun ensiavuksi vaikka kerran viikossa pariksi tunniksi lapsille hoitajan? Tänä aikana saisitte olla rauhassa keskenänne ja tehdä mitä haluaisitte. Jos hoitaja ei onnistu, niin järjestäkää kummallekin omaa aikaa vuorovedolla: toinen hoitaa lapset ja toinen tekee omia juttujaan, ja toisena päivänä toisinpäin. Minkäikäisiä lapsesi ovat? Pystytkö yhtään lohduttautumaan ajatuksella, että tilanne helpottaa kun lapset kasvavat isommiksi. Ei auta akuutissa hädässä, tiedän, mutta totta on että parin vuoden päästä asiat ovat ihan eri mallilla.

Tiedän ja ymmärrän sen. Miksi en sittne hae apua? Asun pienellä paikkakunnalla, jossa kynnys hakea apua on TODELLA suuri. Sitten toisekseen, tiedän etten sitä saa. Miten se neuvolatäti - jonka kanssa en muutenkaan ollut samalla aaltopituudella- minua auttaisi, lääkäriin saattaisi päästä viikojen pompottelun jälkeen. Lääkärinä on ehkä joku keikkalääkäri, joka sanoo että koitappa nukkua ja laittaa unilääkereseptin käteen. No, kukas silloin nämä kullannuput hoitaa? Pyydänkö sossussta kodinhoitajan - en taatusti saa. Ottaako mies töistä vapaata vaimon masennuksen takia - no ei varmasti. puhumattakaan mikä leima on otsassa työpaikalla kun vaimo masentuu. Minulle itselleni ovat portit välittömästi kiinni takaisin entiseen työhöni, jos sairastun. Ai

vaitiolovelvollisuus? Hah, kertokaa parempia vitsejä tässä paikkakunnalla... Avot, ei auta kuin keitellä kahvia ja koittaa jaksaa. Kyllä se Iltalehti sitten kirjottaa, kun en enää jaksa ;) (huomaa ironia!)

t: kolmonen

ja mitä miehesi tekee työkseen kun vaimon sairastaminen aiheuttaa leiman otsaan?????

yhteensä kuusi lapsiperheen pariskuntaa oli meidän kanssamme kurssilla, joten väitteesi on valetta.

Meillä ei ole mitään tukiverkkoja, asumme kaukana sukulaisista ja meidän suvussa on ollut ikävä kyllä tapana pärjätä yksin vaikka hampaat irvessä.



Kun olin hoitovapaalla, masennuin syvästi. Elämä oli harmaata, yhtä imurointia ja lasten kanssa sateessa puistossa tarpomista. Mies oli oman työnsä ( fyysinen ja raskas työ) aivan jaksamisensa rajoilla. Usein hän ajoi kotiin autolla niin, ettei muistanut matkasta yhtään mitään, nukahteli liikennevaloihin. Todella vaarallista.



Kuopus valvotti koko perhettä, pikku raukka. Nukuimme ensimmäiset kaksi vuotta noin 4 tuntia yössä ja senkin tunnin pätkissä. Asumme pienessä kolmiossa, joten huutoa ei työssäkäyvä päässyt minnekään pakoon.



Itse masennuin enemmän ja enemmän, aloin maata sängyllä ja miettiä kuinka nopeiten tappaisin itseni. Mikä olisi paras tapa.



Eräänä päivänä aloimme keskustelemaan elämästämme, eihän tämä näin voi mennä. Olemme kuin robotteja ja elämässä ei ole mitään mielekkyyttä...



En osaa sanoa, kuinka sain elämäniloni takaisin, ainakin hölläämällä vaatimuksiani. Ajattelin, että jos kaikki saavat ruokaa, puhtaita vaatteita ja unta -vaikka keskellä päivää -se riittää. Kodin ei tarvitse olla tip top, eihän meille kukaan tule tarkastamaan sitä.



Aloin kävellä vaunujen kanssa iltalenkkejä, ostella ja lainata kirjoja, joita luin saadakseni taas iloa elämään -olen aina nauttinut lukemisesta. Mitä siitä jos koti on sotkuinen, lapset voivat leikkiä olohuoneessa ja minä voin olla vieressä sohvalla ja lukea...



Tuli kevät ja aloin olla paremmalla tuulella, lapsetkin kasvoivat. Mutta mies, vielä kauheammassa kunnossa. Teimme päätöksen, minä palaisin kesän jälkeen töihin ja mies irtisanoo itsensä kylmästi, tuosta noin vain.



Mies kertoi, että se aamu kun hän ajoi töihin tietäen, että kohta se koko paska loppuu, oli kuin musta pilvi olisi hartioilta poistunut. Tietysti näin voi tehdä täällä isolla paikkakunnalla, jossa töitä melko varmasti lisää löytyy.



Menin töihin ja mies oli kaksi vuotta kotona, lapset laitettiin päiväkotiin. Ei heidän tarvinnut siellä olla mitään 10 tuntia päivässä, mutta mies oli toipumassa ankarasta burn outista ja nukkumiseen meni ensimmäinen puoli vuotta. Lapset saivat pitää pitkiä lomia ja vapaapäiviä jne. Mutta tässä tapauksessa vanhempien mielenterveys oli tärkeämpi, tämän päivän otsikosta näette, mitä jälkeä tulee kun vanhemmat eivät voi hyvin.



Meillä ei ollut varoja mihinkään Pariisin viikonloppuihin, ei ole nytkään mutta vaikka pieni kylpyläreissu tai risteily silloin tällöin riitti/riittää piristämään arkea.



Masennus, ankeus ja harmaus, antaisin lääkkeeksi siihen, että huolehdi perustarpeista, ruoka, vaatteet, uni ja syliä lapsille. Ja tee sitä mistä nautit, jos paheesi on kasa kioskikirjallisuutta ja kiiltäviä naistenlehtiä go for it, jos jotain muuta tee silti joka päivä jotain mistä todella pidät!



Vanhemman ei tarvitse olla täydellinen, liitossa on hyviä ja huonoja aikoja. Hyväksykää, että nyt on pari paskaa vuotta, älkääkä odottako ihmeitä, kyllä se ajan myötä korjaantuu kun lapsetkin kasvavat.



Mitä meille kuuluu tänään? Mies sai uuden työn, lapset ovat koulussa molemmat. Koti on edelleen välillä sotkuinen, sitten otamme itseämme niskasta kiinni ja siivoamme. Emme kurki elämisen mallia naapurista, elämme oman sapluunan mukaan, saunomme sunnuntaiaamuna jos sataa vettä kaatamalla, eikä ole mitään tekemistä..



Moni asia on helpompi kun lapsetkin ovat jo isoja, pääsemme mm. kahdestaan pariksi tunniksi vaikkapa lenkille, uimaan, leffaan ja se on jo luksusta.



Voimia kaikille!

Onneksi olette osanneet elää itsenne näköistä elämää. Miten moni perheellinen sinnittelee työpaikoissaan, ettei vaan tulotaso laske, vaikka on romahduksen partaalla. Vähemmälläkin pärjää, jos ei ole tarvetta näytellä muille miten lujaa menee tai miten paljon ja kuinka hienoa omistaa.



Ollaan myös tehty ratkaisuja perheen ja oman jaksamisen puolesta, jotka pitävät meidät - varmaan aika pitkään - selkeästi virallisesti köyhänä. Mutta päivääkään ei kaduta. Taidetaan olla samalla aika vahvasti ilmastotalkoissa mukana - tahtomattamme ;o)



Ei taloudellinen niukkuus tarkoita samaa kuin henkinen laiskuus :o)

juttua.. Meillä oli vuosi sitten suunnilleen samankltainen tilanne. Minä kävin kyllä töissä, mutta hoidin työpäivän jälkeen huushollin ja lapset. Mies teki pitkää päivää ja reissasi milloin Aasiassa, milloin jossain muualla. Lapsille vain huusin ja elämä tuntui todella ankealta.En päässyt uheilemaan itsekseni, en kavereita tapaamaan, kun koko ajan piti olla kotona kokkaamassa ja siivoamassa tms.

Lopulta ilmoitin miehelleni, että haen eron. Olin jo käynyt katselemassa asuntoja. Mies ei ensin uskonut, että olen tosissani, mutta kun vein erohakemuksen allekirjoitettavaksi, hän vihdoin ymmärsi.

Meillä meni noin reilu kolme kuukautta saada asiat selvitetyksi. Mies alkoi tekemään lyhyempää työpäivää, tekee kotihommia ja hänen menonsa eivät enää mene minun menojeni edelle. Tällä hetkellä hän on lasten kanssa ulkomailla lomailemassa.



Koska lapsenlikkaa meillä harvemmin on, aloimme viikonloppuisin kokkailemaan yhdessä, vuokraamme videon tai pelaamme jotain. Koko perheen voimin yritämme keksiä jotain kivaa: ulkoilua, pelaamista, keilailua, ihan pieniä juttuja. Ollaan myös käytetty Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitajia, kun ollaan haluttu kaksistaan ulos syömään.



Sitä yhteistä aikaa ei mistään tupsahda, vaan sitä pitää järjestää. Aluksi se voi tuntua kököltä, mutta jonkin ajan kuluttua alkaa huomaamaan siinä kumppanissa samoja piirteitä kuin alkuaikoina :) Lapsetkin huomaavat kun äidillä ja isällä menee hyvin.



Sinun kohdallasi myös työhön paluu voi auttaa. Saat aikuiskontakteja ja sitä kautta jotain virkeyttää ja uutta elämääsi. Stemppiä!

Pienellä paikkakunnalla voi olla todellakin vaikeaa hakea apua. Sinuna kolmonen menisin kaupunkiin yksityiseen lääkäriin/neuvolaan ja lähtisin purkamaan tilannetta sitä kautta. Tiedän, maksaa rahaa. Mutta eikös siitä nyt kannata vähän maksaakin, että lapsillasi on onnellinen äiti?

vaikka se lasten hoitoon kuskaaminen onkin rasittavaa. Työssä käymisessä on kuitenkin se positiivinen puoli että työpäivän ajan on yleensä ajatuksissaan irti kotiympyröistä, yleensä saa käydä rauhassa vessassa, juoda kahvinsa ja syödä ruokansa. Työpaikalla tulee myös juteltua muistakin asioista kuin työasioista ja se on usein henkisesti aika virkistävää.



Kun on kotona (mikä ei ole lainkaan vähäpätöinen homma sekään), alkaa pikkuhiljaa jäädä niiden kotiympyröiden sisään niin että ympärille kasvaa ikäänkuin muurit. Niiden muurien läpi ei näe, tietää että siellä takana on jotain. Ne muurit rajaavat elämän tiukasti ja niiden sisällä pyykkivuoret, tiskit ja ruuanlaitto saavat painajaismaisia mittasuhteita. Kun sitten esim. menee töihin, nousee ikäänkuin muurien yläpuolelle ja katsoo sitä muurien ympäröimää kotielämäää ylhäältäpäin, jolloin se asettuu takaisin niihin normaaleihin mittasuhteisiinsa muuhun elämään verrattuna.

Aika vaan vähenee entisestään ja stressi kasvaa.



Mulla muksut 5, 7 ja 9 ja suunnittelen kolmen työvuoden jälkeen jo tosissani jääväni kotiin joko vuoden alusta tai viimeistään ensi syksynä, kun kuopus menee eskariin. Yksinäiset aamut ja illat (mies pitkillä työmatkoilla jatkuvasti) ovat kaikille kovin raskaita eikä tästä huutavasta, kypsästä äidistä ole iloa kellekään. Pääsen kyllä esim. jumppaan (koska siellä on lastenhoito), mutta ei se riitä, kun ruuat, siivoukset, pyykkihuollot yms kaatuvat kuitenkin päälle kaiken harrastuskuskauksen ja muun lisäksi. Ehkä me pärjätään yksilläkin tuloilla ja jos ei, niin mietitään sitten uusiksi. Mun elämä vaan ei voi olla tätä jatkuvaa kaaosta ja itkia.

IHANAA lukea että muillakin tällaista!! :))



Täällä kanssa ihan tuota juuri, että tässäkö elämäni on, ihan kuin maanpäällinen helvetti, 4 lasta, sotkuinen koti ja miehen kanssa ei sekuntiakaan kahdenkeskistä aikaa!



Olen masentunut ja sairastuin myös paniikkihäiriö"tautiin".



Nyt nuorin täyttää vuoden ja on alkanut vähän tuntua että ehkä tämä tästä vielä joskus iloksi muuttuu? Miehen kanssa otimme taannoin viikonlopun omaa aikaa, kaikki lapset ripottelimme hoitoon sinne ja tänne, ja huomasimme että oikeasti me kyllä rakastamme toisiamme ja meillä menee tosi hyvin, kunhan olemme kaksin, eli se on se arki ja kaikki joka saa pinnamme kireälle ja karjumaan toisillemme ihan tyhjänpäiväisistä asioista.



Mutta on tämä silti vaikeaa ja rankkaa, eikä yhteiskunta kyllä tue lainkaan tätä paletin pyöritystä! En ihmettele että näitä surullisia itsemurhia ym tapahtuu :(. On se käynyt itelläkin mielessä, mutta toistaiseksi olen ainakin ymmärtänyt vielä sen että lapset tarvii meitä, ei auta tehdä asioita itselle helpommaksi eli lopettaa omia kärsimyksiä tässä loputtomassa siivous, ruoanlaitto, läksyjenteko, uhmakohtauskien ym ym savotassa.



Voimia kaikille samassa veneessä oleville!!!

Sekin voisi piristää, vaikka ei taloudellisesti välttämätät ole järkevää. voimia toivon sinulle kovasti.



Ihana lukea selviytymistarinoita. Minuakin väsyttää tällä hetkellä. Asiat on elämässä paremmin kuin hyvin, 2 ihanaa lasta, toinen ihan vauva. Väsyttää, väsyttää, hermo tiukalla tuon uhmaikäisen kanssa. Olemme miettineet kolmatta lasta jossain vaiheessa, mutta nyt minusta tuntuu ettei meille sitä kolmatta tule. Miten jaksaisin kolmen kanssa, jos kahden kanssa olen näin väsynyt ?



Kehotan kaikkia väsyneitä harkitsemaan todella, kannattaako enää hankkia lisää lapsia, oman ja jo olemassa olevien lasten kustannuksella. Tai kannattaako hankkia sitä kallista omakotitaloa.? Toisilla kiristää sekin, kun ei ole vara ostaa kunnon ruokaa ja vaatetta lapsille. Ajatukseni kuulostaa ehkä julmalta, mutta elämässä on pakko tehdä päätöksiä myös järjellä eikä aina vain tunteella.