Lue keskustelun säännöt.
Ihan tavallinen onneton ja väsynyt perhe
28.10.2008 |
Meillä on äiti ja isä ja kolme lasta. Kaikki niin toivottuja ja ilolla vastaanotettuja. Ja aivan kauhea olo siitä, että väsyttää ja ahdistaa ja kiristää ja kuristaa.
Meillä vanhemmilla ei ole ollenkaan kahdenkeskistä aikaa ja tuntuu ettei muutenkaan mitään yhteistä. Miten se, että rakastaa vuositolkulla vain katoaa, mutta ehkä se vain lopulta katoaa. Huono omatunto, että miksi ei osaa iloita ja nauttia kaikesta mitä on saanut. Tämänhän pitäisi olla just parasta.
Lapsetkin aistivat huonon ilmapiirin ja se tarttuu. Heilläkin on helposti keskenään riitaa ihan turhasta.
Olen vielä kotona ja kai rupeamassa kireäksi, inhottavaksi akaksi. Ja ehkä mies on sitten vielä useammin työmatkoilla.
Olisikohan aika palata hoitovapaalta töihin? Tiedän, että minun tämä pitäisi ratkaista. Sillä hyvä äiti on sellainen, joka on elämäänsä tyytyväinen.
Huokaus.
Kommentit (23)
...missä avun hakeminen on työn ja tuskan takana.Ja jopa häpeäksi ja leimaksi. No se paikkakunta on iloisen harmaa Varkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilla alkoi olla todella samanlaista. Tunsin itseni vanhaki ja vasyneeksi, en muistanut milloin olin viimeksi ollut onnellinen, tai edes kunnolla iloinen. Tuntui kuin en enaa olisi osannut edes rakastaa. Syyllisyys, vasymys, ulkopuoliset vaatimukset, suhde miehiin ja lapsiin... kaikki tuntui kaatuvan paalle. Olin (no, vielakin vahan) tosi kirea, otsaan oli tullut vahvat rypyt kulmien valiin, reagoin aina tosi pahasti pienempiinkiin vastoinkaymisiin, jne.
Ja sitten pari viikkoa sitten repesin. Tuntui ettei elamasta tosiaan tule mitaa, etta inhoan elamaani ja kaikkei eniten itseani (siksikin just kun en osaa tuntea iloa ja kiitollisuutta siita mita minulla on!). Ajattelin etta tallaisen kamalan sosiaalisesti kyvyttoman ei kannata edes elaa! Mies pakotti laakarin juttusille. Laakari ehdotti mielialalaaketta pienilla annoksilla. Itsella meni sitten useampi paiva siihen etta uskalsin alkaa niita ottaa. Mutta mika muutos! Tuntuu kuin olisin nuorentunut 10 vuotta, nyt muistan minkalainen olin ennen (tai olen oikeasti)! Minulla on omat virheenija luonteenpiirteeni, mutta niiden kanssa voikin elaa ihan normaalia elamaa! Nyt tuntuu etta vaikka olen yhta karsimaton kuin ennen, pienet frustraatiot eivat kaada elamaani (ei tunnu silta etten kesta mitaan tai ketaan), vaan etta taytyy vaan alskea kymmeneen..
Yritin itse pitkaan muuttaa itseani: 'ole karsivallisempi', 'ole iloisempi', 'ajattele positiivisesti', mutta se ei onnistunut. Ja siitakos olo viela paheni! Nyt tuntuu silta, etta omien rajojen kanssa voinkin elaa!
Vasyttaa toki vielakin, ei ne laakkeet mitaan ylimaaraista unta tuo lapsiperheeseen, mutta kaikki tuntuu paljon siedettavammalta. Toki nyt taytyy laakityksen ohella oppia myos uusia reagointi tapoja ja asenteita, rytmittaa elamaa toisin, muistaa jarjestaa miehen kanssa yhteisia hetkia, jne. Mutta minusta tuntuu kylla etta itse en olisi vain nailla 'pehmeilla' keinoilla selvinnyt.
Niinkuin oma laakarini sanoi, jos on vaikka tenniskyynarpaa, niin pitaa toki opetella parempi mailanpitoasento, ostaa ehka kevyempi maila, venytella huolellisemmin jne. Mutta jos sita tulehdusta ei hoideta pois, ei ne uudet tavat sita paranna itsestaan. Samoi han sanoi minulle tassa tilanteessa: eli se hermoston kemiallinen epatasapaino pitaa hoitaa (lakkeilla), ja sitten uudet tavat auttavat ettei tulevaisuudessa joudu (ainakaan niin helposti) samanlaiseen tilanteeseen.
Viela on aikaista sanoa, mutta todennakoisesti tama laakitys (tosi pienilla annoksilla!) on meidan perheelle suuri pelastus.