Auttaisitko vanhempiasi tässä tilanteessa?

Ensireaktio oli, että en. Mutta voi olla, että jotain tekisin hyväkseen. Hoitaisin ainakin vanhainkotiin ja kävisin katsomassa.

Monessa tapauksessa juuri se miehen vaimo saattaa olla syypää siihen ettei yhteyksiä ole paljon pidetty. Minusta tällöin on todella törkeää, että vielä viimeiseen saakka estää miestään pitämästä yhteyttä vanhempiinsa.

Monessa tapauksessa juuri se miehen vaimo saattaa olla syypää siihen ettei yhteyksiä ole paljon pidetty. Minusta tällöin on todella törkeää, että vielä viimeiseen saakka estää miestään pitämästä yhteyttä vanhempiinsa.

monet vanhemmat varmaan toivovat toivomistaan, että lapsi tulisi käymään, soittaisi, lähettäisi edes valokuvan lapsenlapsista



ihmissuhde on kaksisuuntainen ja sen voi pilata sekä vanhemmat että lapset tai molemmat yhdessä

itsellä tuollainen tilanne varmasti vielä joskus edessä. Vanhempiini en yhteyttä pidä, eivät hekään minuun juuri mitään yhteyttä. Tähän on syitä joita en täällä palstalla ala mainostamaan.



Vanhempani eivät ole auttaneet minua silloin kun itse olen ollut "maassa", en koe olevani heille velkaa siitä että ovat ruokkineet minua lapsena ja antaneet katon pääni päälle. Kuulostaa varmaan kylmältä, mutta näin on asia.

Paitsi äiti vasta 5-kymppinen. Kylässä on käynyt 12 vuoden aikana, jonka olen asunut omassa kodissa, yhteensä 3 kertaa. Vielä ei niitä apuja ikänsä puolesta tarvitse, mutta entäs 20 vuoden päästä??

jos he olisivat iäkkäitä ja tarvitsisivat kaikenlaista apua. Jos he eivät olisi käyneet teillä 20 vuoteen, eivät koskaan soittaisi, eivät pyytäisi käymään, eivät mitenkään muistaisi lapsenlapsiaan, eivät edes tietäisi minkä ikäisiä lapset ovat. Eli kaikki tapaaminen ja yhteydenpito olisi muutenkin aina ollut teidän varassanne.

samanlaisia he ovat kaikille, eivät he pidä yhteyttä kenenkään muuhunkaan. Heillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, eivätkä pidä yhteyksiä sukulaisinkaan. Ovat aina viettäneet aikansa keskenään ja kotonaan, eivät käy missään. ap

...puhuisin niille sukulaisille, jotka paikkakunnalla asuvat, että heidän velvollisuutensa on näitä ikääntyviä ihmisiä auttaa vaikka sitten käymällä kerran viikkoon kaupassa (tai hoitaa vanhuksille ostokset oman kauppareissunsa yhteydessä).



Ostaisin siivouspalvelua vanhusten asuinkaupungin yrittäjiltä/ selvittäisin heidän asuinkaupunkinsa vanhuspalvelut ja hyödyntäisin heidän avukseen niitä.



Kerran kahteen viikkoon / kerran kuussa kävisin perheineni päivän reissun vanhusten luona, ulkoiluttaisin heitä, siivoaisin, tekisin ruokaa pakkaseen...



Oppivathan omat lapseni siinä mallin, että muista pidetään huolta...

Eli esim. siitä, miksi eivät pidä minuun yhteyttä. Jos esim. siksi, etteivät vain pidä minusta, en välittäisi tuon taivaallista. Jos kyse on siitä, että ovat vähän ajattelemattomia tai itsekeskeisiä, tai vaikkapa dementoituneita, auttaisin tietysti. Ja aina on mahdollista ostaa kotiapua, vaikka ei itse siellä haluaisi käydäkään.

Mikä on syy siihen, että he eivät ole pitäneet oma-aloitteisesti yhteyttä eivätkä kutsuneet käymään? Ovatko he mielenterveysongelmaisia, kainoja ja ujoja ihmisiä jotka eivät uskalla häiritä, sosiaalisesti syrjäytyneitä, jo pitkään sairastelleita, kiireisiä uraihmisiä vai veemäisiä itsekkäitä kusipäitä?

alle sadan kilsan matkan päässä. sen pitemmälle ei ehdi illalla käymään asioita hoitamassa, kun on oma perhe ja oma työ hoidettavana. kenen kanssa vanhempasi ovat aikaisemmin sitten vapaa-aikaansa viettäneet, jos eivät teidän perheenne kanssa? Olisiko näistä ihmisistä nyt tukihenkilöiksi?

Olisin silti katkera - mutta tottakai auttaisin, olisivathan he silti minun vanhempiani.

kodinhoitajiin.

ravaisi heillä ja huolehtisi itse kaikista hommista.

Huolehtisin että heillä kävisi tarvitsemansa, kuten kotisairaanhoitaja, kotiapu, raha-asioiden hoitaja, vaikka diakoni jutteluapua antamassa ja siivouspalvelu hoitamassa siivoukset..



Voisin myös kertoa että en tee siivouksia, hoitamisia ja pesemisiä heille itse sen takia että en koe mitenkään olevani velvollinen hoitamaan niitä, juuri tästä syystä että yhteydenpitokaan ei heitä ole kiinnostanut aikoihin, mutta että koska he ovat vanhempiani, huolehdin siitä että heillä on tarvittavat asiat kuitenkin hoidossa.

mieheni tuntee velvollisuudekseen auttaa heitä, tottakai, minäkin sen niin varmasti tuntisin ja tekisin. Itseäni kuitenkin se kiukuttaa. Kun matka on pitkä, aikaa menee ja se on omalta perheeltä pois. Mieheni sisarukset asuvat samassa kaupungissa kuin vanhemmat, mutta ovat samanlaisia kuin he, eivät ole kiinnostuneita muista ihmisistä. ap

Ääneen olen sanonut, että heidän on turha odottaa, että meikäläinen saapuu apuun sitten kun ovat vanhoja ja sairaita eivätkä kykene itse hoitamaan asioitaan. Että sitten muistan kyllä, kuinka he valitsivat oman elämänsä silloin kun meillä oli vaikeaa.



Mutta oikeasti en tiedä mitä tehtäisiin, on ne kuitenkin mun miehen vanhempia ja mun lasten isovanhempia. Jotenkin ajattelen kuitenkin, että on perheen asia pitää huolta omistaan.



Mutta onko se yksi- vai kaksisuuntaista? Ja mikä lasketaan yksisuuntaiseksi ja mikä kaksisuuntaiseksi?