anoppi kylään yli kuukaudeksi
Nousikohan kellään karvat pystyyn tuollaisesta mahdollisuudesta?
Minulle tuo on ensi viikolla totista totta. Odotan kolmatta lastani (la 14.10.) ja lääkäri määräsi ennenaikaisten kovien supistusten vuoksi vuodelepoon viikoiksi. Lapset (4 ja 2 v) piti laittaa tarhaan, koska lääkäri ei uskonut, että voin levätä jos he ovat kotihoidossa. Anoppia ei siis tarvittaisi muuten, mutta kun mies keksi kuningasidean hankkiutua työn ohella opiskelemaan toiselle paikkakunnalle juuri tänä syksynä! Kun ei ole toista autoa enkä saa kävellen viedä lapsia tarhaan, niin anoppi tarvitaan miehen reissupäiviksi apuun joko kuskiksi tai lapsia hoitamaan. Ja koska anoppi asuu 400 km päässä, niin hän ei viitsi ajella edestakaisin vaan on sitten meillä 24 h 2vko + 4 vko: a ehkä vauvan syntymään. Todella toivon, että saisin hänet siis edes välillä lähtemään kotiinsa, kun miehellä ei ole reissuja.
Ihan mukava anoppi sinänsä, mutta jo aiempien raskauksien aikana on tullut todettua, että minun hormonitasoillani mielialat heittelevät muutenkin, hyvä jos jaksan edes miestä ja lapsia, niin sitten kaikki pienetkin arjen asiat pitää sovitella anopin kanssa (siis mähän en saisi periaatteessa tehdä itse kotitöitä!). Nyt muutaman päivän olen itkenyt sinänsä pientä mutta kuitenkin suurta asiaa.
Suuri haaveeni on, että ostaisimme oman asunnon tai talon, sekä taloudellisen fiksuuden että tilanpuutteen takia. MIes ei halua talon sitovan häntä, jos haluaakin vaihtaa äkkiä työpaikkaa. Luulin, että edes tämä yllätysraskaus saisi hänet muuttamaan mieltään, kun muutenkin on ahdasta, mutta miehen mielestä yksi pieni vauva ei paljoin tilaa vie!
Viime viikolla äitini kävi kylässä (onneksi vain 4 päivää!) ja yritti ylipuhua miestäni taloasiassa, tosin minä kyllä yritin varoittaa, ettei se mitään hyödytä. No, mulle kävi ainakin selväksi, että vaikka mieheni suostui vastikään asuntosäästäjäksi (varmaan pitääkseen mut tyytyväisenä), niin äitini kanssa käymänsä keskustelun perusteella hän ei ikinä ole valmis muuttamaan tästä kunnan vuokratalosta pois, korkeintaan halvalle vuokralle johonkin muuhun kaupunkiin työn perässä. Säästörahat käytetään varmaan uuteen autoon, kuten on jo kerran aikaisemmin tapahtunut. Ärsyttävintä on, että anoppini on täysin samaa mieltä: tämähän on täydellinen asunto meille teinivanhemmille (ollaan 30:siä), kun lasten kanssa on niin rankkaa ja eihän me jaksettaisi isompaa taloa hoitaa.
Tässä ei ole mitään uutta, mutta nyt kun en pysty hallitsemaan omaa elämääni edes pikkuasioissa (esim. siivous jää muille), ja pian vauva vie taas kaiken energian, niin olisi IHANA HAAVEILLA JOSTAIN PAREMMASTA. Mutta ei, kotiäitinä en tuo rahaa perheeseen eikä mulla ole isoihin päätöksiin mitään sanomista. Tuntuu, että kun tiedän anopin holhoavan asenteen, niin pelottaa jo etukäteen, miten ihmeessä jaksan hänen paapomistaan ja neuvojaan viikkotolkulla tässä mielentilassa. Huomautettakoon, että olen sellainen peruskiltti ihminen, joka sanoo vastaan vain äärimmilleen ärsytettynä.
Eli, onko ketään muita, jotka ovat joutuneet ottamaan näin pitkäksi aikaa sukulaisen asumaan luoksenne, miten olette jaksaneet?
Ja onko mun järkeä haaveilla muutosta isompaan (nyt 65 neliötä), kiusaanko vain itseäni? Onko helpompaa luopua unelmasta kuin nähdä se rysähtävän maahan kerran toisensa jälkeen? Miten kolmen lapsen kotiäiti jaksaa, jos hänellä ei ole mitään itsemääräämisoikeutta elämänsä isoissa kysymyksissä? Miestäni en voi kamalasti halveerata, hän on vain perusitsekeskeinen Mies, jonka omat tavoitteet ovat aina etusijalla.
Kommentit (10)
Itse en kestäisi äitiänikään kuukautta huushollissani ja hänelle olisi jopa oma huone enimmäksi aikaa..
Voisiko asiaa ajatella niin, että yrittäisit keskittyä nyt vain raskauteesi ja anopin vierailuun ja se asuntoasian murehtiminen tulisi sitten myöhemmin lapsen synnyttyä. Kun vaikuttaa siltä, että asuntoaisaa ei voi nyt mitenkään tällä hetkellä edistää senkään takia, että olet raskaana ja supistukset vaivaa eli et pääsisi asuntoa edes nyt etsimäänkään. Muutaman kuukauden lykkäys asuntosäästämisessäkään ei pitkässä juoksussa asiaa kaada. Jos saat tämän asian hetkeksi mielestä ja erotettua anopin tulon aiheuttamasta ahdistuksesta niin ehkä se on sopivampi " ihmisen kokoinen" ongelma käsitellä.
Jos oma anoppini tulisi meille kuukaudeksi olisin varmaan myös hermot kireällä. Hänkin on avulias ja sinällään mukava ihminen, mutta " vieraan" ihmisen tulo taloon on aina stressin paikka. Anoppisikin tämän varmaan omalla elämänkokemuksellaan ymmärtää.
Olisiko mahdollista, että ihan alussa kävisitte yhdessä ja avoimesti läpi päivärutiinit ja teidän talon tavan toimia. Kannattaisi myös sopia etukäteen siitä, mitä tehdään jos jommalla kummalla alkaa hermot kiristyä (eli esim. kuka menee jäähylle ja mihin). Tämä kaikki tietysti siinä hengessä, että onhan se todella hienoa, että joku on noin avulias että tulee pitkäksi aikaa avuksi näin hankalassa tilanteessa.
Minäkin olen sitä mieltä että nyt kannattaisi keskittyä siihen tärkeimpään eli vauvaan, joka jo pian syntyy maailmaan. Laskettu aika on jo tosi lähellä. Asuntoasiaa voisi pohtia sitten myöhemmin. Alussa vauvakaan ei tarvitse paljon tilaa, vaan sitten vasta kun alkaa liikkua. Terveydenkin kannalta olisi tärkeä rentoutua.
Koita ottaa anopista kaikki hyöty irti. Tämä ajattelutapa voi auttaa kestämään vierasta talossa. Itse en antaisi kuitenkaan määräillä, vaikka olenkin vähän liian peruskiltti ihminen kuten sinäkin. Oma koti, oma lupa. Onnea ja hyvää oloa!
olen asunut sukulaisten kanssa pitkiäkin aikoja lapsen kanssa ja sukulaiset meillä, joten pari vinkkiä.
Selkeä työjako on tärkeä. Mieti päivän ja viikon askareet ja mieti kuka ne tekee ja koska. Esim.
Anoppi tekee ja siivoaa aamupalan, pukee lapset ja vie tarhaan.
Sinä teet sillä välin kauppalistan ja suunnittelet viikon ruoat.
Anoppi käy kaupassa/mies käy autolla kaupassa illalla
Anoppi valmistaa lounaan ja siivoaa keittiön sen jälkeen.
Anoppi hakee lapset tarhasta ja sinä valmistat välipalan sillä aikaa.
Anoppi pesee ja valmistaa lapset sänkyyn, sinä luet iltasadun ja laitat nukkumaan.
viikkosiivous silloin ja silloin ja kuka tekee mitäkin. Jokainen, mies ja lapset mukaanlukien voivat sanoa mitä haluavat/voivat tehdä ja olen huomannut etta jopa tälläisen suunnitelman/sopimuksen allekirjoitus auttaa.
aina välillä kävi kotonaan.
Hermot tietysti on kireällä välillä, mutta kannattaa paitsi ottaa KAIKKI hyöty irti (eli kun se anoppi on auttamassa, niin pistää sen kanssa tekemään).
Sitten kannattaa vain sopeutua siihen, että aina vieras ja uusi ihminen on stressin aihe, mutta erimielisyyksiä ei kannata liikaa pelätä. Sitä tutustuu toiseen paremmin, kun ei yritä olla niin hienotunteinen koko ajan.
Tietenkään ei kannata odottaa, että anoppi osaisi tehdä asiat justihinsa niin kuin itse ajattelee. Hän opettelee - ja siinä tulee virheitä. Kannattaa yrittää ottaa sellainen työnantajan rooli. Eihän työpaikoillakaan savusteta ulos vastatullutta sen takia, ettei hän tee kaikkea precis kuten muutkin. Hänellä voi jopa olla hyviä ideoita.
Asuntoasiaa ei nyt kannata stressata. Vasta sitten, kun lapsi on syntynyt ja anoppi passitettu huiskuuseen.
Ehkä joskus sitä anopin kahta kättä voi salaa jopa tulla ikävä ;-) Näin ainakin itselläni, vaikka välillä tunsin taivaan koittaneen, kun taas sai nelistää OMASSA kodissa ilman rihmankiertämää suihkuun!
Toki anopit voivat olla hankaliakin ja aina ohjeistamassa, mutta kannattaa edes yrittää ottaa sellaisen 90v mummon taktiikka: mitään ei kuule tai jos kuuleekin, niin ei sinne kalloon enää uusia asioita tartu. Tsemppiä!
Mukava kuulla, että asiat ovat sujuneet:) Hattua nostan sinulle, että jaksat anoppisi kanssa.
Heissan,
Kirjoittelin samaiset 9 kk takaperin talle palstalle kysyakseni ideoita, miten jaksaa yhteisasumista appivanhempien kanssa kun ei vaihtoehtoa sille ole.
Muutoin kaikki on sujunut ihan ok, mutta minun appivanhempani ovat niin aktiivista sorttia, etta " tykkavat ottaa talon haltuunsa" eli panevat nappinsa ja kinttunsa joka asiaan. Yksityisyys on lahestulkoon mennytta (paitsi vessapuuhissa), etenkin aviomiehen kanssa ja en edes enaa pida lukua, missa mikakin tata nykya sijaitsee keittionkaapeissa...
Minakin olen ottanut ilon irti lastenhoitoavusta, eli karauttelen jumppaan, asioille jne ilman tytarta, joka on aika tuskaisessa iassa. Mutta nyt kun appivanhemmat ovat palaamassa kotiinsa about vuodeksi, niin olen kieltamatta huojentunut. Saan tuolloin pitaa kodin juuri sellaisessa kunnossa kuin haluan, kokkaan sita mita tykkaan, muksulle voi aloittaa viimein jonkinlaisen rutiinin ja aviomiehen kanssa voi suukotella missa ikina lystaamme.
Nain meilla :)
Nyt on anoppi kyläillyt 2 viikkoa, kävi kotona pikku mutkan mutta joutui tulemaan takaisin, kun jouduin käymään varulta synnytysosastolla mutkan.
Se on tosiaan toiminut, että anopilla on ollut omat tehtävänsä ja mulla omat. Ei sovittu niistä etukäteen, mutta niin se vain lähti luonnostaan menemään. Anoppi käy myös melkein joka päivä kauungilla jollain pikku tekosyyllä, kaipaa varmaan itsekin omaa aikaa ja sehän sopii mulle. On pärjätty yllättävän hyvin, sillä aikaisemmista pitkistä kyläilyistä on huonompia kokemuksia.
Se asuntoasia on kummitellut mielessä jo 5 vuotta, ja ollut pinnalla aika ajoin voimakkaammin, toisinaan oon yrittänyt haudata sen mielestä. Nyt tosiaan on parempi keskittyä vauvaan, mutta unelma pysyy mielessä. Olen huomannut, että ehkä tärkeintä mulle kuitenkaan ei olisi päästä isompaan asuntoon just nyt heti, vaan että mieheni ottaisi tosissaan mun tarpeeni ja kuuntelisi jaaritustani. Nyt hän kuittaa asian mahdottomana, mikä tuntuu tässä raskausmyllerryksessä jotenkin mitätöinniltä tyyliin: sun jutut ei oo tärkeitä, tuollaisia naiiveja naisellisia
pilvilinnoja vaan... Kai se on sama monessa muussakin asiassa, että ainakin mulle ois tärkeää voida keskustella asioista tasa-arvoisesti, oli lopputulos mikä hyvänsä...
Ota yksi asia kerrallaan. Keskity nyt vauvaan ja anna miehen totutella ajatukseen muutoksesta. Jotenkin tuli mieleen, että miehesi ei välttämättä olisi halunnut uutta vauvaa vielä nyt, kun hänellä on vielä ne opiskelujututkin ja aikaa varmasti liian vähän.
Joten on hienoa, että mies hyväksyy uuden tulokkaan.
Miestäsi voi ahdistaa liian suuri taloudellinen vastuu. Jos et käy töissä, niin hänestähän riippuu taloudellinen hyvinvointinne aika pitkälle. Jos nyt ostaisitte talon/asunnon, vastuu voisi miehen silmissä nousta ylisuureksi, koska hän saattaa tuntea olevansa yksin vastuussa lainoista ym.
Siitä olen samaa mieltä kanssasi, että on kurjaa kun miehesi mieluummin vaihtaisi auton kun säästäisi asuntoon.
Anopista sen verran että ota ilo irti aikuisseurasta ja anopin joustavuudesta (kun kerran lähti kotiinsa mutta tuli heti takaisin, kun tarvitsitte) Aika hienotunteista häneltä lähteä pienelle happihyppelylle tarvittaessa, tulitko ajatelleeksi että ehkä hän tekee sen paljon sinun takiasi, että saat olla rauhassa, eli siis täysin ymmärtää sinua? Jos olisin sinä, niin KIITTÄISIN anoppia kaikesta minkä hän eteesi tekee. Ja muista vielä, että melkein aina anopit ovat oman poikansa puolella, minkäs teet :D Ei se tarkoita sitä, että hän olisi sinua vastaan.
Ymmärsin, että asutte kaupungin vuokra-asunnossa. Jos et nyt heti onnistu " mattoa miehesi jalkojen alla hivuttamaan" eli et onnistu salakuljettamaan miehesi aivoituksiin että HÄN PÄÄTTÄÄ haluta omakotitalon puutarhalla, yritä vaihtaa nykyinen asuntonne isompaan. Mielestäni kaupungilla on jokin systeemi X neliötä/henkilö, millä lasketaan kuinka suureen asuntoon olette oikeutettuja.
Ota itse yhteys kaupngin asuntotoimistoon, kysele ja esitä valmis toimintasuunnitelma miehellesi. Kerro kuinka ihanaa olisi nukkua omassa makuuhuoneessa ja lasten lelut eivät olisi aina olohuoneen lattialla..