Anopin omistushalu

Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa. Anopin käytös raivostuttaa ja kuulisin mieluusti, onko muilla samanlaisia kokemuksia - ja kiva olisi myös kuulla kommentteja sen suhteen, ylireagoinko vai onko todella syytä ärsyyntyä.



Minulle ja avomiehelleni syntyi vauva kuusi viikkoa sitten. Mieheni on ulkomaalainen ja hänen vanhempansa asuvat siis toisessa maassa, Euroopassa kuitenkin. He olivat nyt ensimmäistä kertaa katsomassa vauvaa, lähtivät eilen. He olivat täällä viikon ja asuivat tuon ajan meillä ja minä annoin heidän olla vauvan kanssa öitä lukuun ottamatta koko ajan; usein silloinkin, kun itse olisin halunnut rauhoitella itkevää vauvaa annoin anopin pitää lasta sylissä, sillä tiesin, ettei heillä ole montaa päivää aikaa viettää lapsenlapsensa kanssa.



Aluksi kaikki meni hyvin, mutta sitten alkoivat anopin oudot kommentit. Ensin se oli ihan vain vitsailua siihen tyyliin, että he nappaavatkin vauvamme mukaansa ja piilottavat kameralaukkuun lähtiessään. Ihan ok, vitsailun ymmärrän. Mutta sitten puheisiin alkoi tulla toinen sävy, esim. kun mieheni kyllästyi näihin vitseihin ja kysyi äidiltään että aiotko kidnapata vauvan vai, tämä vastasi ettei se olisi kidnappaus koska he ovat isovanhempia. Siinä kohtaa itsekin ärsyynnyin ja totesin että kyllä olisi, ja että miehenikään ei voisi viedä lasta toiseen maahan ilman minun suostumustani koska lapsi on syntynyt Suomessa ja elää täällä. Tähän anoppi sitten kommentoi että minun täytyykin synnyttää seuraava lapsi heidän maassaan jotten voi viedä lasta häneltä.



Tuossa ei tosiaankaan ollut kaikki. Yhtenä päivänä anoppi lässytti vauvallemme että tuletko sinä kotiin pääsiäisenä, tarkoittaen siis heidän kotiaan. Mieheni tokaisi siihen että hänen kotinsa on täällä, johon anoppi kommentoi että lapsellahan on kaksi kotia - siis että heidän kotinsa olisi lapsemme toinen koti. Ymmärtäisin kommentin jos kyse olisi miehestäni - hänellähän tavallaan on kaksi kotia ja kotimaata - mutta meidän lapsemme ainut koti on kyllä meidän luonamme.



Sitten toisena päivänä anoppi tarkasteli vauvamme kastetodistusta ja totesi hänen sukunimestään miehelleni(joka on tällä hetkellä minun nimeni koska emme ole naimisissa) että "Se täytyy muuttaa". Siinä kohtaa mieheni menetti malttinsa ja käski äitiään lopettaa puheet siitä, miten lapsemme toinen koti on heidän luonaan jne. Hän sanoi myös ettei hän välitä, onko lapsella minun sukunimeni vai hänen sukunimensä. Tähän anoppi kysyi, että haluaako mieheni siis kieltää oman alkuperänsä. Mieheni ihmetteli, mitä tekemistä lapsen sukunimellä on hänen alkuperänsä kanssa.



Heidän täällä viettämäänsä viikkoon sisältyi muitakin raivostuttavia kommentteja ja puuttumista minun tapaani hoitaa vauvaa. Kun annoin vauvan jatkaa uniaan ulkona kävelylenkin päätteeksi, anoppi patisteli minua useaan otteeseen ottamaan hänet sisälle vaikka kerta toisensa jälkeen selitin, että vauvalla on paljon vaatteita päällä ja että Suomessa ulkona nukuttaminen on vanha tapa. Ja kun vauva kitisi ja hyppyytin häntä sylissäni josta hän rauhoittui, anoppi totesi että vauva on peloissaan ja siksi hiljeni.



Puuttumiset vauvanhoitoonkin vielä voin niellä mutta nuo omistushaluiset kommentit lapsen kodista, nimestä yms olivat kyllä ihan liikaa. Olen iloinen että mieheni puolusti minua näissä asioissa koska tiesi, että anopin kommentit häiritsivät minua. Mietin kuitenkin, oliko ärtymykseen syytä vai olenko ylireagoinut hormonihuuruissani? Toki ymmärrän, että anopille on varmasti raskasta, kun uusi lapsenlapsi asuu kaukana, mutta joku raja kommenteissakin. Hänen puheensa olivat välillä sitä luokkaa kuin lapsi olisi hänen eikä minun. Omasta mielestäni vaikuttaa vähän siltä, että rouvalla menee oma poika ja pojanpoika nyt hieman sekaisin...



Mutta mitä ajatuksia tällainen käytös herättää teissä?