Oma identiteetti ja äitiys
Olemme mieheni kanssa harkinneet, että voisimme alkaa yrittää vauvaa. Miehellä on aikamoinen vauvakuume ja minullakin on, mutta sitä varjostavat monenlaiset ajatukset. Haluaisin kysellä naisilta, jotka ovat käyneet samat ajatukset läpi, miten olette selvinneet niistä ja miten kävi, kun saitte lapsen.
Olen nuori aikuinen ja hyvin innostunut työstäni. Se on nopeatempoista, alati muuttuvaa työtä, joka vaatii panostamista. Miten minun käy, jos putoan kelkasta äitiysloman aikana? Huolivatko he minua takaisin ja jos huolivat (vakituinen työ, joten tarkoitan lähinnä henkisesti), osaanko enää hypätä siihen pikajunaan, mitä työelämä nykyään on?
Entä sitten identiteetin muutos, muutunko kovasti ihmisenä, kun olen äiti? Minulle on siunaantunut hyvä ulkonäkö ja käytän sitä mielelläni hyväkseni. Miehiä on pyörinyt ympärillä aina ja se tuntuu olevan minulle yksi itsetyytyväisyyden kohde. Miten reagoin asiaan, kun olen äiti? Onko silloin kiellettyä olla flirttaileva?
Pelkään myös vartalon muutoksia. Olen juuri saavuttanut tasapainoisen suhteen vartaloni kanssa, kun laihuuden tavoittelu on vihdoin loppunut, mutta pelkään, että raskauden tuomat muutokset aiheuttavat taas vuosia kestävän sopeutusoperaation.
Joskus monta vuotta sitten minulla oli valtava vauvakuume ja silloin millään asialla ei ollut mitään merkitystä. Nyt, 26-vuotiaana, jostain syystä pohdin tätä kaikkea. Tarkoittaako tämä, että en ole valmis äidiksi, vai ovatko nämä pelot ihan normaaleja?
Kommentit (4)
Tässäpä muutamia ajatuksia. Olen alalla, jolla tippuu kelkasta, jos ei muutamaan vuoteen ole mitään kosketusta työhön. Mutta ala ei onneksi vaadi ympärivuotista, täyspäiväistä panostamista. Ehkä miehillä on tässä suhteessa helpompaa, mutta koen päässeeni hyvin takaisin kuvioihin tyttären syntymän jälkeen. Asiaan vaikutti se, että miehenikin piti vanhempainvapaata ja olemme saaneet tytön hoidon järjestymään hyvin. Loppujen lopuksi äitiys- ja vanhempainvapaa ovat kuitenkin hyvin lyhyitä kausia elämässä. Mulle edellinen vapaa ja nyt tuleva vapaa tuntuvat hengähdystauolta.
Tuntuu, että olen kokonaisempi ihminen, ja vaikka joskus väsyttää, tunnen eläväni täyttä, tarkoituksellista elämää ja tekeväni töissäkin hommani tehokkaammin. Äitiys on tuonut elämään uuden näkökulman. Joistakin asioista olen joutunut tinkimään, on täytynyt priorisoida, mutta mitään tärkeää en tunne menettäneeni. Paljon on tullut tilalle.
En voi luvata mitään, mutta mua äitiys on vapauttanut ulkonäköpaineista. Odotan nyt toista lasta, joten kovin paljon muutoksia ei kropassa ole tapahtunut. Paino on pysynyt entisellään, jopa vähän laskenut. Äitiys ei aina tarkoita rupsahtamista! Eikä se tarkoita sitä, että olisi lopun ikää mammamainen: komeita miehiä on edelleen kiva katsella ;)
Kukaan ei kai voi sanoa, milloin on valmis vanhemmaksi. Ehkä silloin, kun alkaa miettiä, mitä vanhemmuus tuo tullessaan? Vanhemmuus muuttaa elämän niin, ettei sitä etukäteen osaa kuvitella. Ja nyt ihmettelen, millaista elämä olikaan ennen lasta. Se tuntuu niin kaukaiselta ajalta ja tämä tila taas niin omalta. Vaikka kyseessä on mullistava asia, se on silti tavallinen, luonnollinen ja normaali juttu.
Tätä täytyy oikein miettiä.
Työskentelen päällikkötasolla, olen korkeasti koulutetttu, ja minulla on kaksi lasta.
Olen ollut huono jäämään äitiyslomalle - olenhan korvaamaton. Tunne on ollut kuin liikkuvasta junasta hyppäisi. Työtäni on poissaoloni aikana yleensä hoitanut joku toinen oman työnsä ohella, mikä on tietenkin ärsyttänyt: eikö johdon mielestä työssäni ollutkaan täyttä päivää yhdelle ihmiselle.
Palattuani 11 kk jälkeen, huomaan, että paljonkaan ei ole mennyt eteenpäin. Samoista suunnitelmista puhutaan edelleen, nyt suunnitelmat ovat vain tarkentuneet. Monet asiat odottavat, että jollakin olisi aikaa paneutua niihin, mutta ovathan nuo joutaneet odottaa. Maailma ei ole kaatunut poissaolessani - kukaan ei huokaa, että juuri ja juuri selvittiin. Hyvä kun tulit. Mutta eipä päinvastaistakaan. Ennemminkin, että kyllä tätä hommaa riittää kaikille, tervetuloa vaan.
Ajattelen, että taidan luulla liikoja työni vaativuudesta ja hektisyydestä... Ehkä tämä tosiaan menisi vähän vähemmälläkin riehumisella.
Vartaloni on viimeisen päälle imetyksen jälkeen. On kevyt ja hemaiseva olo. Suuntaan kaiken energiani mieheeni, sillä pieneen mieleeni ei pälkähtäisi tehdä mitään epäilyttäviä temppuja lasteni tähden. Heidän maailmansahan voisi romahtaa minun hölmöilyni takia. Ei, ei, ei pienintäkään kiinnostusta tällä aluella. Minulla on maailman paras isä lapsilleni.
Ja ennen lapsia todellakin tiesin kuinka miestä viedään. Todellakin. Nyt on parempi olla katsomatta miehiä silmiin, se käy ai-jai niin helposti.
En tunne luopuvani mistään. Olen saanut elämääni jotain paljon täydempää ja pysyvämpää, perheen.
Äitiys muuttaa ihmistä, mutta ei sitä tarvitse pelätä.
Itselleni oli ainakin iso muutos tulla äidiksi. Enemmän henkisesti kyllä kuin fyysisesti. Mulla vartalo myös ok, joskaan se ei oikeastaan muuttunut raskauden vuoksi. Siis tietty raskausaikana paino nousi normaalisti, mutta ehkä vähän lantio on nyt leveämpi, joskin yhdet vanhat ennen raskautta ostetut farkut mahtui vielä taas normaalimittoihin palattua päälle, joten ehkä ei mitään ratkaisevaa muutosta tullut...
Ulkonäöllisesti muuten en tiedä mitä vastaisin. Tuo ajatus flirttailemisesta on mulle vähän omituinen. Siis siinä mielessä, että miksi sitä tarvitsee erityistä huomiota muilta miehiltä? Mulle riittää se, että oma mies on " hurmaantunut" , tämä kestoflirtti oman kullan kanssa riittää.. :) jos joku muu suhtautuu positiivisesti niin olen tietysti iloinen, mutta en siihen kyllä ketään omalla käytöksellä rohkaise. Pidän kyllä itsestäni huolta, niin että olen aina, äitinäkin, huoliteltu ja muodikas. Äitiys on tuonut mulle uudenlaista varmuutta, joten nykyään harvemmin edes mietin mitä joku toinen ajattelee. Iloitsen itse jos peilikuvaan olen tyytyväinen. Sitten kun oma mies on tyytyväinen myös, niin mun onneeni ei muuta tarvita... :)
Siksi en osaa vastata sen kummempaa. Meille naisille ulkonäkö on tärkee osa elämää, mutta ei siitä sentään koko elämän sisältö voi tulla. Siis en ymmärrä miks et vois laittautua nätiksi raskaana ja vauvan kanssakin, jos se on tärkeää.
Ammatillisesta puolesta en tiedä. Itse en ole nopeasti muuttuvalta alalta. Se on aina valinta jos kotiin jää varsinkin pidemmäksi aikaa, ja jos jotakin saa niin toista asiaa voi jäädä paitsi... Lapsi kuitenkin keikauttaa elämän arvotkin uuteen järjestykseen, joten voi olla, että nuo mainitsemasi asiat eivät enää sitten tunnu edes niin tärkeiltä. Mutta jokainenhan on erilainen, joten ennustaa ei voi...
että pelkää. Sehän tarkoittaa että on alkanut käsitellä mainittuja asioita.
Mulla on kaksi lasta ja alan nyt tuntea itseni äidiksi, tähän asti olen ollut vanhapiika jolla on perhe :) Eli kyllä se sielu sieltä perästä tulee! Lapsen myötä asiat kuitenkin menevät ihan uuteen järjestykseen. En tiedä noista kauneusasioista, kun itse en ikinä ole paininut moisten juttujen kanssa, ehkä joku viisaampi auttaa?