1v9kk ja kamalat raivarit, APUJA!

Kokeile seuraavan kerran antaa ruokaa ja nopeasti kun kiukku alkaa.

On aivan loistavia ohjeita. Just toi että lapsi tarvitsee ulospääsyn ja vastusta, ei paapomista tai mitään hodingia. Meillä oli myös tuossa iässä kamalia raivouhmakohtauksia, kunnes opin Wahlgrenin ohjeiden avulla käsittelemään tenavaa niin että kohtaukset on vähentyneet tosi paljon ja kestää paljon vähemmän aikaa, eikä sellaiseen hysteeriseen tilaan edes jouduta.

Vierailija:

On aivan loistavia ohjeita. Just toi että lapsi tarvitsee ulospääsyn ja vastusta, ei paapomista tai mitään hodingia. Meillä oli myös tuossa iässä kamalia raivouhmakohtauksia, kunnes opin Wahlgrenin ohjeiden avulla käsittelemään tenavaa niin että kohtaukset on vähentyneet tosi paljon ja kestää paljon vähemmän aikaa, eikä sellaiseen hysteeriseen tilaan edes jouduta.

meidän neiti, kans sen 1v9kk, harrastaa myös noita raivareita. useemman kerran päivässä. enkä oo tähän mennessä keksinyt mikä niihin auttais, muu kun aika. eli kun antaa raivota, niin kyllä se jossain vaiheessa laantuu. en tietenkään minnekään kauas mene, mutta ei hirveemmin houkuttele pitää läpsivää, raapivaa lasta sylissäkään, varsinkin kun se raivoaminen yleensä vaan yltyy siitä. ja kun ne kohtaukset alkaa ihan ihme jutuista, vaikka siitä että tutti on väärän värinen tms. ja meilläkin puhuu imheen selvästi ikäisekseen, hyppii tasajalkaa ( minkä isoveljensä oppi vasta paljon, paljon myöhemmin) yms. mutta kun noi raivarit alkaa, niin on äiti ja isä ihan hoo moilasena että mistä se nyt taas sai hepulin.

Uskomatonta, ap, tekstisi oli kuin suoraan minun näppiksestäni: meillä myös 1 v 9 kk, ikäisekseen kehittynyt: puhuu 3-5-sanaisin lausein, motorisesti tosi kehittynyt ja muutenkin ollut koko ikänsä kehityksessä ikäisiään edellä. Nyt viime aikoina alkanut välillä saada ihan hirmu raivareita, välillä itselläkin kyyneleet silmissä kun katsoo naama tummanpunaisena karjuvaa lasta, joka aivan vapisee, kun on niin kiukuissaan. Meilläkin nämä pahimmat raivarit kyllä liittyy verensokerin laskuun eli niitä tulee lähinnä vain, jos pojalla kova nälkä. Silloin tilanne on kuitenkin hankala, sillä poika ei raivoltaan kykene istumaan syöttötuolissa.. jotenkin olen aina saanut tilanteet kuitenkin toistaiseksi ratkeamaan. Sylissä ei meidän raivopäätä (+itsekin olen viimeisilläni...) saa pidettyä, mutta menen viereen lattialle istumaan, tilanteesta riippuen annan joko olla rauhassa tai juttelen rauhoittavasti. Ennemmin tai myöhemmin kiukku laantuu ja tuittupää kiipeää syliin. Itse olen kuulemma ollut ihan samanlainen pienenä...

antaa suoria ohjeita kirjoittamatta samalla romaania. Kirjan voima on nimenomaan esimerkeissä. Kirjassa on pitkiä esimerkkejä siitä miten uhmakohtaukset menee ja miten niihin kannattaa reagoida.



Noh, tässä ote yhdestä ohjekohdasta joka toimii meillä vähän lyhennettynä:



Hysteria on murrettava,mieluiten sitä ei pitäisi koskaan edes tulla. Aikuisen on yritettävä osoittaa ulospääsy uhmapurkauksesta. Lasta, joka lyö estetään selkeällä kiellolla EI, josta seuraa toiminta (aikuinen esimerkiksi tarttuu lapsen käsiin), mutta häntä myös ohjataan hyväksyttävään käytökseen: " Ei lyödä. Taputetaan. Näin" . Ei ole kyse siitä, että vaadittaisiin lapselta tiettyä tunnetta, vaan sitä että opetetaan hyväksyttävään käytökseen.

Vierailija:

mutta häntä myös ohjataan hyväksyttävään käytökseen: " Ei lyödä. Taputetaan. Näin" . Ei ole kyse siitä, että vaadittaisiin lapselta tiettyä tunnetta, vaan sitä että opetetaan hyväksyttävään käytökseen.

Meillä myös lapset ovat sekä motorisesti, että verbaalisesti edellä ja selvästi haluavat turhautuvat, kun eivät osaakaan jotain. Verensokerin lasku on selvästi syyllinen joskus, mutta välillä ei. En ole keksinyt mitään poppakonstia, mutta ainakaan nk. holding ei meillä auta, pahentaa vaan. Välillä annan vain raivota, olen kuitenkin läsnä, malttiani menettämättä, periksi antamatta. Eli tarjoan syliä, mutta en pakota. Yleensä jonkun ajan kuluttua lapsi haluaa syliin. Jos haluaa taas pois, päästän pois ja otan hetken kuluttua uudestaan.



Ajan kanssa menevät ohitse, sen tiedän nyt sillä esikoisellamme oli myös näitä. Tosin raivarit pahenivat jälleen lapsen ollessa hiukan alle 3v, mutta nyt (vanhempi lapsi on 3.5v) on taas rauhallisempi aika :)

Puhuu paljon ja yhtä selkeästi ja hyvin kuin aikuinen, välillä jossain pitkissä yhdyssanoissa voi tavut vaihtaa paikkaa. Meidän tyttö on myös tosi armoton itselleen. Hän haluaisi osata kaiken, heti. Sanojakin toistelee, jos menee vähänkin väärin.



On ollut aina tosi tempperamenttinen, koko vauva-aika oli pelkkää itkua. Nyt on muuten aurinkoinen ja erittäin reipas lapsi, mutta nuo raivokohtaukset ovat kamalia.



Meillä on sellainen taktiikka, että pyrimme kiinnittämään lapsen huomion johonkin, mikä ei tietenkään onnistu heti. Olemalla itse erittäin rauhallinen ja pikkuhiljaa ohjaamalla sanoin ja fyysisestikin lapsen huomion muualle, tilanne rauhoittuu. Ja raivokohtauksen laannuttua puhumme rauhallisesti ja kannustavasti. Jos vain onnistuu, otamme tytön syliin ja sanomme " ei ole mitään hätää" . Hän itsekin käyttää sitä fraasia itsensä rauhoitteluun.



Johdonmukaisuus, rauhallisuus ja välittäminen. ne toimivat meillä. Itse en pidä huomiotta jättämistä hyvänä keinona, enkä usko, että sitä missään suositellaankaan.

Sillä lailla uhmakohtauksen juuri saa venymään vaikka kuinka pitkäksi.