Haasteellinen aviopuoliso+perhe-elämä?!
Löytyykö muita haasteellisessa " taiteilija" - tms. avioliitossa eläviä lapsiperheen äitiä? Perhe-elämä on tietenkin aina kovin haasteellista, mutta omanlaisensa leiman se saa, jos perheen isä on kimppu erityislahjakkuutta, psyykkistä yliherkkyyttä, narsististakin huomionhakuisuutta, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, yms.
Oma elo kolmen lapsen äitinä on välillä kovin rikasta ja välillä kovin raskasta em tyyppisessä perheessä. Omista voimavaroista täytyy osata pitää hyvää huolta. Fyysinen huoltajuus kun kaatuu hyvin helposti pitkälti äidin harteille.
Kommentit (46)
Tätä perhe-elämää kun puoliso on taiteilija. Olemme eläneet yhdessä nelisen vuotta ja erityisesti viime aikoina olen herännyt ajattelemaan ettei minusta taida olla taitelijan puolisoksi. Minusta ei ole antamaan jatkuvasti tilaa miehen omalle rauhalle ja pitämään yllä levollista tunnelmaa kun mies on ärtynyt ja poissaoleva. Töiden ajatteluvaihe on raskain ja limittäisten töiden vuoksi ajatteluvaihetta tuntuu riittävän. Raskainpana koen juuri kotimme tunneilmaston. Mies on myös äärimmäisen herkkä kokemaan vapauteensa puututtavan. Mies hoitaa kyllä lastamme (kun en ole kotona) ja kotia joten varsinaisiin arjen toimiin en ole tuskastunut. Henkistä ilmapiiriä en taida jaksaa. Onhan meillä aikoja, lyhyempiä ja pidempiä, jolloin rauhaa ja iloa löytyy koko talosta. On vain käyneet niin lyhyviksi ne ajat.
Palasin lomalta ja tsekkasin tämän keskustelualueen ja löysin ilokseni kommenttejanne ja kokemuksianne. Taitaa olla ensimmäinen foorumi itselleni, jossa voi nostaa tämän ongelmakentän keskustelunaiheeksi. Niin kuin luin vastauksistanne, ulospäin annettava kuva ja/tai ihanne-elämä sekä konkreettinen arki saattavat olla jotain ihan muuta. Itse olen juuri joutunut taas pohtimaan sitä, että olen naimisissa henkilön kanssa, joka on kaksi ihmistä. Se, jonka muut tuntevat sekä lisäksi se, jonka vain minä tunnen.
Pidän tätä keskustelua hyvin tärkeänä! Samalla törmäsin omiin ennakkokäsityksiini siitä, että " taiteilija" on nimenomaan perheen isä ja tämä arkea pyörittävä henkisen ilmaston tasapainottelija nainen. Kiitos sinulle asian avartamisesta, sinä arkea pyörittävä mies.
Se asia, jonka koen suureksi ongelmaksi, on toisen viemä tila. Se on johtanut itselläni siihen, että näkymättömämpänä osapuolena omien tunteiden ja ajatusten ilmaiseminen on tukahtunut pitkälti. Olen ollut kovin nuori silloin, kun tämä taiteilijasielu astui elämääni visioittensa kanssa - tyyliin rakkautemme on kirjoitettu tähtiin... Tuntuu siltä, etten ole joillakin osa-alueilla mahtunut kasvamaan tarpeaksi.
Lisäksi olen itse saman alan toimija ja miestäni 7 vuotta nuorempi. Ja nyt olen omassa työurassani perheestä huolimatta siinä pisteessä, että minun edustamani asia ja mukana olevat ihmiset saamme huomiota ja julkisuutta. Tämä onkin nyt hirvittävän vaikea asia tälle, joka on tottunut olemaan se näkyvä ja pätevä osapuoli. Se aiheuttaa mustasukkaisuutta, epäileväisyyttä, halventavia kommentteja edustamastani asiasta ja taidoistani... Jopa niin, että olen joutunut pohtimaan koko oman asiani unohtamista perherauhan säilyttämiseksi.
Se on kova paikka ja tuntuu siltä, että olen joutunut kestämään liikaa huolehtiessani ensin lapsista, sitten miehen henkisestä tasapainosta ja sitten viimeiseksi itsestäni ja esim. hyvin haastavasta työtilanteesta. Tyypillistä kun on, että tälläinen " hylätyn avuttoman pikkupojan kriisi" kun iskee juuri haasteellisen työtehtäväni aattona: joudun perustelemaan , valvomaan, vakuuttamaan, riitelemään silloin, kun pitäisi kerätä voimia ja keskittyä haasteeseen. Itse toivoisin ainoastaan työrauhaa. Onko tämän kaltaisesta muilla kokemuksia? Miten asia on edennyt?
Oma mieheni on kyllä myös edistynyt hirvittävän paljon ongelmia aiheuttavien kärjistettyjen piirteidensä kanssa. Myös se, että hyvää oloa etsitään hyvin säännöllisestä liikunnasta hyvin säännöllisen ja runsaan alkoholin käyttämisen sijaan on tietenkin suuri plussa. Mutta hyvin väsyttävää on välillä olla toisen kävelevä henkinen tasapaino.
Toivoisin keskustelun jatkuvan, vaikka harvakseltaankin! On lohdullista, että teitä on muitakin. Tämän kanssa on ollut kovin yksin. Tosin joistakin elämänkerroista löytyy hyvin tutunoloista kuvausta taiteilijapreheen arjesta (esim. Märta Tikkanen Kaksi). Kaikki tuo antaa voimia eteen päin ja antaa sanoja asioille, jotka hieman ilmassa leijuvia. Samalla se avaa silmät huomaamaan, mikä on " normaalia" mikä johtuu tästä erityislaatuisesta perhe-elämästä.
hannasanelma
Heippa!
Oma mieheni ei ole taiteilija, mutta samoja piirteitä henessä löytyy kuin mitä olette tässä ketjussa aiemmin kertoneet. Meillä mies on matemaattisesti erityisen lahjakas ja edennyt alallaan lähelle kansainvälistä huippua. Se, miksi hän kuitenkin on nyt onnistunut perustamaan perheen, johtuu siitä, että hän on jo vuosia sitten päättänyt, ettei halua uhrata uralle koko elämäänsä. Eli hän luopui urastaan ja siirtyi tavalliseen palkkatyöhön. En tuntenut häntä hänen yliopistovuosinaan ja hyvä niin, en varmasti olisi häntä silloin huolinut. Haluan kai sanoa, että on varmasti raskasta olla sellaisen ihmisen puoliso, joka tavallaan haluaa saada kaiken mistään luopumatta.
Minun on tässä yhteydessä pakko jatkaa omaa tarinaani sen verran, etten voi väittää tuon priorisoinninkaan kaikkea muuttavan. Eli vaikka mies on asettanut perheen ykköseksi elämässään, ei hänen perusluonteensa ole mihinkään muuttunut. Hän ei siis " näe" ympärilleen, ei huomaa sotkuja, ei juuri minun mielialojanikaan, jos en niitä ääneen tuo esiin. Kaikki siivoaminen ja kodinhoito on siis minun vastuullani ja se tuntuu rankalle, koska jo pelkästään miehen jälkien siivoaminen on kova työ. Lapsen kanssa hän on mielellään, mutta minä koen olevani lähinnä kodinhoitaja ja työnjohtaja, en tasa-arvoinen perheenjäsen. Kun huomautin asiasta miehelle, hän sanoi toivovansakin, että minä johdan toimintaa kotona. Minusta aikuisen ihmisen jatkuva käskyttäminen on typerää. Eikä se todellakaan saa minua suurestikaan haluamaan miestäni seksuaalisesti.
Voimia teille kaikille!
Tuntuuko joskus, että puolisosi etsii sinusta äitihahmoa?
Minusta kyllä, joskus.
Tuntuuko joskus, että puolisosi vastaanottaisi mielummin saman kuin lapsesi eikä niinkään tasavertainen kumppani?
Minusta kyllä, ajoittain. Ja on sen sanonut myöskin ääneen.
Lahjakkaalla ihmisillä lienee alituinen ongelma siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä ja riittävä. Siinä, että heittäytyy toimimaan osittain lapsen tasolla, luultavasti toivotaan, että puolisosta kirpoaa ne samat hurraat ja palkitsevat sanat ja hellyys osaamisesta kuin mitä pienille lapsille.
Muka-avuton käyttäytyminen ajaa kyllä vähän päin vastaisiin ajatuksiin - valitettavasti. Ja niin kuin sanoit, ei ainakaan ole kimmokkeena seksielämälle.
hannasanelma
- on todella lahjakas, suorittanut 3 korkeatasoista yliopistotutkintoa suht lyhyessä ajassa
- ei havaitse kovin herkästi toisten tunnetiloja tai sosiaalista " koodistoa" .. hänen on vaikea ymmärtää toisten ajatusmaailmaa ja tunnemuutoksia. Kaikki asiat pitää vääntää rautalangasta, ennen kuin hänen on mahdollista ymmärtää.. ajattelemattomuudellaan on loukannut lukemattomia ihmisiä.
- ei kestä kritiikkiä ja haluaa palvontaa.. on maininnut ja ihmetellyt, kuinka en kehu häntä enempää
- haluaa _kaiken_ elämältä, kaikessa pitää tehdä kaikkensa ja yrittää saada minutkin siihen oravanpyörään. Hän tekee töitä viimeiseen asti, on suorittaja henkeen ja vereen, eikä tyydy muuhun kuin laittamaan itsensä 110% likoon
- on muutenkin hyvin herkkä esim. äänille, pelokas noin muuten
- ajattelee jatkuvasti hyvin korkealentoisesti.. saattaa aamiaispöydässä pohtia monenlaisia filosofia peruskysymyksiä.. näkee kiinnostavia asioita kaikissa ilmiöissä ja ahmii tietoa.. muistaa kaiken tarkkaan, yksityiskohdatkin asioissa
Olemme seurustelleet 2 vuotta.. mukaan on mahtunut kaikenlaisia asioita.. Hän on tietyllä tavalla erityinen, mikä tietysti myös viehättää.. Hän on Ajattelija ja kiltti, haluaa toimia kaikessa hyvin ja " täydellisesti" . Hän haluaa lapsia kanssani kovasti, mutta salaa ajattelen, ettei hän kestäisi lapsiperheen arkea.. Hänellä ei ole edes lapsista kokemusta, mutta tavallaan vihjailee minulle rankalla kädellä, että kohta minun olisi aika synnyttää hänelle lapsia.. Joskus olen miettinyt lähtemistä, mutta hän on niin uskomattoman taitava verbaalisesti ja retoriikaltaan, että aina huomaankin syytteleväni itseäni ongelmistamme ja totean, että olen tehnyt kärpäsestä härkäsen. Uskoako vaistoihin (= esim. ettei mies kestä lapsia, jäisivät minun harteille) vai järkeen? Mies näyttää muille täydelliseltä.. kuinka minä tavallinen naapurintyttö sainkin sen rikkaan monilahjakkuuden.. (tuskallinen irvistyshymiö).
Olet hyvin perillä tilanteestanne jo nyt. Se on ehdottomasti plussaa, että tajuaa, missä mennään ja osaa antaa asioille ja käyttäytymisen muodoille nimityksiä sekä löytää niille syitä. Se helpottaa sitä omassa itsessä mahdollisesti synnytettävää " syyllisyydentunntetta" .
Lapsien mukaan tulo ei varmasti helpota tilannetta, vaan juuri niin kuin ajattelet, se lisää sinun vastuutasti, vaatii äärimmäistä jaksamista ja kylmäpäisyyttä. Mutta toisaalta se on myös mahdollisuus tämän toisen vanhemman kasvuun ja kehittymiseen. Mikään eikä kukaan ei ole niin hyvä opettaja kuin pyytetön oma lapsi. Älykäs ihminen sen kyllä ymmärtää, kun joku vain auttaa ja tukee sen huomaamisessa. Sitä paitsi geenistössä varmasti siirtyy joitakin puolison " rasittavia erityispiirteitä" myös yhteiseen lapseen ja viimeistään siinä vaiheessa, kun oman lapsen käyttäytymisessä tätä vanhempaa väsyttää jokin tapa toimia, on hyvä pysäyttää tämä aikuinen peiliin katsomisen kehoituksella. Itse olen kehitysoptimisti, vaikka joskus loppuu usko ja tuntuu epäreilulta se, mitä kaikkea joutuu jaksamaan.
Jos palaisin itse tuohon tilanteeseen, jossa kaikki yhteinen oli vielä edessä, neuvoisin itseäni
- keskustelemaan avoimesti muitten minua lähellä olevien ihmisten kanssa puolisoni erityispiirteistä
- pohtimaan omia haaveita
- etsimään samankaltaisessa tilanteessa eläviä puolisoja, saamaan vertaistukea
- hankkimaan viimeistään lapsiperhevaiheessa vankat tukijoukot ympärille ja tarvittaessa käyttämään yksityisiä työntekijöitä perheen töihin
- pitämään kaksin käsin kiinni niistä asioista ja ystävistä, jotka ovat minulle itselleni tärkeitä
- jatkuvaan omien tunteiden ja ajatusten ilmaisemisen kehittämiseen
- perheen sisäisten vuorovaikutustaitojen kehittämiseen.
Tällainen elämä on samanaikaisesti rikasta ja raskasta. Vaihtelevaa ja ailahtelevaa. On hyvin vaikea miettiä, lähtisikö tähän mukaan uudelleen. Muistelen huvittuneena jossain vaiheessa varhaisaikuisuutta miettineeni, että " tuleva aviomiheni ei saa olla missään nimessä ainakaan alkoholisti eikä mieleltään sairas" ... hm, ja kumpikin raja-aita on koluttu hyvin läheltä. Lahjakkuus on hyvin monitahoinen asia.
hannasanelma:
Tuntuuko joskus, että puolisosi etsii sinusta äitihahmoa?Kyllä se näin on, tai ainakin jotakuta, joka saa arjen toimimaan. Näin kyllä jo tutustuessamme, ettei hänellä ole arjenhallinnasta suurtakaan käsitystä. Tosin hän otti itse itseään niskasta kiinni talousasioidensa kanssa, mutta kodinhoito, voi voi...
Tuntuuko joskus, että puolisosi vastaanottaisi mielummin saman kuin lapsesi eikä niinkään tasavertainen kumppani?
Jep, sellaista ylimaallista hellyyden kaipuuta. Hän taitaa kuvitella, että on mahdollista saavuttaa äidin ja lapsen välinen ehdoton rakkaus vielä aikuisenakin. Olen kyllä selvästi sanonut, ettei sellaista ole eikä myöskään ehdottomia takuita tulevasta. (Emme siis ole eroamassa tms., mutta halusin vain palauttaa hänet maan pinnalle.)
Lahjakkaalla ihmisillä lienee alituinen ongelma siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä ja riittävä. Siinä, että heittäytyy toimimaan osittain lapsen tasolla, luultavasti toivotaan, että puolisosta kirpoaa ne samat hurraat ja palkitsevat sanat ja hellyys osaamisesta kuin mitä pienille lapsille.
En tiedä tuosta riittävyyden tunteesta, kai se on vain tuota lapsenomaista halua olla ihailun kohde, kuten itsekin sanoit.
Vinkkinä kaikille oman elämänsä sankareiden vaimoille: palkatkaa siivooja tms. apulainen, jos siitä miehenrontista ei avuksi ole. Toki olen sitä mieltä, että miestäkin pitää välillä ravistella mukaan toimintaan.
Hups, tuli koko viesti kursiivilla. Viestissä siis lainauksia Hannasanelmalta ja välissä aina oma kommenttini. Jos tämä selitys nyt helpottaa lukemista ;).
En tiedä, mutta luettuani läpi tuon viestisarjan jäin ihmettelemään, tarkoittaako teidän mielestänne lahjakkuus ja älykkyys sitä, että ihminen ei kykene ottamaan vastuuta, eikä hänellä ole kykyä empatiaan? Ei kuullosta älykkäältä ihmiseltä minusta.Aspergerin ymmärrän.. se tosiaan voi vaikuttaa asiaan.
Toinen asia, mikä jää vaivaamaan on se, miksi haluatte sellaisen elämän, jossa olette toista palvova varjo, joka uhrautuu ja ottaa lastenhoidon ja arjen pyörittämisen harteilleen? Monesta tekstistä kuultaa läpi, kuinka mies on jotain ihan ihmeellistä ja minä en ole oikeastaan mitään. Mieskään ei kohtele järin kunnioittavasti vaan lähinnä valittaa, kun kotikulissi/palvelu ei toimi moitteettomasti. Ei kuullosta parisuhteelta, kuullostaa kotipalvelulta.
Työskentelen itse kuvataiteen alueella sekä tunnen monia kuvallisen alan taiteilijoita, paljon erittäin älykkäitä ihmisiä eri aloilta, jotka silti kykenevät ja haluavat olla läsnä myös perheelleen.
Kiinnostava oli myös naismaalareista kertova dokkari tuossa keväällä.. suomalaisia naisia, huippulahjakkaita maalaustaiteen kärkinimiä.. jotka olivat kyllä kyenneet pyörittämään myös perhettä uransa ohella.. eivätkä olleet narsistisia.
Minusta erikoislahjakkuus ei tarkoita sitä, että hlö automaattisesti käyttäytyy kuin vastuuton, narsistinen pikkupoika/pikkutyttö.
Terve sinulle, " mahtimaha" (taitaa olla eka lapsi tulossa? Onnea!)
Olet oikeassa siinä, ettei lahjakkuus tarkoita avuttomuutta eikä itsekeskeisyyttä tms. Usein (ei siis aina) vain on niin, että huipulle pääsevät tai sitä jaksavat tavoitella ihmiset, jotka ovat kykeneviä keskittymään täysillä omaan juttuunsa. Ja silloin muut asiat, kuten oman elämän hallinta, jää helposti taka-alalle.
Itse en koe olevani mieheni palvelija, vaikka kotitöistä vähän marmatankin. Olen tällä hetkellä kotona, joten luonnollisesti teen suurimman osan kodinhoidosta. Silti asiaan aina välillä kyllästyy. Toivottavasti kukaan muukaan ei alistu kotiorjaksi, sillä se ei ole ihmisen arvoista elämää. Kuten jo aiemmin totesin, kyllä niitä puolisoita pitää välillä ravistella (sanallisesti), jos meno yltyy toisen osapuolen kannalta kohtuuttomaksi. Eli pippuroidaan kaikki vähän arkeamme, eikös vaan.
Niin, asioita ei tietenkään pidä yleistää liikaa. Mutta niin kuin tästä ketjusta voi päätellä, tapauksia ei kuitenkaan ole yksi eikä kaksi... Ja toki lahjakkaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa hyyyyvin moni muukin asia kuin itse lahjakkuus ja tietenkin painolastiasiat kerääntyvät potenssiin jotain. Meillä pakkaa on kuormittamassa miehen käsittelemättömät lapsuuden hylätyksijättämisen kokemukset, huono itsetunto, joka peittyy narsistissävytteiseen muka-vahvuuteen, riittämättömyyden tunteet osaamisessa jne. Kuitenkin nämä ovat toisaalta myös se anti, josta mies ammentaa osaamiseensa hyvin paljon jalostamalla emootioita taiteen ja pedagogiigan muotoon.
Oman tilanteeni vaikein asia onkin nimenomaan luovan ihmisen ailahtelevaisuus, jossa esiintyvät monet mielenterveyttä stressaavat tekijät kuitenkin siten, että mikään ei painotu eikä esiinny diagnostisoitavaksi asti. Sen takia myös hankalat asiat pysyvät seinien sisällä. Niille ei osaa antaa täsmällisiä nimiä, koska käyttäytyminen vaihtelee tilanteesta toiseen.
niin se on vain suloista. Vastaavanlainen nainen on vain hirveä ämmä. Terveisin: se hirveä ämmä
meillä 4 lasta ja minä kotiäitinä. yhdessä oltu 13 v.Kriisiä käydään juuri läpi kun mies kaipaa omaa rauhaa. koti täysin minun vastuulla ja lapsetkin. Millä ihmeellä miehen sais ymmärtämään että muutkin kaipaa omaa aikaa ja perhe myös yhteistä. Puhumattakaan sitten parisuhteen hoitoon yhteisiä hetkiä. Aina on joku nuotti kirjoittamatta tai pitää jotain viritellä tai kokeilla uusia jippoja.
välillä tekis mieli pistää mies vähän jäähylle miettimään.... saispahan rauhassa viritellä noita musakuvioita!
ja voimakkaita aspergerpiirteitä omaava tutkijaisä.
Minä sitä arkea meillä pyöritän, mutta yhteistyö sujuu kyllä miehen kanssa suurimman osan aikaa oikein hyvin.
perhe-elämämme välillä haasteellisena kun mies on aika levoton luonne. Älykäs, tempperamenttinen, herkkä ja joskus itsekäs. Välistä tuntuu että on pikkupoika.
Tasaista ei elämämme ole koskaan ollut.
Minulla ei ole taiteilija miestä, mutta isäni on juuri sellainen kuin kuvailet ja arki hänen kanssaan näin lapsen näkökulmasta on välillä hankalaa, vaikka en enää kotona asukkaan. Mutta luulen että tärkeintä on että sinä hyväksyt miehesi sellaisena kuin hän on ja jaksat itse ottaa tarvittavan vastuun asioista. ainakaan minun vanhempieni suhde ei ole ollut kovinkaan helppo, mutta yhdessä he ovat vieläkin :) tsemppiä sinulle!
murmeliitta
p.s minkä ikäisiä lapsia sinulla on?
Lapset ovat nyt 6v., 4v. ja puolivuotta vanhoja. Ovat niin pieniä vielä, etteivät näe, kuule eivätkä ymmärrä kaikkea - ainakaan varjopuolista. Minua kiinnostaisi, minkälaiset kokemukset ovat jääneet päällimmäisinä vaikuttamaan sinun elämänarvoihisi tästä isäsi taiteilijaluonteesta?
Capsac: kuvasit melko tarkasti enneagrammin viitostyypin. Onko persoonallisuusluokitus sinulle tuttu? Taiteilijoiden puolisot varmaan löytää paljon mielenkiintoista ennen kaikkea ennegrammin tyypistä neljä, mutta myös toi viitosuus liippaa monessa kirjoituksessa läheltä (kuten tää matemaatikko + muut lahjakkaat lukutoukka-tutkijat). Sinänsä tuo luokitus on vain yksi teoria tässä laajassa maailmassa. (Jos aiheeseen haluaa syvälle, pitää luekea aiheesta syvälle menevä teos, johdantokirjoista ei saa pintaa syvempää kuvaa) Olen miettinyt näitä aiheita aika paljon muutenkin: liittyykö lahjakkuuteen aina välttämättä kuvaamanne narsistisuus vai onko lahjakkuus auttanut narsistia vain pärjäämään (kun muuten esim. dokaisi tuolla kuppiloissa täytenä nobody-nollana...) maailmassa? Mikä saa naiset ottamaan rinnalleen " superlahjakkuuden" , jota pitää sitten hoivata kuin lasta. Ja jonka rinnalla olo tuntuu vähän siltä, että itse en ole oikein mitään. Jatkakaa toki keskustelua!
HEI
Mieheni on kultturi-" taiteilija" . Pääsääntöisesti tekee esittäväntaiteen valo- ja lavasustöitä sekä tällä hetkellä opiskelee äänitekniikkaa ja tv/ elokuva-tuotantoa. Hänellä on oma yritys, joka on jäissä opintojen ajan. Hän on luonteeltaan narsistinen sekä sairastanut keskivaikean depression. Omaa herkän luonteen. Seuraa kultturia, on sosiaalinen muualla kuin kotona ja lukee paljon. Valittaa ettei aikaa ole hänellä tarpeeksi lukemiseen ja lapsi+ minä häiritsemme hänen lukemisharrastustaan. Siitä meillä useiten on kärhämää, siis silloin kun mies on kotona niin lukee sitten.
Opiskelen itsekin ja viime keväänä tilanne kärjistyi niin että tällä hetkellä olen jäähyllä anoppilassa, vaikka eivät tiedäkkään parisuhteemme laatia. Ehkä etäisyys tekee hyvää. Omaa aikaa minulla ei ole kotona. Se on kaikkein raskainta. Koulussa toki pääsen seurustelemaan aikusten kanssa. Se pitää pään selvänä.
Meillä mies määrittelee muiden aikataulun. Minä opiskelen silloin kun pioika nukkuu. Onneksi opin parhaiten tunnilla kuuntelemalla, mutta kauhulla odotan erikoistumisvaihetta jolloin tenti kirjoja riittää...
Opintojensa + työ keikkojen takia mies on aika paljon pois ja minä pyöritän arkea. Toki tapaamme joka päivä, mutta hän käy syömässä ja lähtee jatkamaan tai istuu 18-24 tietokoneella. Ja valitta, ettei saa tehdä töitä rauhassa kotona. Lukee klo. 4.ään ja on aika naatti toisinaan. Sitten käy koulussa ja nukkuu seuraavan illan.
Ilmoitan hänelle milloin ja mitä ostetaan tai sanon että tuoppa rahaa vuorostasi niin käyn kaupassa. Hän hoitaa meillä raha-asit, mielestäni välillä aika heikosti. Muutama ulosottokirje on tullut verorästien takia ja pääsääntöisesti joka kuukausi tulee muistutus maksamattomasta vuokrasta.
Lapsi 2v 8kk on tottunut tilanteeseen. Silloin kun olemme kahden hän on tottelevainen ja rauhallinen.. Hommat sujuu. Isän kaipuu on kova. Silloin kun isä on paikalla menee asiat ranttaliksi. Poika riehuu ei tottele. " liitoutuu isän kanssa" . Toisinaan käy sääliksi poikaa kun ei hän osaa sanoa että isä jää kotiin leikkimään. Olen sanonut miehelleni että jos hän ei ole kotona enempää poika ei tule kunnioitamaan häntä ja poika katkeroituu poissaolosi vuoksi. Isä on vain ilmaa.
Ehkä siinä tärkeimmät. Voimia!
Kannanpa korteni kekoon.
Haluan muistuttaa, että on olemassa myös taiteilija naisia joille normaali perheen arki on ylitse-pääsemättömän raskasta. Silloin kun ei voi toteuttaa hetkellisiä inspiraatioita tai jäädä
päiväkausiksi miettimään työn alla olevan teoksen toteutusta.
Tästä seuraa masennus ja viikkojen kiukuttelu miehelle sekä lapsille.
Itse olen kuvataiteilijan kanssa naimisissa ja meillä on useita lapsia.
Ajauduimme pikku hiljaa siihen tilanteeseen, että minä hoidin kodin ja lapset täysin.
Tein ruoat, tiskasin, pyykkäsin, siivosin, maksoin laskut, kävin kaupassa,vein lapset hoitoon ja hain pois, olin illat ja viikonloput lasten kanssa.
Rouvalla oli aina jokin visio tai todella tärkeä projekti joka oli pakko saada heti toteutettua.
Asiasta puhuttiin paljon ja yritettiin ratkoa ongelmaa, mutta siinä kävi niin kuin arvata saattaa.
Keskustelu tasolla hän ymmärsi tilanteen ja lupasi korjausta asiaan.
Kuten taiteilijoilla on tapana, puheessa ja kuvassa kaikki on kaunista ja helppoa, kunhan asioiden eteen ei oikeasti tarvitse nähdä mitään fyysistä vaivaa.
Sellaista pohdintaa mikä on oikein ja kaunista ja miten PITÄISI olla.
Näillä ei ollut mitään apua tilanteeseen ja minulta meni hermo lopullisesti.
Jätin hänet ulkopuolelle perheestä.
En maksanut hänen laskuja, pessyt hänen pyykkejä, ostin ruokaa vain minulle ja lapsille,en siivonnut, en tiskannut kuin minun ja lasten astiat, jne..
Ei mennyt kauaakaan kun oli toimittaja tulossa tekemään juttua hänestä ja samana aamuna rouva tajusi ettei ole mitään vaatteita hänelle puhtaina, tiskit tursus keittiössä,kämppä oli kun kaatopaikka.
Sain kuulla, että olenpa paska mies kun en pysty hoitamaan perhettäni.
Hän siirsi haastattelun Helsinkiin ja joutui menemään pummilla, koska pankkiautomaattiotti kortin talteen kun tili oli ollut liian paljon ja kauan miinuksella.
Harmi ettei ollut sattunut tarkastajia sillä matkalla.
Edellisenä päivänä auto jäi tien poskeen, koska automaatti ei ollut kelpuuttanut korttia tankatessa.
Arvatkaapa oliko hän siinä jutussa maininnut miten nauttii katsella kun lapset touhuavat,
miten paljon lapsista saa iloa ja idyllinen perhe-elämä antaa virikkeitä???
Koska olin kykenemätön hoitamaan perhettä, päätin lopettaa perheen hoitamisen.
Vein rouvalle lasten eskarin aikataulut ja muut sovitut menot kuten puheterapia ja neuvola ajat, jne.
Ilmoitin, että seuraavat kuusi vuotta minä toteutan itseäni ja aion nauttia elämän mukavuudesta ilman muiden huomioon ottamista.
Minulla on nyt pakollinen tarve saada toteuttaa itseäni ja minua ei saa häiritä, koska nyt tuntuu siltä kun luovuus olisi parhaimmillaan. Näin ilmoitin.
Noin kaksi viikkoa meni touhuillessa verstaassa.
Kävin monta kertaa päivässä kommentoimassa lastenhoitoa, ruuan laatua, kämpän likaisuutta ja pesemättömiä pyykkejä jne.
Likaisin temppu oli kun tein ¿vaimot¿, eli tulin yöllä pajalta, herätin vaimoni ja samalla, kun löysää vehjettä heiluttelin hänen kasvojen edessä totesin:
Kai sun on pakko saada munaa joskus, et ole varmaan kuukausiin saanut, jos haluat niin vatkaa mulkku pystyyn ja ota nopeasti. Mä menen jo makaamaan valmiiksi selälleen.
Ehkä et ole sitten huomenna niin kiukkuinen, kun saat välillä.
Haetko ne liukuvoiteet samalla kun käyt pesulla?
Seuraavana päivänä vaimo oli vienyt lapset mummolaan ja halusi puhua vakavasti.
Puhuimme koko viikonlopun yötä myöden.
Puhuimme pöydän puhtaaksi mitään aihetta säästellen.
Tästä on nyt kolme vuotta suunnilleen ja voin sanoa, että teimme paljon kompromisseja kumpikin,
mutta nykyään meillä menee hyvin kaikin puolin.
Tämä lapsellisen poikamainen mielenosoitukseni toimi ainakin meillä.