Eron partaalla...
Hei! Olen elänyt parisuhteessa pian 9 vuotta. Meillä on kesällä 3 vuotta täyttävä tyttö. Meidän suhteessa on usein riitoja, äänekkäitä sellaisia. Henkistä väkivaltaa on mieheni osalta(törkeää nimittelyä jne), ei fyysistä, vaikka on minua heitetty joskus jollain pienellä tavaralla tai vähän hiuksista kiinni otettu (en tiedä lasketaanko sellainen väkivallaksi mutta ei sekään mitään kivaa ole). Samoin sai ainakin ennen aina pelätä että jotain kotona menee rikki riidellessa mieheni takia nyt se on miltei loppunut tyttäremme saavuttua.
Meillä on aina ollut huono talous avomieheni holtittoman rahankäytön vuoksi + hänellä 2 tyttömyyttä takana. Sitten riitelemme usein lapsen ja kodin hoidosta. Minä vien ja haen lapsemme päiväkodista joka sijaitsee aika kaukana kodista. Työnnän vaunut sinne kelillä millä hyvänsä, mieheni kulkee autolla töissä. Viikonloppuisin minä aina olen se joka nousee sängystä ensin tyttäremme takia, viimeksi kun sain nukkua vähän pidempään ja nousta stressaamatta oli viime äitienpäivänä. Mieheni on montakin kertaa ollut poissa kotoa iltoja ja jopa öitä kun ollut kaveriensa kanssa, ei paljon mutta silti jonkin verran kuten normaalielämässä pitäisi omaa aikaa olla. Minä olen ollut tyttärestäni näiden pian 3 vuoden aikana 3-4 iltaa erossa, enkä yhtäkään yötä siten että mieheni olisi yksin ollut tyttäreni kanssa.
Lisäksi olen kolmesti saanut selville että mieheni ollut uskoton minua kohtaan mutta hän vain kieltää asian vaikka jopa niihin naisiin olen saanut yhteyden. Ja se on toki vaikuttanut minuun paljon, en paljon halua että hän koskee minuun jne. Jos hän olisi myöntänyt tämän olisin jättänyt hänet jo aikoja sitten mutta kun hän on kiero eikä suostu myöntämään, voinhan minäkin olla väärässä mutta todisteet ovat vastaan. Sitten hän on painostanut minua jo kauan että tulisin raskaaksi uudelleen, olen toki halunnut toisen lapsen mutta kun se on mennyt niin painostukseksi niin tuntuu etten enää koskaan halua saada toista lasta.
En ole aikoihin voinut hyvin. Silti en ole koskaan nähnyt eroa silmissäni lapsemme takia. Vasta viime syksynä ennen joulua aloin ajattelemaan sitä vaihtoehtoa koska nyt minäkin helposti suutun tytärtäni kohtaan kun olen niin väsynyt ja kiukkuinen miehelleni.
Nyt olen jo sisäistänyt eron täysin päässäni ja jutellut lähiystävieni kanssa. Yritän löytää asunnon ennenkuin otan asian puheeksi mieheni kanssa. Hän tapaa sanoa kun joskus tapellaan että jos haluan niin voin lähteä mutta lastani en koskaan saa. Kyllähän ymmärrän että laki sanoo toisin mutta onko minulla syytä pelätä mitä minulle voi tapahtua? Vai onko se vaan uhoilua? Minulla myös käy välillä sääliksi mieheni, minä olen ollut se joka pitää perheen pystyssä kaikilla tavoin, minulla ei tule olemaan mitään vaikeuksia elää elämää yksin mutta hänellä on. Mutta enhän minä sen takia voi jäädä, kyllähän hän olisi voinut asioissa auttaa näinä vuosina kun on nähnyt että voin huonosti.
Haluaisin tietää onko kellään vastaavia kokemuksia. Kiitos!
Kommentit (4)
...vastauksesta.
Sepä se on että kaikkensa pitää tehdä eron eteen mutta jos ajattelee että reilusti yli puolet eletystä ajasta on huonovointinen ja kaikki päin mäntyä niin ehkä siksi pitää osata irrottautua. Mieheni maailmankuvaan ei kuulu kuin että erota emme voi kun meillä on lapsi ja tottahan minäkin sitä mieltä olen mutta kun riitoja on usein ja kaikki lapsemme kuultavana on mielestäni aika tehdä asialle jotain. Mutta miten saada mies se ymmärtämään ja miten päästä hengissä eroon se onkin ihan toinen juttu. Ehkä juuri siksi junnaan paikallani kun pelkään hänen reaktiota ja tiedän miten hankalaa siitä tulee. Olen ajatellut ottaa yhteisen kaverini mukaan kun alamme tästä puhumaan, en missään tapauksessa yksin.
Tilanteesi kuulostaa siltä, että muutos on välttämätön. Olisiko yksi idea ottaa välimatkaa asumuseron kautta, rauhoittaa tilanne myös lapselle, ja jos mies suostuu, mennä samaan aikaan pohtimaan parisuhdettanne ammattilaisen luokse? Lapsen kannalta ajattelen, itse riitaisessa perheessä kasvaneena, että parempi on mennä erikseen jos sillä tavalla pystyy antamaan lapsellensa kasvu- ja kehitysrauhan. Monet lapset eivät oireile päällepäin, mutta kääntävät surunsa sisällensä - siksi välillä kuulee vanhempien helpottuneena toteavan että ’lapsi kyllä tuntuu selviävän’. Itse olin sellainen lapsi, ja sitten sain hoitaa itseäni terapiassa vuositolkulla aikuisena. Tuttavaperheen 13-vuotias poika yritti koulussa itsemurhaa riitaisen perheen vuoksi - koki kaiketi olevansa siihen jotenkin syypää eikä osannut käsitellä omaa pahaa oloansa. Eli lapsi ei ole välttämättä se syy tulehtuneessa suhteessa pysymiseen - voi olla päinvastoin syy erilleen muuttamiseen.
Se että miehesi ottaa tukasta kiinni ja heittää tavaroita, on pelottavaa. Ymmärrän hyvin, että mietit minne raja vedetään ja tuleeko jossakin vaiheessa isompaa väkivaltaa. Mikäli hän on narsistinen persoona, hän ei niitä rajoja tule itse missään vaiheessa löytämään, vaan menee aina pidemmälle sinun sietorajallesi asti. Oli kysymys sitten muista naisista tai kodin ja lastenhoitotehtävien jakamisesta. Miksi miehesi ei vie autolla lastanne tarhaan esimerkiksi aamuisin?
Voimia sinulle.
naiset aina vaan kestää ja kestää kaiken paskan. Mies saa tehdä mitä vaan mutta EI nainen ei voi erota?
Mies jussityöhön ja molemmat pariterapiaan tai eroryhmään Asumusero heti ja mietitte kumpikin tahoillanne ennen virallista eroa miten vielä vois parisuhteen pelastaa tai erota lopullisesti.
Voimia!
olen sitä mieltä, että kaikkensa pitää yrittää ennen eroa, mutta teidän suhteenne kuulostaa kaikkea muuta kuin tasapainoiselta parisuhteelta. Mieleeni tulee oma 13 vuoden takainen parisuhde narsistimiehen kanssa, jossa minä en ollut mitään ja väkivalta paheni pikku hiljaa. Tukistaminen tai haukkuminen ei kuulu normaaliin parisuhteeseen.
Varmista oma selustasi ennen kuin kerrot eropäätöksestäsi, voi olla että hän vain uhoaa, mutta älä luota siihen. Vaikea on sanoa tuntematta teitä, mutta oman kokemukseni mukaan erosta kertominen saattaa entisestään sekottaa miehen heikkoa tasapainoa ja hän saattaa käyttäytyä todella väkivaltaisesti.