Ajatus kaksosista ahdistaa! Apua!
Kamalaa sanoa, mutta välillä ajatus tulevista kaksosista suorastaan ahdistaa. Tulee ajatuksia, että haluaisin vain yhden vauvan ja pelkään etten jaksa kahden kanssa, kun esikoinenkin on vasta 2v 4kk, kun pienten pitäisi saapua.
Välillä ajattelen kuinka auvoista elämä olisikaan, jos pieniä olisikin vain yksi. Koen ihan kamalaa syyllisyyttä näistä ajatuksista ja tiedän, että pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään lapsia saa. Itse olin ihan valmistautunut jo ajatukseen, että ehkä meille ei toista edes suoda ja nyt kun tuleekin toinen ja kolmas niin olenkin ihan paniikissa.
Pelkään, että voimani eivät riitä ja en saa muodostettua riittävän lämmintä kontaktia vauvoihin. Tiedän, että esikoisen kanssa tilanne oli automaattisesti toinen, mutta nyt se on vielä enemmän toinen... Pelkään, miten saan vauvat imetettyä ja miten aikaa jää esikoiselle jne.
Asiaa ei auta yhtään se, että kun olemme kertoneet kaksosuutisesta niin kommentit ovat olleet lähes poikkeuksetta ennemminkin osaaottavia ikäänkuin asiassa ei olisi mitään positiivista.
Kuitenkin tuntuu, että rakastan jo näitä syntymättömiä lapsia aivan hirmuisesti enkä haluaisi, että heille tapahtuisi mitään. (Alussa oli rajujakin vuotoja ja tiedän millaista on myös pelko keskenmenosta.)
Onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia tuntemuksia? Jos niin miten tilanne on jatkunut ja millaiset asiat ovat rauhoittaneet mieltänne?
Toivottavasti jollain olisi jotain kannustavaa sanottavaa. Syyllisyyttä näistä ajatuksista tunnen jo tarpeeksi.
Kommentit (16)
Hei, ja oikein paljon onnea tulevalle tuplaäidille!
Uskoisin, että kaikilla meillä on ainakin jossakin vaiheessa tupla-odotusta ollut vastaavanlaisia ajatuksia. Miten sitä tulee jaksamaan, miten riittää syliä, rakkautta ja maitoa molemmille. Ja synkkänä hetkenä toivoo, että vauvoja tulisikin vain yksi. Minulla tuplat ovat esikoiset, eli siitä esikoisen asemasta en edes joutunut huolehtimaan. Toisaalta meillä taas kaaosta lisäsi se, että olimme aivan noviiseja lastenhoidossa kun tuplat syntyivät.
Mutta sen jälkeen kun sain lapset vatsan tälle puolelle, en ole enää pahemmin murehtinut. Kaikki asiat ovat menneet omalla painollaan oikein hienosti. Nautin aivan älyttömästi noista kahdesta ihanasta tiitiäisestä, ja olen jaksanutkin yllättävän hyvin. Onhan niitä ongelmiakin ollut (yöllä ei oikein nukuttanut, tuplaimetys ei onnistunut jne.), mutta kaikesta on kuitenkin selvitty.
Täällä palstalla oli jossakin vaiheessa kiivasta keskustelua siitä, miten raskasta tai kevyttä elämä tuplien kanssa on. Välillä tuntuu siltä, että on muka jotenkin epälojaali muita tuplaäitejä kohtaan, jos sanoo, että kaikki on mennyt hyvin. Ja siksi kaksosten odottajat kuulevatkin pääosin niitä kauhukokemuksia....
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että ei tämä nyt niin erityisen raskasta ole. Hyvin olen jaksanut. Olen suhtautunut tilanteeseen niin, että elämä on nyt tässä ja muut asiat (kuten esim. oma sosiaalinen elämä) ovat nyt vähän säästöliekillä.
Murehdin odotusaikana aivan valtavasti sitä, etten saisi muodostettua kontaktia lapsiin, koska sellaista normaalia äidin ja lapsen symbioosia ei pääse syntymään kahden vauvan kanssa (tai niin luulin). Ja etten osaisi rakastaa molempia yhtä paljon. Tytöt ovat nyt 8kk ja mieheni tokaisi pari päivää sitten, että " On se kyllä hyvä, että saatiin kaksoset. Jos olisi vain yksi lapsi, se pakahtuisi tuohon äidinrakkauden määrään." ;) Eli tuplaäidillä on sitä rakkauttakin normaalia isompi annos.
Jaksamista raskauteen ja tuplaäitiyteen! Ensimmäiset viikot vauvojen kanssa tulevat aivan varmasti olemaan raskaita, mutta kyllä siitä selviää.
Ainakin minä tunnen olevani erittäin etuoikeutettu siitä, että olen saanut kaksi ihanaa lasta, jotka nytkin kikattelevat vierekkäin lattialla ja hymyilevät heti, kun näkevät äidin. :)
(Älkää nyt kukaan kimpaantuko tästä, ei ole tarkoitus väheksyä kenenkään pahaa oloa ja jaksamattomuutta. Tiedän hyvin, että minulla on helpot lapset jne. Tilanne olisi tietysti täysin toinen, jos lapset olisivat esimerkiksi syntyneet keskosina, tai jos he olisivat esim. vaikeasti sairaita. Valtaosa kaksosista kuitenkin syntyy terveinä ja täysiaikaisina. )
Ihan tarpeeksi saa kuulla tarinoita siitä, kuinka rankkaa elämä kaksosten tai vauvan kanssa yleensäkin on että en haluaisi uskoa, että kukaan loukkaantuisi siitä, että kerrotaan myös siitä, että asiat voivat olla hyvinkin.
Et voi aavistaa, kuinka paljon kirjoituksesi helpotti oloani!
Koita vaan nauttia raskausajasta, ilman pelkoa siitä ettet pärjäisi kahden kanssa. Meillä mies ahdistui kun kuuli kaksosuutisen, mutta onneksi se ahdistus meni nopeasti ohi kun huomasi ettei minua ahdistanut ajatus kahdesta pienokaisesta.
Kaikki on mennyt hyvin, imetys onnistui muutaman kuukauden, ja pullomaitoa litkittiin lisäksi. Myöskään läheisyyden riittämisestä ei kannata murhetta kantaa, kyllä sitä ehtii kaikkein lapsien kanssa sylittelemään, ja kaksosilla on se " toinen puolisko" aina lähellä, ja se helpottaa halipulaa. Isompana lapsilla on seuraa toisistaan, eikä äidin ja isin aina tarvitse istua lattialla leikkimässä. Meillä lapset nyt 1v3kk ja leikkivät pitkiä aikoja keskenään valvovan silmän alla.
Meillä on kaikki mennyt niin mukavasti, että jos meille vielä perheenlisäystä siunaantuu, ei haittaisi vaikka sekin tulisi tupla toimituksena. :)
Toivottavasti saat tuon ahdistuksesi siirrettyä taka-alalle, ja pääset täysillä nauttimaan kasvavasta kaksosmasustasi. Kaksosista on jonkun verran enemmän työtä kuin yhdestä, mutta vähintään tuplasti iloa! Pääset nauttimaan jostain joista monet eivät pääse osalliseksi. Näet kuinka lapset kasvavat ja kehittyvät yhdessä, löytävät yhdessä leikin riemun, halivat ja tietysti taistelevat leluista. Se tiivis yhteys joka lasten väliltä löytyy on jotain niin hellyyttävää katseltavaa, että meillä katsellaan niiden touhuja silmät kosteina illasta toiseen :)
Meillä oli jo neljä lasta ja juuri lukkoonlyödyt talopakettikaupat kun ultrassa paljastuikin yhden sijasta kaksi vauvaa. Olin pakahtua onnesta! Mutta heti seuraava ajatus oli huoli siitä miten pärjäisimme.
Mä olin väsynyt raskausaikana ja pahoinvoiva ja välillä huolia täynnä.
Emme silti halunneet siirtää rakennusprojektia, koska päättelimme, että jos alamme odotella rauhallisempia aikoja, saisimme samantien odotella ainakin viisi vuotta. Ja jos muut ovat selvinneet kaksosten kanssa niin miksei mekin, onhan meillä jo kokemusta vauvojen hoidosta..
Nyt pikkupoikamme ovat 6 kk ja voin sanoa että kaikki on mennyt tosi hyvin. Välillä olen ollut väsyneempi ja huono omatunto on kalvanut, kun en ole ehtinyt antaa aikaa vanhemmille lapsille niin paljon kuin olisin halunnut, mutta onhan päivä huomennakin, ei kaiken tarvitse tapahtua nyt ja heti.
Meillä käy siivooja joka toinen viikko imuroimassa ja moppaamassa lattiat ja pesemässä vessat. Muina saa villakoirat juoksennella..
Sukulaiset ovat tarjonneet apujaan paljon hanakammin nyt kun saimmekin tuplat :-)
Olemme " väliaikaisesti" luopuneet omista harrastuksistamme :-(
Imetän yhä. Olen alusta asti antanut pojille yhden annoksen päivässä Nannia, eli emme ole olleet " täysimetyksessä" , mutta tämä tapa on sopinut meille parhaiten. Olen voinut käydä vanhempien lasten kanssa esim uimassa ja mummo on hoitanut kaksosia sillä aikaa. Ja jos olen ollut väsynyt ja maitoa on tullut siksi vähemmän olen voinut antaa enemmän korviketta ja levätä etten joutuisi noidankehään.
Ensimmäiset kuukaudet istuin kuin tatti imettämässä vauvoja. Useimmiten menin lasten huoneeseen imettämään, jotta voisin samalla jutella isompien kanssa. Laskin että kun imetän paljon päivällä saan nukkua enemmän yöllä. Öisin imetän kyljelläni sängyssä ja nukun samalla..
Ruuat on ostettu pakastealtaasta ja eineshyllyltä, mutta mitä sitten, tämä on vain väliaikaista..
Vieraitten mammojen päivittelyt (on siinä äidillä kädet täynnä) olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..
Mitäs vielä? En nyt muuta heti keksi kuin että nauti olostasi ja lapsistasi!
Tämä on semmoinen onni, mitä ei kaikille suoda! <3
Meillä kaksoset oli esikoiset ja raskauden ensimmäiset kolme kuukautta oli varmaan aika samat fiilikset. En siinä vaiheessa edes tiennyt kaksosista (onneksi) vaan sulattelua vaati ihan vain se odotettu ja toivottu plussatesti. Pahaolo ja väsymys oli tuolloin valtava ja lisäksi nämä pohdinnat siitä, että onko musta äidiksi jne. tekivät musta tuolloin varmasti aika kamalan ihmisen. Jos tuossa vaiheessa olisi saatu tietää kaksosuutinen, olisi se varmasti ollut aikamoinen pommi. Me kuitenkin saatiin tietää kaksosista vasta rv 19, joten ajatukseen sai totutella pikkuhiljaa (voit kuvitella, että puolessa välissä raskautta alkoi jo epäilemään tällaista vaihtoehtoa, vaikka neuvolantädit eivät sanaakaan uskoneetkaan).
Nuo tuntemukset ovat käsittääkseni aika yleisiä ja niitä todella on ihan ' yksösodottajillakin' . Inhottavaltahan se tuntui, kun toisaalta odotti ja rakasti jo tuolloin masuasukkia aivan järjettömästi, mutta kaikki se muutos vain pelotti niin paljon, että epäili kaikkea. Varmaan tästäkin syystä raskaus kestää sen verran kauan, että saa rauhassa selvitellä päätään ja ajatuksiaan.-)
Ja nuo pahoittelut minäkin muistan. Pomo oli ehkä mieleenpainuvin, kun kyseli, että mitäs jos siellä on kaksi. Mä vastasin vain, että sitten niitä on kaksi ja tämä pomo katsoi mua säälivästi ja totesi, että niin, eihän sieltä sitä toista poiskaan saa. Lisäksi oli kaikki nämä tuplavahinko-utelut ja onnitteluiden tilalla pahoittelut jne. Mummoni (jolla esikoiset myös kaksoset) totesi, ettei toivoisi kaksosia pahimmalle vihamiehellekään. Onneksi tuttavapiirissä on kuitenkin kaksosia, joiden kanssa kaikki on mennyt hyvin. Vaikka tiesikin, että kaikenlaista voi käydä, niin mua ainakin helpotti se, että oli myös perheitä, joissa tämä asia ei ole koettu niin kauhean rankaksi.
(seuraavaa kappaletta ei ole tarkoitettu kenenkään vähättelyyn ja ne, jotka eivät halua kuulla sitä, että kaksoselämä voi joskus tuntua hyvälle, voivat hypätä suoraan koko kappaleen yli...)
Meillä kaksoset täyttävät kohta vuoden ja mä en voi sanoa kuin nauttineeni tästä vuodesta. Kaikenlaista pikkuhässäkkää (epäonnistunut imetys, pojan koliikki, pojan maitoallergia, kiitettävät temperamentit...) on toki ollut, mutta silti saldo on erittäin kirkkaasti plussalla. Meillä mies on töissä toisella paikkakunnalla ja tekee lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti pitkää päivää, joten olen aika paljon ollut lasten kanssa keskenään. Tukiverkkoa meillä toki löytyy, joten olen saanut sitä omaa aikaa ja käynyt töissäkin satunnaisesti jo varmaan 10 kuukautta. Vauvakuumekin yrittää vähän väliä nostaa päätään, mutta toistaseksi taitaa meidän lapsiluku olla tässä. Mutta tuokin varmaan kertoo jotain, sillä jos olisin ollut aivan loppu, niin ei varmasti uudet vauvat kävisi mielessäkään. Ja tosiaan kun tuplissa on myös erittäin paljon hyviä puolia.
Teillä toki soppaa hämmentää esikoinen. Kolme on eri asia kuin kaksi, mutta toisaalta: Sulla on jo kokemusta vauvojen/lastenhoidosta, joten tietyt jutut voi tuntua helpommiltakin. Tekemistä Sulla tulee aivan varmasti riittämään ja siihen on hyvä asennoituakin. Toki tuo asenne ei auta kovin pitkälle, jos jotain kamalaa sattuu, mutta ei siitä nyt koskaan haittaakaan ole. Kaikki voi mennä hyvin ja vaikka jokapaikassa jankutetaankin riskiraskaudesta jne., niin kannattaa muistaa, että suurin osa kaksosista syntyy täysiaikaisina.
Jos te olette ilman ongelmia selvinneet yhden pikkuisen kanssa, niin miksi ihmeessä se ei onnistuisi tuplien kanssa? Lepäilet raskausaikana mahdollisimman paljon, jotta lapset pysyisivät mahdollisimman pitkään masussa, niin olette jo hyvillä vesillä.
Vilpittömät onnittelut tuplauutisesta, onnea odotukseen ja sen jälkeiseen aikaan!! Tuplat voi oikeasti olla myös todella ihana juttu!!:)
*Dummy + touhutoopet (11kk)*
sella koliikki, imetys takkuili(mutta onnistui lopulta) jne.) ja tietää, että se ei aina ihan niin ruusuista olekaan, mutta kuitenkin kovin ihanaa.
Onpa mukavaa, että kaltaisianne muidenkin kannustamiseen viitsiviä löytyy. Pelkäsin kovasti, että saan hirmu ryöpyn niskaani siitä, kuinka kiittämätön olen jne.
Kyllä sä pärjäät.
Tosin on tosiaan täysin erillaista, kun on ennenstään jo lapsi, verrattuna siihen, että on esikoisena kaksoset. Omalla tavalla osaa jo perushommat, mutta sitten taas kun on eri ikäisiä niin ei voi vain mennä vauvojen rytmissä. Meillä esikoinen oli juuri nippanappa 2v. kun pojat syntyivät, eikä enään nukkunut päiväunia, joten ei nukkunut äitikään, vaikka vauvat nukkuivat ja koska olen ollut kotona aina esikoisen kanssa, hän oli tottunut saamaan kaiken huomion. Pientä taistelua käytiin aluksi, mutta helpottaa muutamassa kuukaudessa, kun tottuu vauvoihin. Mulla imetys jäi kolmen viikon kuluttua, mutta pystyinpä paremmin antamaan huomiota myös esikoiselle, eli siitä ei kannata turhaan itseään ruoskia. Mä olen ottanut kaiken mahdollisen avun vastaan sukulaisilta ja kaupungilta, joten välillä olen pirteämpi kuin esikoisen saatuani :) Ja siitähän sitten soimaankin itseäni välillä. MeillÄ kävi vain niin ikävasti, että pojat on ollut 13 vko. kipeenä ja molemmilla putkitettiin korvat sairasviikolla 9. (onneksi on vakuutukset) Muuten pojat ovat vaatimustasoltaan keskiluokkaa ja toinen vähan vaativampi, mutta selvitty ollaan ja hymyilläkkin jaksetaan.
Mulla ainakin vinkkeinä on, että koita pysyä aktiivisen myös ulkomaailmassa lasten kanssa, ettet jää kotiin yksin ja ota apu vastaan niin saat hetken omaa-aikaa se on todella tärkeetä äidille. (meillä mies auttaa paljon, mutta matkustaa myös työkseen niin olen paljon lasten kanssa keskenään) Mitä pirteämpi äiti niin sen parempaa ja iloisempaa huolenpitoa saavat myös lapset.
Meidän pojat on nyt 7kk ja ollaan kadenviikon lomareissulla Espanjassa. Todettu ollaan, että kolmen lapsen kanssa voi liikkua ja käydä ravintolassakin syömässä sekä rannalla olla :)
Iloista odotusaikaa, kyllä kaikki menee hyvin :)
PS. Neuvolassakin voi kyllä asista puhua, ettei tartte ihan yksin olla ajatusten kanssa, tai hae netistÄ vertaistukea omalta-alueelta muista tupla äideistä.
Eli minä sain kuulla tuplista rv8.Se oli aikamoinen pommi.Sokissa vaan ensin ajattelin ettei niintä kyllä varmana kahta synny,että se toinen menee kesken...Sitten kauhuissani ajattelin että millainen äiti minustakin tulee kun tälläisiä pohdin.
Mutta pikkuhiljaa se kääntyikin positiiviseksi asiaksi ja jo rv12 olin iloinen ja ylpeänä sukulaisille kertoilin että täältä syntyykin sitten oikein kaksin kappalein näitä=)
Olihan se joo aika tyrmäävää kun ihmiset suhtautuivat minuun siten että lykkyä tyköön sitten vaan ja unohda oma elämäsi.=(Eikä mulla ollut oikeastaan ketään tuttua lähellä joka olisi tuplat saanut " helposti" hoideltua.
Mutta nyt kun neitoset ovat jo kohta 8kk niin suurella sydämmellä voin sanoa että nauttinut olen suurimmaksi osaksi heidän vauva-ajastaan.
Olihan meilläkin omat vaikeutemme,syntyivät 7vk ennen laskettua aikaa ja sairastivat molemmat mahaportin ahtauman,a-vauva vietti kuukauden sairaalassa.Mutta niistä selvittiin.
Imetys meillä ei onnistunut tyttöjen sairaalassa olon takia.
Tuota suhdetta molempiin lapsiin ja rakkauden riittoa minäkin kovasti raskausaikana pohdin,mutta kuten monet muutkin ovat sanoneet niin kyllä kaikki menee omalla painollaan=)
Ole nyt vaan rauhassa ja anna ajan kulua,kyllä sinä vielä saat nauttiakkin noista tuplukoistasi.Tottakai jokainen vähän pelkää että mitäköhän tästäkin tulee,mutta anna luonnon hoitaa hommansa.
Ja kun asennoituu siten että varmasti tulee rankkaa olemaan niin ei sitten tule mitään ylläreitä,vaikka ei olisikaan NIIN rankkaa=)
Voimahalit sinulle ja kaunista kevättä!
T;äiti ja kaksi kullannuppua
Meillä tytär oli myös 2v4kk kun pojat syntyivät. Esikoinen oli vauvana kova valvottamaan ja minua ahdisti ajatus siitä, etten tule enää " ikinä" saamaan yhtään unta.. Samoin tunsin tietynlaista katkeruutta/surua siitä, ettei esikoiselle jäisi enää tarpeeksi aikaa. Kun pojat olivat vauvoja mietin mitä kaikkea hauskaa olisinkaan voinut esikoisen kanssa tehdä ilman vauvoja. Alkuaikoina öisin ajattelin joskus, että miksi ihmeessä halusinkaan lisää lapsia ja jos joku olisi tarjoutunut ottamaan toisen vauvan pois, olisin ainakin vakavasti harkinnut asiaa =).
Syyllisyys oli tietysti kova tällaisista ajatuksista. Mutta kaikesta selvittiin. Ja voin lohdutukseksi sanoa, ettei se ollut ollenkaan niin kamalaa kuin alkuun pelkäsin. Raskasta kyllä ja välillä ihan kuolettavan tylsää, kun elämä oli vain syöttämistä, vaipanvaihtoa, nukuttamista, syöttämistä jne.
Nyt pojat ovat siis jo 5 vuotiaita ja elämä on aika ihanaa. Sisarukset ovat todella tärkeitä toisilleen, leikkivät kovasti yhdessä. Esikoinenkin tuntuu selvinneen kaikesta " laiminlyönnistä" loistavasti. Ihania lapsia ovat kaikki kolme.
Kyllä te selviätte, elät päivän kerrallaan etkä pyri täydellisyyteen niin kaikki tulee menemään hyvin.
Kirjoittelin tuossa aikaisemminkin, että tosiaan pelotti odotusaikana, mitä tuleman pitää..
Jospa myös sillä on tarkoituksensa? Sillä onhan kahden vauvan kanssa ihan eri asia selvitä arjesta kuin yhden vauvan kanssa. Esim yöllä jos vauva herää kaksi kertaa, herää kaksosten äiti neljä kertaa..
En halua lisää pelotella. Mutta tosiaan kun valmistuu siihen että voi olla rankkaa, niin sitten saa kokea positiivisia yllätyksiä kun huomaakin pärjäävänsä.
Oletko ajatellut mahdollisuutta laitaa esikoisen päiväkotiin esim kuukautta ennen laskettua aikaa? Mies kuskaisi aamuin illoin työmatkallaan.. Siinä olisi monta hyvää puolta. Sinä saisit jäädä vauvojen kanssa nukkumaan ja elää heidän tahtiin. Ja esikoinen saisi ruokansa ja ulkoilunsa varmasti ajallaan eikä sinun tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa. Kaksi-kolme ensimmäistä kuukautta on rankinta, koska vauvoilla ei vielä ole rytmiä, sitten helpottaa ja voit lyhentää esikoisen hoitoaikaa puolipäiväiseksi tai lopettaa kokonaan omien voimiesi mukaan. Ei kannata ajaa itseään piippuun. Pidä itsestäsi huolta, se ei ole itsekkyyttä, vaan lasten parhaaksi.
Rakkaus.. se syntyy kun on syntyäkseen. Tunteilleen ei mitään voi, älä ota niistä paineita. Mutta käytökselleen voi. Hymyile aina kun näet vauvasi, vaikka olisit kuinka väsynyt. Näin he oppivat tosi nopeasti hymyilemään takaisin ja se jos mikä antaa voimia hoitaa heitä. Ja sukulaiset kilpailevat siitä kuka saa heitä syliin kun ovat oikein aurinkoisia! (ja sä saat hetken levähtää..)
Tsemppiä edelleen!
kun sain tietää kaksosista en totisesti hyppinyt riemusta...ekan päivän vain itkin kun ajattelin tulevaa. Mutta kummasti aikaa myöten ajatukseen tottui ja lopulta olin ihan aidosti asiasta ylpeä. Totta on, että vauva aika oli rankka, mitäpä sitä kieltämään, mutta ei kuitenkaan sellainen " helvetti" mitä olin alun alkaen pelännyt. Kaksosten saaminen myös antaa paljon, on esim. mahtavaa seurata heidän keskinäisen suhteen kehittymistä ja isä pääsee lasten hoitoon ihan eri volumilla mukaan kun ei tarvitse jakaa yhtä vauvaa vaan kummallekkin on oma ;) ... Nyt lapset ovat jo 7v. ja menevät kouluun ensi syksynä ja kaikesta ollaan selvitty vaikka kummallakin lapsella on aikaa myöten todettu neurologisessa kehityksessä ongelmia (ne eivät liity mitenkään kaksosuuteen). Tsemppiä, kyllä se siitä!!
jep, kovin tutulta kuullostaa. Meillä esikoinen oli 1v8kk kun tuplat syntyivät. Nyt tästä kohta vuosi.
Mutta ei se helppoa ole ollut. Kaamea syyllisyys vaivasi monta kuukautta vauvojen syntymästä vaikka kuinka esikoista yritti extrahuomioida. Aikaa ei kertakaikkiaan jäänyt vauvojen hoidolta riittävästi. Sitäpaitsi univelka oli kohtuuton vaikka vauvat olivatkin hyvin samantahtisia ja nukkuivat hyvin. Pienet piti kuitenkin aluksi syöttää kolmen tunnin välein ja sitten ruhtinaallisen neljän. Äiti siis nukkui kerrallaan maksimissaan pari tuntia ja joka yöltä kertyi uutta univelkaa. Apuakin saatiin. Omalta äidilta ja jopa kunnaltakin, mutta se oli vain hetken helpotus. Sitten sairasteltiin. Pikku flunssatkin sitovat koko porukan äkkiä sisätiloihin pitkäksi aikaa. Sitten esikoisen uhma ja mustasukkaisuus joka ajoittan vaivaa muutoin niin herttaista lasta..
Mutta silti. On tämä sitten hyvinä päivinä niin palkitsevaakin. Kolme pientä telmivät ja kikattavat yhdessä. Esikoinen osaa pitää jo huolta pienistä ja tuntuu jopa nauttivan sisaruksistaan. Nyt kolme pientä on kääntynyt jo ehdottomasti rikkaudeksi.
Alku taival vaatii hurjasti voimia, ja kaikki apu kannattaa ottaa vastaan. Onnea matkaan teillekin!
Esikoistyttömme (nyt 3,5v) huusi yötäpäivää 4kk ja hoidin hänet melk. kokonaan yksin. Hirttoköyttä jo rasvailin, mutta kumma kyllä ainoa asia joka sai minut pysymään hengissä oli tuo sinisenä kirkuva vauva. Pelkäsin, että miten lapseni käy jos minä kuolen.
Muutaman päivän asiaa sulateltuani mieleni alkoi muuttua.
Odotusaika oli ihanaa ja ylpeänä kerroin ihmisille odottavani kaksosia. Valmistauduin asiaan ajattelemalla, että mikään ei voi olla enää pahempaa kuin esikoisen koliikkiaika. Tai jos on sitä lähelläkään niin siitä voi selvitä hengissä.
Nyt mukerot ovat 6kk ja hyvin on mennyt. Niille ihmisille jotka kyselevät jaksamistani sanon, että olen selvinnyt näiden 3 lapsen kanssa helpommalla kuin esikoisen kanssa. Ja näin onkin. Elämme päivän kerrallaan( Tästäkään ei tarvitse kenenkään loukkaantua).
Älä suotta murehdi kyllä sinä selviät. Naiset yltävät uskomattomiin suorituksiin kun on pakko!
Vaikka tässä on jo yrittänyt sopeutua asiaan pidemmän aikaa (menossa rv 18), niin välillä iskee ihan totaalinen epäusko koko asiaan ja omaan jaksamiseensa. Yleensä tuo " ei apua, ei me selvitä" iskee iltaisin, työpäivän päätteksi kun itseä alkaa jo väsyttää. Mulla on pari-kolme viikkoa ollut alaselkä iltaisin kipeä ja pitäisi pistää makuulle melkein heti töistä tullessa. Mutta kotihommat on kuitenkin hoidettava, joten lepääminen on vähän niin ja näin. Esikoinen on uhmaiässä ja koettelee erityisesti äitinsä hermoja. Kun pinna kiristyy jo yhden kanssa, niin ajattelen kauhulla, miten sitten jaksan kolmea.
Olemme jo hieman miehen kanssa suunnitelleet tulevaa vauva-arkea. Päätimme, että emme lähde stressaamaan etukäteen asioita, mihin emme voi vaikuttaa (keskenmeno, ennenaikainen synnytys, keskosongelmat), vaan mietimme miten käytännössä järjestäisimme arkeamme vauvojen tultua kotiin. Esikoinen saa jatkaa päivähoidossa osa-aikaisena (ehkä 3 pv viikko) ainakin aluksi. Molemmat mummot ovat lupautuneet auttamaan arjen pyörityksessä. Mies pitää alussa niitä ylimääräisiä vapaita sen mukaan mitä on mahdollista ja auttaa vauvojen hoidossa.
Imetys askarruttaa itseäni tosi paljon, koska esikoisen kanssa se meni suoraan sanottuna aivan päin pyttyä. Hän oli koliikkivauva ja kärsi oudoista mahakivuista ensimmäiset 3 kk. Nukkuminen oli hankalaa meille kaikille ja minä näännyin univelkaani täysin ja maidontulo takkuili sen vuoksi pahasti. Olisin kovasti halunnut imettää " kunnolla" ja podin asiasta huonoa omaatuntoa pitkään. Puolivuotiaana vauvallamme todettiin maitoallergia, mikä osittain selitti varmaan alun vaivoja. Mielessäni kuvittelen kaksostenkin vauva-arjen samanlaiseksi, tuplana tietysti. Neuvolan terkka lohdutteli, että eihän saman tarvitse toistua. Mutta muusta kun ei ole kokemusta, niin kyllä hirvittää.
Olen ottanut iskulauseekseni seuraavan: " Parhaani yritän, mutta jos se ei riitä / onnistu, niin menen suosiolla siitä mistä aita on matalin sekä pyydän apua ajoissa" . Esikoisen aikana vertailin itseäni turhaan muihin perheisiin ja heidän tapoihinsa. Ehkä nyt uskaltaa tehdä reilusti asiat niin kuin itselleen ja perheelleen parhaaksi näkee eikä leiki sankaria.
Saimme melkovarman tiedon kaksosista raskausviikolla 8 kun kävimme naapurikunnan ultrassa tarkastamassa tilannetta kun vuotoa oli ollut kaksi viikkoa. Lääkärin yllättyneet kommentit " täällä näkyisi toinenkin sikiö tai sitten on varjokuva...." saivat aikaan hirmuisen hepulin, minä itkin ja nauroin hysteerisena vielä odotushuoneeseen poistuttuamme. Ja sama olotila jatkuu nyt viikolla 37. Toisaalta tuleva työntäyteinen elämä pelottaa ja jännittää, toisaalta odotan pieniä haisuleita aivan malttamattomana.
Juuri 2 vuotta täyttäneelle virkeälle pojallemme toivoimme kyllä sisarusta ja minä silloin syksyllä (ennen tietoa kaksosista) jo paukuttelin henkseleitä että nythän se tällä kerralla meneekin sitten kaikki niin hienosti ja helposti: eka kerralla takkuillut ja jo 3kk jälkeen lopahtanut imetys hoituisi hienosti, ja sitä vaan reissattaisiin ja hoideltaisiin vauvaa tottunein ottein jne. Ja kaikki kääntyikin sitten " omaan nilkkaan" .
Suurin osa sukulaisista ja ystävistä suhtautui uutiseen iloisesti ja riehakkaasti, naureskeltiin että ihan taas meidän tuuria, " sitä saa mitä tilaa" !! Enemmän " pelottelua" olen kokenut lehtijutuista saamani asiatiedon perusteella. Onneksi edes joskus jossain Vauva-lehdessä on ollut juttua kaksosperheistä, kertomuksia miten se arki oikeasti etenee. Oma äitini (70vee) kauhisteli ja loi uhkakuvia aivan kuin edelliselläkin kerralla kun raskaudesta ilmoitettiin. Ei löytänyt pitkään aikaan mitään iloista sanottavaa raskaudesta vaikka rakastaa ensimmäistä lapsenlastaan yli kaiken ja menee pojan puolesta vaikka solmuun. Nyt vanhempanikin osaavat jo iloita tulevasta vaikka pakolliset kauhistelut ja epäilykset meidän arjesta selviämisestämme pitää joka tapaamisella tuoda julki. ;)
Poikamme kanssa on koettu kaikenlaista. Synnytys päättyi kiireelliseen sektioon ja edelleen leikkaushaavan ilkeään tulehtumiseen. Tällä kerrallakin sektio on A:n perätilan takia edessä, mikä harmittaa ja surettaa minua suuresti. Pojalla todettiin maitoallergia 3kk:n ikäisenä, josta onneksi on jo parantunut. Ensimmäisistä kuukausista en juuri muista mitään, oma mieliala heitteli niin laidasta laitaan ja kaikki pieninkin vastoinkäyminen tuntui ahdistavalta. Nyt kun kaikkeen tuohon osaa jo asennoitua ja se " äidinrakkaus" on jo olemassa niin tuntuu että ehkä me selviämme kahdesta pienestä pakkauksestakin.... Kun jo tietää että omaa aikaa ei ole ja omista menoista ja haluista pitää luopua toistaiseksi niin ei tule yllätyksenä.
Toisaalta on jo nyt hieman paha mieli juniorin mahdollisesta " sivuun jäämisestä" ja yhteisen ajan puutteesta. Olemmekin hakeneet hänelle hoitopaikkaa kesäksi, n. 10 kertaa kuussa olisi edes taattu että hänellä on leikkikavereita ja aikuinen jolla on aikaa juuri hänelle ( ja muutammalle muulle hoitolapselle).
Omaa oloani helpottaa myös se että nyt tiedän varmaksi että mieheni on suurin tukeni ja turvani, hän on mitä parhain isä pojalleen ja leikkii ja hölmöilee tämän kanssa, hoitaa lastaan työnsä ohella kun minä en jaksa ja kykene oman valtaisan olotilani takia. Nyt voin varmuudella luottaa että hän kyllä osaa ja kykenee kaiken siinä missä minäkin - jopa paremmin. Ja todennäköisesti se olen taas minä joka kiukuttelee kuin pahainen kakara kun asiat eivät suju mieleni mukaan ja perhe-elämä alkaa ahdistamaan. ;))
Mutta voi vitsi että vaan jännittää ja mietityttää kaikki edessä oleva. Onneksi ei olisi enää kuin muutama viikko ja päästään asiassa eteenpäin.
Terveisiä ja mielen vireyttä kaikille muillekin pähkäilijöille!!!
Me saatiin kaksoset hoidoilla ja alusta asti tuplat oli meidän unelmamme, koska oli selvää että mahdollisesti tämä tulisi olemaan ainoa kerta kun lapsia ylipäätään tulisimme saamaan. Silti koin minäkin epäuskon ja ahdistuksen hetkiä.
Kun meidän kaksosuutinen levisi, sain sekä pahoitteluja että kannustavia kommentteja. Mieltä lämmittävin oli oman mummoni mielipide, että kaksosia saavat vain ne jotka jaksaa niitä hoitaa. Ja pappi sanoi myöhemmin ristiäisissä että Jumala on antanut teille aivan erityisen arvokkaan lahjan ja Hän on katsonut että kykenette näistä huolehtimaan. Vaikka tiedän että nämä kaksoset on tekemällä tehty ja ilman lääketiedettä ei se Jumalakaan meille olisi näitä antanut, niin siltikin nuo kommentit valoivat uskoa että me pärjätään.
Sitten oli näitä osanotto-kommentteja. Oikeasti yksi meidän tuttu sanoi " otan osaa" ja sen tulen muistamaan koko ikäni. Kommentti, joka sanotaan kuolleen omaisille.
Sitten oli näitä miehen siitoskyvyn kehujia, joka oli melko typerää koskapa jouduimme käyttämään luovuttajan spermaa :)
Sitä täytyy vaan oppia suodattamaan kuulemansa. Ota vastaan kaikki positiivinen, haudo sitä ja saa siiitä voimaa. Jätä omaan arvoonsa kaikki negatiivinen ja pelottelut - ne ei koske sinua, sillä sinähän pärjäät!