Arjen sopiminen mahdotonta
Onko muilla samanlaisia ongelmia eli mies ei suostu sopimaan päivittäisiä lapsen aamuvienti ja iltahakuvuoroja, koska se on hänestä liian kahlitsevaa ja sitovaa. Onneksi poikamme on jo tokaluokkalainen, joten itse pystyy kulkemaan kouluun ja takaisin. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei tuon ikäisen tarvitse olla aamuisin ja ip kerhon jälkeen yksin, varsinkaan kun se ei ole pakollinen ratkaisu.
Teen itse 2-3 päivää vkossa matkatöitä, mutta niinäkin päivinä olen useimmiten kotona joko aamulla tai iltapäivällä.
Turvaudumme äitini apuun, kun molemmilla on menoa töiden puolesta.
Koen tilanteen todella ahdistavana, kun emme pysty sopimaan ja siten tietenkin pelkään että lapsemme jää yksin (hän ei itse vielä haluaisi viettää pitempiä aikoja yksin, lyhyet hetket tietenkin ok).
Tilanne on siis se, että omien töitteni takia joutuisimme sopimaan tarkasti päivät ja omia työaamu- tai iltapäivämenoja (eli olen kotona klo 6 tai 7) on noin 30-50%.
Onko teillä samoja kokemuksia ja miten ratkaista asian?
Nim. ahdistunut
Kommentit (2)
Mielestäni vanhemmuus sitoo ja kahlitsee aivan yhtälailla isää kuin äitiäkin. Eli isäksi ja äidiksi tulon jälkeen saa laulaa, että "päättyneet on päivät, jolloin teit sä mitä vain"!
Sinuna laittaisin seinäkalenterin vaikkapa jääkaapin oveen, johon kumpikin merkitsee omat pakolliset menonsa. Vapaaehtoiset menot täytyy sitten sovittaa vapaisiin päiviin ja tietenkin tasapuolisesti. Lapsellekin on turvallista, kun hän voi jo etukäteen nähdä kalenterista, onko kotona isä, äiti tai mummo.
Laita vain reilusti esille omat työvuorosi. Mikäli miehesi ei kykene niihin sopeutumaan, niin sitten hänen täytyy järjestää lapsen hoito. Eihän se enää nykypäivänä ole yksistään äidin tehtävä huolehtia yhteisestä jälkikasvusta.
Meilläkin joskus mies on kiukutellut, että kun aina täytyy tulla töistä suoraan kotiin (itse työskentelen vain iltaisin ja viikonloppuisin, kun mies on vapaalla). Minä olen sanonut, että tuollaista asiaa olisi pitänyt miettiä silloin, kun kömpi minun kanssani saman peiton alle. Tehty mikä tehty ja sen kanssa on nyt elettävä. Tosin minä muistutan kyllä aina miestäni, että koska kerran sinne peiton alle tulit, niin vaariksikin pitää vielä ryhtyä. Siis hoitamaan niitä tulevia lapsenlapsia.
Eli isäksi tuleminen on koko loppuelämän muutos. Toisilla menee siihen sopeutumiseen vähemmän ja toisilla pidemmän aikaan. Mutta sopeutua pitää, mikäli perhe-elämää haluaa elää.
Toisaalta isän ja pojan välinen suhde ja yhteset jutut ovat juuri tässä iässä pojallenne niitä maailman tärkeimpiä juttuja. Voisivatko keksiä jotakin "miehistä" kivaa yhdessä. Sellaista, jota ei tehdä äidin kanssa. Esimerkiksi yhteiset uimahallireissut, poikain kokkikerho keittiössä, cartingia tms. Sellaista, josta molemmat oikeasti innostuisi.
Meillä mies siis joskus kiukutteli, kun aina pitää olla iltaisin lasten kanssa. Jossakin vaiheessa keksivät rakentaa pienoismalleja ja harrastuksesta tuli niin rakas, että mieheni olisi halunnut lähteä töistäkin aikaisemmin :)
Olen joustanut omissa töissä aina, että lapsella on turvallinen olo sekä kotona että koulumatkoilla. En voi käsittää miehen ajatusmaailmaa ollenkaan tässä asiassa. Itse teen myös luvattomia poissaoloja työpaikaltani ja teen tunnit sitten takaisin. Meillä ei ole tukiverkkoa ollenkaan.