Mitä menetyksen jälkeen?
Tämä oli se asia, josta aina ajattelin, ettei se voi käydä minulle, koska en kerta kaikkiaan selviäisi siitä hengissä. Tässä minä kuitenkin istun, täysin rikkinäisenä, mutta sydän lyö...
Synnytin vajaa viikko sitten enkeleinä kaksostyttömme rv 19+6. He olivat ns. momo-kaksoset eli aloittivat elämänsä yhteisessä kalvopussissa ollen jatkuvassa hengenvaarassa napanuorien solmiintumisriskin takia. Yhteisessä "kodossaan" he maailmaankin saapuivat, niin kaukana kuitenkin meistä ja meidän maailmastamme jo.
Vaikka tuon riskin tiedosti koko ajan, siitä alkaen kun todettiin, että heitä on kaksi rv 12+5, eikä kalvorajaa löydetty, toivo eli koko ajan, että sittenkin selvittäisiin osastoseurantaan, jossa heillä olisi kohtuulliset mahdollisuudet selvitä. Rv 15+5 ultrassa näkyi kaksi aivan täydellistä ihmistainta. Napavirtaukset oli hyvät, he olivat täysin samankokoisia ja halailivat toisiaan kovasti.
Seuraavassa kontrollissa 18+5 taivas musteni ja huolella rakennettu toivo alkoi mureta. Toinen pienemme oli menehtynyt. A-vauva oli elossa, mutta stressin merkit oli selvästi nähtävissä. Hän oli vähän kasvusta jäljessä ja sydän näytti laajentuneelta. Hänenkin osaltaan ennuste näytti kovin huonolta.
Viimeiset liikkeet tunsin palmusunnuntaina, prinsessani hyvästeli ja lähti siskon matkaan... Keskiviikkona tunsin sellaisia tuntemuksia, että hakeuduin päivystykseen josta matka jatkui ambulanssilla sairaalaan. Tiesin koko ajan ettei siellä enää elämää näkyisi, lapseni olivat jo menneet.
Syntymä oli niin hyvä ja kaunis kokemus, kuin se näissä olosuhteissa voi olla. Sain katsoa lapsiani, pienet käden- ja jalanjäljet seuraavat minua lopun elämääni ja kun saamme tyttömme hakea "kotiin", on meillä paikka, jossa heitä voimme muistella.
Entä nyt? Suruun ei ole lääkettä, aika ehkä tekee arpea, vaikka tiedän, että koskaan tämä ei unohdu. Ikävä on nyt jo valtava, eikä nämä "haamuliikkeet" asiaa ainakaan helpommaksi tee. Minulla on lapsia ennestään, ja toki olen heistä nyt entistä kiitollisempi, mutta mitä tehdä kun juuri nyt tuntuu, ettei jaksaisi hoitaa mitään, ei laittaa ruokaa, ei olla äiti. Enhän pystynyt sitä olemaan pienille enkeleillenikään!
Kokenut kätilö sanoi minulle kotiin lähtiessäni, että tämä haava ei lakkaa vuotamasta kuin ajan kanssa, mutta hänen kokemuksestaan (20v) paras laastari on pieni ihminen. Mutta entä kun niitä laastareita tarvittaisiin kaksi? Ja kun kukaan ei kuitenkaan voi korvata ketään, sehän on selvää, tulisiko siitä vaan pahempi olo? Ja kuinka uskaltaisi edes hakeutua raskaaksi, kuinka sekopäiseksi siinä voi tulla?
Mitä te olette tehneet, kun on tuntunut, että yö vain jatkuu jatkuu jatkuu? Ja onko tämä jollain muullakin ollut näin yksinäinen matka? Onko minun mies jotenkin "outo", kun on vaan töissä ja kun tulee kotiin ja löytää minut itkemässä kysyy, että "mikäs nyt?"
Oletteko uskaltaneet antaa uudelle raskaudelle mahdollisuutta? Kuinka pian? Kuinka odotus on sujunut? Onko outoa, että ylipäänsä ajattelee uutta raskautta näin pian menetyksen jälkeen vai kuuluuko se kenties "taudin kuvaan"?
Samanlaisia ajatuksia? Kokemuksia? Tuntemuksia?
Suruissaan: Maalaisomena
uolla toisaalla jo pahoittelin pienen enkelinne poismenoa ja toivoin kovasti että toinen tyttönne olisi selviytynyt. Nyt pahoittelen täällä hänen poismenoaan.
Meillä on myös huonosti päättynyt kaksosraskaus, ensimmäinen oli nukkunut pois nt-ultrassa ja toinen vähän ennen rakenneultraa. Synnytys käynnistettiin 22+0 ja koin sen kauniina tapahtuma. Sain myös hyvästellä hänet ja hänet haudattiin omaan pieneen hautaan hautausmaalle. Tästä on nyt 1v7kk ja vieläkin kyyneeleet vierivät poskilleni kun ajattelen pientä enkelipoikaamme.
Alkuun ainoa asia, joka sai minut nousemaan aamulla sängystä oli isommat lapsemme. Yritin jaksaa heidän takiaan ja yritin olla heille hyvä äiti. Kuuntelin silloin 9v esikoistamme hänen surussaan ja yritin auttaa jokaista lastamme suremaan omalla tavallaan. Illalla kun lapset nukahtivat purskahdin itkuun ja itkin kaikki yöt. Yöt olivat kaikkein pahinta aikaa, kun oli oikeasti aikaa ajatella. Mieheni onneksi istui usein vierelläni ja me itkimme yhdessä.
Minä aloin haaveilemaan uudesta vauvasta heti enkelivauvamme synnyttyä. Meitä käskettiin odottamaan puoli vuotta (vauvamme kuolinsyy ei koskaan selvinnyt) jotta elimistöni olisi kunnolla palautunut. 9kk enkelimme syntymästä raskaustesti näytti uudelleen plussaa. En vaan osannut yhtään iloita uudesta odotuksesta. Pelkäsin ensin keskenmenoa, sitten kohtukuolemaan. En uskaltanut kiintyä uuteen elämään vatsassani, ettei hänen menetys satuttaisi niin paljon. Vasta rv 30 aloin uskoa, että tämä vauva saattaisi syntyä elossa ja tulla meille kotiin. Meidän pikkuinen tyttömme syntyi päivälleen 1,5v enkelipoikamme syntymästä ja on nyt 2kk vanha. Nyt olen rakastunut pikkuiseen tyttöömme, rakastan häntä sydämeni kyllyydestä, mutta samalla hän muistutaa minua kaikesta siitä mitä en saanut kokea enkelimme kanssa. Olen niin surullinen, mutta kuitenkin niin onnellinen. En kestäisi menettää tytärtämme. Joka yö pelkään kätkytkuolemaa ja herään tuskanhikisenä tarkistamaan onko hän elossa. Välillä pelottaa nukahtaa, jos... Siitä huolimatta, rakastan tytärtämme kovin enkä ole sekuntiakaan katunut, että saimme hänet. Hän on suuri lahja.
Miehesi käytös on varmaankin ihan normaalia. Hän on kokenut nyt yhtä suuren menetyksen kuin sinäkin ja hän on ehkä shokissa. Hän ei ehkä osaa käsitellä asiaa ja kätkee tunteensa työntekoon. On sanottu, että lapsen menetys joko yhdistää tai erottaa. Yrittäkää ymmärtää toisianne ja kuunnella silloin kuin toinen haluaa puhua. Antakaa toistenne surra omilla tavoillanne ja lohduttakaa toisianne.
Toivon teille kovasti voimia kantaa tätä suurta surua. Voimia niihin pitkiin öihin ja tuleviin surun täyttämiin kuukausiin. Ensimmäinen puoli vuotta tuntui näin jälkikäteen painajaiselta ja sen jälkeen alkoi vähän helpottaa. Ensimmäisen vuoden jälkeen suru oli muuttunut vihasta kauniiksi muistoksi, mutta menetyksen tuska tulee vieläkin aaltoina. Meillä pikkuisen "Sirumme" syntymä nostatti taas tuskan pintaan. Minä koen sydämeni särkyneen ja mieleni murtuneen, mutta aika parantaa niitä kyllä. Uskon, että vielä joku päivä olen "parantunut", mutta en koskaan ole ehjä. En kuitenkaan olisi vaihtanut enkelipoikaamme kehenkään muuhun. Olisin halunnut juuri hänet tästä tuskasta huolimatta. Olen onnellinen niistä viidestä kuukaudesta, jotka sain häntä kantaa. Niistä pienistä potkuista jotka tunsin ja niistä pienistä sormista, joita sain koskettaa..
Kovasti voimia ja jaksamista! Vaikka nyt tuntuukin vaikealta, niin vähitellen kyllä helpottaa. Yritä nauttia elävistä lapsistasi, halaa heitä ja rakasta.
Aotearoa