Kun puolisona olo ahdistaa ulkomailla...
Onko muita, joita ajoittain ahdistaa kotiäitinä ja " pelkkänä" puolisona olo ulkomailla?
Olen tullut nykyiseen asuinkaupunkiini mieheni työn takia, kuten varmaan moni muukin palstailija.
Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä paikka on varmasti sille työntekijälle ihanteellinen. Täällä on hyvä olla urakehityksen kannalta. On säpinää ja mielenkiintoinen työ ja paljon työtovereita ympärillä, suomalaisiakin; saa sekä suomalaisia että uusia kansainvälisiä kontakteja. Ja työkokemusta täällä arvostetaan. Kaupunki on muutenkin varmasti ihanteellinen ainakin lapsettomille ja uraihmisille yleensä.
Mutta entäpä puolisona olo? Kun ei ole sitä työtä ja säpinää, ja kuitenkin ympärillä iso kaupunki jossa elämä lasten kanssa aina omalla tavallaan raskaampaa. Ilmasto ei ole mitenkään erityinen, kolea ja harmaa; välillä kaipaan jopa Suomen pakkasia ja vuodenaikojen vaihtelua! Kaupunki ei myöskään ole silmiä hivelevän kaunis, silläkään en voi lohduttautua. Kaiken kaikkiaan arki täällä lasten kanssa tuntuu välillä yksinäiseltä ja harmaalta puurolta, ja ihmettelen, mitä täällä teen. En voi ajatella, että onhan tämä välillä vähän rankkaa, mutta onhan täällä sentään ihana ilma ja huikean kauniit maisemat - kun ei ole! Etenkin kun mies on säännöllisesti työmatkoilla ja silloin tuntuu vielä hullummalta olla täällä pakokaasujen, liikenneruuhkien, epämääräisten kaupunkikatujen, ostoskeskusten ja sateen armoilla.
Onko kenelläkään koskaan samanlaisia tunnelmia? Miten näistä tunteista pääsee yli?
Mies lisäksi moittii minua siitä, että olen negatiivinen. Hänen mielestään kaupunki ei ole hullumpi. Hänellä meneekin 5 päivää viikossa tiiviisti töissä, joten mielestäni hän ei ole samalla tavalla " kaupungin armoilla" kuin minä. Kulkee aamuin illoin metrolla töihin ja illalla kotiin, ei siinä paljon ehdi kaupunkia tarkkailla ja pohtia lasten kanssa kulkemisia, viihtymisiä, leikkipuistoja yms. Ajoittain hermostun myös asuntoomme, ja sitäkään mies ei ymmärrä. Mutta hän viettää tässä kodissakin tunneilla laskettuna paljon vähemmän aikaa kuin minä!
Olenko hankala marisija vai ovatko tällaiset tunteet ymmärrettäviä ja oikeutettuja?
Kommentit (7)
Kun olimme muuttaneet, ensin tykkäsin uudesta asuinpaikastamme ja asuinmaastamme. Sitten tuli vaihe, jolloin kaikki otti päähän uudessa maassa, kaupungissa ja asunnossa. Myöhemmin opin, että se on normaali vaihe ulkomaille muutossa ja moni kärsii tästä kulttuurishokista. Tosin minulla on näitä vaiheita useampia ja nyt taas alan vähitellen suhtautua tähän asuimaahan positiivisemmin ja alan vaihteeksi nauttia täällä asumisesta (Pian tulee 8 vuotta täyteen).
Minulle vieraat Suomesta sai olon hetkellisesti paremmaksi ja sitten se kurja olo tuli vieläkin reippaammin takaisin. Samoin matka Suomeen sai aikaan suunnattoman koti-ikävän.
Mina ymmarran tunteesi ja joskus voi olla vaikea alkaa toimia. Varsinkin kun ei oikein loyda mitaan, mika todella kiinnostaisi ja/tai mita voisit kuvitella tekevasi koto Suomessakin.
Mina aikaisemmin asuessamme Lontoossa (ja kun viela olin kotiaitina) loysin paiviini jotain hohtoa maalaamisesta ja one o clock kerhosta, josta lapsemme sai kavereita. Kun sitten mies matkaili pitkin poikin Englantia mina suhautin suomeen viikoksi. Ne oli varsin kivoja breikkeja erikoisesti talvisin. Silla minusta ainakin taallapain talvi on joskus masentavampi kuin Suomessa.
Miehesi tuskin ymmartaa, silla toissa ollessa aika menee ihan eri tahtia ja samalla han tuntee kuuluvansa johonkin. Kotona se ei ole ihan sama. Kylla kotiaitinakin pitaa olla (something to look forward to) miten tuon vois sanoa paremmin. Joskus tokkii.
En luule etta muuttaminen valttamatta auttaa, mutta jos keksit jotain josta voit iloita paiviesi piristykseksi. Niin se ainakin vei minua eteenpain. Ja samalla alkaa elama tuntua positiivisemmalta. Pakolla se ei tapahdu, mutta jos yksi asia ei onnaa kokeile jotain toista. Kylla sina sen lopulta loydat.
ps. Kannattaa yrittaa ottaa kaikki ilo irti viela kun voit palatessasi Suomeen on kiva olla hyviakin muistoja.
Mulle ensimmäiset kolme kuukautta olivat aika tuskaa, kun mies oli kiinni työssä, uusi homma kun oli, ja itsellä ei vielä ketään tuttuja, lapsilla ei ketään kavereita eikä lainkaan kielitaitoa ja luonnollisesti ei minkään sortin hoitoapuakaan. Neljän seinän sisällä kökötettiin, mitä nyt leikkipuistossa joskus käytiin. Itku ei ollut iltaisin kaukana, kun mies tuli kotiin.
Tuohon tilaan helposti jumittuu ja tuntuu, että kaikki voimat menee lasten hoitoon ja arjen pyörittämiseen, mutta sitten on vaan jaksettava ruveta tekemään asioille jotakin. Itsellä helpotti se, että tiesin, että otamme au pairin jossakin vaiheessa ja se, että jo alunperin muutettaessa olin VAATINUT, että asunto on mieluinen, koska tiesin viettäväni siellä suurimman osan ajasta. Kaupungista (ei suurkaupunki) missä mies käy töissä, ei mukavaa asuntoa löytynyt, joten muutimme sen lähelle pieneen kylään ja olen erittäin tyytyväinen ratkaisuun. Lapset uskaltaa päästää pihalle ja ihmiset tuntee toisensa.
Asiat alkoi helpottaa, kun aloitin itse opiskelun, hankittiin au pair, toinen lapsi meni kouluun ja sitä kautta sai ystäviä ja minä tuttuja. Varsinaisia kavereita ei ole vieläkään, olen hieman huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta jo ihan pieni juttuhetki koulunpihalla lapsia odotellessa piristää mukavasti. Toinen lapsi käy päiväkodissa pari kertaa viikossa.
Varmaan jos olisin rohkeampi, niin lapsen kautta tutustuisi paremminkin ihmisiin, se varmasti kannattaa. Lisäksi omat harrastukset, ilman lapsia, piristää. (jos ette ulkopuolista lastenhoitoapua saa, niin mene illalla, kun mies on kotona. Sieltä voi löytyä samanhenkisiä ihmisiäkin ystäviksi/tuttaviksi.)
On myös tärkeää, että pääsee puolison kanssa joskus kahdestaan " ulkoilemaan" , ja varmasti suurkapungissa se olisi vielä kivempaa.
Meillä au pair on ollut nimenomaan lastenhoitoapuna, on helpottavaa, kun beibisitteri löytyy omasta talosta ja miehenkin kanssa päästään joskus kahdestaan ulos tai vaikka lenkille. Au pair on tietysti aika kallis apu, mutta suosittelen kyllä etsimään jonkinlaista lastenhoitoapua, siis jonkun, jota voi tarvittaessa pyytää lapsenvahdiksi.
Me asumme siis maalla ja minulla taas tahtoo olla ongelmana se, että kaipaisin välillä kaupungin vilinää ja muutakin tekemistä kuin kävelyllä käymistä. Onneksi uskaltauduin lopulta ajamaan autoa, ja sekin laajensi reviiriä mukavasti.
Kaikkien näiden muutosten jälkeen olen itse asiassa alkanut jopa nauttia täällä olosta ja takaisin muutto Suomeen kesällä on pikkuisen alkanut ahdistaa... :-)
Niinamari:
Itsellä helpotti se, että tiesin, että otamme au pairin jossakin vaiheessa ja se, että jo alunperin muutettaessa olin VAATINUT, että asunto on mieluinen, koska tiesin viettäväni siellä suurimman osan ajasta. Kaupungista (ei suurkaupunki) missä mies käy töissä, ei mukavaa asuntoa löytynyt, joten muutimme sen lähelle pieneen kylään ja olen erittäin tyytyväinen ratkaisuun. Lapset uskaltaa päästää pihalle ja ihmiset tuntee toisensa.
Olemme asuneet sekä kaupungiss että nyt täällä maalla. Kaupungissa ahdisti saasteet, lika, liikenne, melu, lapsia ei voinut päästää yksin pihalle, leikkipaikkojen ja kavereiden puute jne.
Sitten muutimme tänne maalle omaan taloon. Nyt on luontoa ja pihaa ja tilaa ja kavereita, niin äidillä kuin lapsilla ja olemme paljon onnellisempia. Tietty kouluun ja töihin on pidempi matka mutta meistä se on sen arvoista.
Mielestäni asuinasiat kannattaa ulkomailla järjestää samoin kuin asuisi Suomessa. Siis jos on SUomessa tottunut asumaan keskustassa niin sitten kannattaa ulkomaillakin hakeutua keskustaan mutta jos Suomessa on talo maalla, niin ulkomailla on turha yrittää viihtyä kaupungissa.
Olen niin monesti kuunnellut sivusta, että kun täällä on niin ikävää (asua täällä keskellä kaupunkia) niin on ihanaa muuttaa takaisin Suomeen (omaan taloon maalle)...
Iida " täältä maalta"
Aivan samanlaisia tunteita on myös minulla, sillä erotuksella vain etten voi syyttää ympäristöä. Asuinkaupunkimme on suuri, mutta kaunis ja vihreä, täynnä ihania puistoja ja merenrantaa. Ilmastokin on leppoisa. Silti välillä tuntuu kuin olisin vankilassa. Pienten lasten kanssa ei ole aina niin helppoa lähteä yksin liikkeelle.
Luulisin että suurin syy ahdistukseen on oman elämän puute. Olemme asuneet täällä alle vuoden ja tutustuneet kyllä joihinkin ihmisiin, mutta sosiaalinen verkosto on hyvin hataralla pohjalla, lähes olematon. Mies on hyvin tyytyväinen elämäänsä, mielenkiintoinen työ ja matkoja sen puitteissa. Täällä pienten lasten kanssa kotosalla ollessa tuntuu että ottaisi paljon mieluummin sukulaiset ja ystävät räntäsateessa kuin yksinäisyyden auringonpaisteessa.
Miehen mielestä olen asenneongelmainen enkä edes yritä sopeutua. Kyllä olen kovasti yrittänyt ja paremmin jo viihdyn kuin aikaisemmin. Ensimmäiset puoli vuotta oli aika rankkaa. Tosiasia on kuitenkin se, että kun jo pelkästään omasta työpaikasta äitiyslomalle ja hoitovapaalle jääminen on jonkinlainen kulttuurishokki, niin sen lisäksi kun vielä vaihtaa asuinmaata eli " siviilielämäkin" muuttuu täysin niin ei se ihan kivutta tapahdu.
Helpottavaa kuulla että on muitakin samoissa mietteissä, joskus tuntuu että kaikki muut sopeutuvat hyvin ja löytävät helposti uusia ystäviä. Tiedänhän minä että olen saanut tilaisuuden tutustua uuteen maahan ja kulttuuriin. Vauvan ja taaperon kanssa se kulttuuri vaan tahtoo pysähtyä tuohon lähikauppaan ja puistoon...
Kaikista pahin on sellainen tunne joka aina pahimpina päivinä hiipii tajuntaan, tunne siitä että tässä maassa minua ei tarvitse kukaan muu kuin omat lapset. Onneksi niitä hyviäkin päiviä on!
kiitos kaikista vastauksista, tuesta ja hyvistä ehdotuksista.
Myös Nappie tavoitti aika hyvin omat tuntemukseni. Kun jää äkkiä pois omasta työstä, äitiyslomalle ja hoitovapaalle ja asuinmaa muuttuu siinä samassa tulee aika monta muutosta lyhyen ajan sisään. Ja minulla on välillä outo tunne etten oikein tiedä mitä elämää elän vaikka lapsiani kovasti rakastankin. Kun tosiaan sekä oma työ että omat ystävät ja tietyt harrastukset jäivät Suomeen. On työlästä keski-iän kynnyksellä äkkiä alkaa luoda kaikkea alusta asti - eikä kaikkea voikaan luoda.
Mutta nyt nuo lapset juuri tuolla kuuluvat vaativan palveluksia... pitää lopetella... Totta sekin, että se uusi kulttuuri tuntuu tosiaan rajoittuvan lähikauppaan, leikkipuistoihin ja kouluun!
anemone1:
Mikäli et ole tyytyväinen asuntoonne, muuttakaa. Jos kaupunki ahdistaa, muuttakaa kaupungin ulkopuolelle, sellaiseen paikkaan, jossa sinulla ja lapsillasi on hyvä olla. Jokaisessa kaupungissa löytyy erilaisia asumisvaihtoehtoja, aivan varmasti. Ala etsiä aktiivisesti.
Onko sinulla ystäviä? Suomalaisia tai paikallisia? Jos on kyse suurkaupungista (on varmasti, jos metro, kuulosti ihan Lontoolta) sieltä varmasti löytyy muita suomalaisia kotiäitejä seuraksi. Kutsu aktiivisesti ihmisiä luoksesi kylään, älä jää odottamaan, että joku kutsuisi sinut!
Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Hanki hoitoavuksi au-pair tai laita lapset hoitoon tai kouluun (monasti ulkomailla koulut alkavat jo 3-vuotiaana). Se että olet lähtenyt miehesi mukaan ulkomaille EI tarkoita automaattisesti, että olet ilmainen ja täysipäiväinen lastenhoitaja! Hanki edes joku paikallinen opiskelijatyttö vaikka yhdeksi iltapäiväksi viikossa (mieluummin useammaksi, se on vaihtelua lapsillesikin, ja hyvää kielikylpyä).
Hanki muutakin kotiapua, jos kaipaat. Vaikka siivooja. Se, että olet miehesi uran takia jäänyt kotiin, EI tarkoita, että sinusta olisi automaattisesti tullut ympärivuorokautinen kodinhoitaja.
Hanki jokin harrastus (vaikka aerobic kerran viikossa, tennistä, golfia, uintia jne.) tai mene vaikka kielikurssille, opiskelemaan paikallisen maan kieltä tai englantia tai mitä muuta kieltä tahansa. Tai mitä tahansa, mikä sinua kiinnostaa, vaikka maton kudontaa, nythnän sinulla on siihen aikaa ja mahdollisuus. Jos olette Japanissa, mene vaikka ikebana -kurssille ;-)
Panosta itseesti ja elämänlaatuusi. Tapaa ystäviä kahvin merkeissä (ilman lapsia), käy vaikka kosmetologilla ja kampaajalla, ja shoppaile välillä (ilam lapsia). Elämässä voi tehdä paljon muutakin kuin töitä. Mikä sinua kiinnostaa? Hakeudu vaikka vapaaehtoistoimintaan (nythän sinulla on siihen aikaa ja mahdollisuus). Tai kaupungissasi on varmasti jokin kansainvälisten naisten klubi? Mene mukaan toimintaan! Opit samalla kieliä!
Ota ilo irti niistä asioista mitä elämä sinulle tällä hetkellä tarjoaa. Sen työnteon ihanuus koittaa sitten taas, kun palaatte Suomeen (jos niin käy).
Heittäydy turistiksi ja kierrä kaikki kaupunkisi museot (sisältä). Itse asuin Helsingissä 30 vuotta enkä ole käynyt katsomassa läheskään kaikkia nähtävyyksiä! Koeta ehtiä tutustua kaupunkiin, kun siihen nyt kerran on todella hyvä mahdollisuus!
Kutsu luoksesi vierailta SUomesta. Vanhempasi ja ystäviäsi. Vietä aikaa heidän kanssaan. Esittele heille kaupunkiasi, löydät itsekin paljon uutta.
Lakkaa olemasta VAIN vaimo ja äiti olosuhteiden pakosta, muuta olosuhteesi sellaisiksi, että nautit elämästäsi. Näin koko perheenne nauttii enemmän, jopa lapset (ja varsinkin mies).
Kaikkea hyvää sinulle, toivoo
Iida