vuodatus anopista

Tälläinen tilanne mulla.

Ollaan oltu miehen kanssa nyt 5 vuotta yhdessä ja noista kolme vuotta kihloissa. Anoppi on alusta asti ollut mua vastaan ja vastusti meidän yhteenmuuttoa ja alussa yritti vastustaa meidän tapaamisiakin siinä onnistumatta. En ole koskaan oikein tykännyt anopista mutta olen silti koittanut tulla toimeen sen kanssa ja yrittäny kestää sitä. Musta tuntui aluksi kummalliselta kun anoppi soitteli miehelleni joka ikinen päivä ja saatto soittaa monta kertaa päivässä(vaikka mieheni silloin vielä asui kotona), eikä oikeen mitään asiaa ollu, noh, ajattelin vain silloin että se on jotain alku kankeutta anopin totutella ajatukseen että ainoalla pojalla on nyt nainen...

Muutettiin sitten yhteen ja anoppi jatkoi soitteluaan, kun mieheni pyrki kouluun anoppi halusi vähän auttaa ja teki sitten suurinpiirtein kaikki tehtävät/työt mitä siihen piti laittaa mukaan. Mieheni pääsi kouluun ja aloimme miettiä muuttoa lähemmäksi koulua, ei meidän aivan pakko olisi ollut muuttaa mutta nyt vain on helpompi kulkea koululle. Juu anoppi vähän auttoi taas ja hommas meille niin kälysen asunnon kun vaan olla ja voi, no muutettiin siihen muttei oikeen kumpikaan viihdytty siinä pienessä ahtaassa luukussa ja haettiin koko ajan vähän isompaa, no päästiin sitten muuttaan isompaan asuntoon joka oli jo vähän pakko koska aloin odottaan esikoista. Anoppi on niin vihainen mulle tästä muutosta, koska tietysti vuokra nousi(luuli että vien sen pojan vararikkoon) mutta tässä asunnossa olemme myös viihtyny ja lapsellakin on nyt tilaa toisin kuin olisi ollut aiemmassa. Anoppi soittelee edelleen miehelleni joka päivä ja kyselee kaikkee mitä sille ei kuuluisi, utelee raha asiat, ehkäsymenetelmät, tekee mieheni koulutehtäviä... Koska mieheni ei uskalla sanoa äidilleen vastaan (pelkää että se suuttuu) niin joka ikinen kerta kun ne on tapellut niin minä saan sen kaiken vihan ja pahan olon purkauksen päälleni vaikkei mulla ole osaa eikä arpaa niitten kahinoissa, mutta muhunhan on helpompi purkaa se suuttumus kun omaan äitiin. Nyt tuli mitta täyteen ja sanoin rakkaalle anopilleni että josko voisi vähemmän puuttua poikansa elämään, ja että hänen apunsa on tervetullutta mutta mieheni sitten kyllä pyytää kun tarvitsee apua. sanoin vielä että minä saan kaiken sen kiukun päälleni sen takia, no nyt on sitten anoppi niin loukkaantunut mulle, no en aio pyytää anteeksi, sanoinhan vain rehellisesti miten asiat on. Minun perheessäni on totuttu puhumaan asioista kuin asioista eikä ole salattu mitään ja aina on voinut puhua kaikesta ja vaikka välillä on otettu yhteen niin sitten on pyydetty anteeksi ja se siitä, mutta on musta outoa kun mieheni perheessä ei asioista osata puhua, ne huutavat toisilleen eikä selvitä asioita.

Kun ilmoitimme appivanhemmille että samme lapsen, anoppi vain itki ja itki, ei onnesta vaan pelosta kuulemma...ei tullu onnittelua siltä suunnalta, ku aloimme mietiä mitä tavaroita tarvisimme tulevalle vauvalle niin anoppi oli jo käynyt sukulaiset läpi ja kantoi meille vanhoja romuja, ihan ok, ja kiitollisina otimmekin tavarat vastaan mutta mua ärsytti se että olisi ollut mukavampi jos nämä sukulaiset olisi itse tarjoutunut antamaan nämä tavarat mutta kun anoppi kerjäsi ne heiltä ja kun se ei meillä puhunut mitään niin nyt meillä on sitten esim kahdet vaunut, oma äitini osti meille uudet vaunut ja anoppi kerjäsi vanhat sukulaisista, ja nämä kun olisi niitä vielä vähän aikaa tarvinnut(en ymmärrä miksei hekään sitten uskaltanut sanoa tällä hirmulle ettei voi niitä vielä antaa pois). Vaikka ei olekkaan pakko mitään vauvalle antaa tämän synnyttyä, niin ihmettelen kun appivanhemmat ei ole mitään antanut lapsellemme, kaikilta muilta on jotain tullut. eikä heainoaa lastenlastaan kovin usein edes nää vaikka lähellä asuukin, eivät ole meitä pyytänyt sinne eikä tääläkään kovin usein käy, Niille kun ei voi mennä jollei sovita tarkkaa aikaa.

Juu että tässä tälläinen pieni vuodatus, jo tuntuu paremmalta kun sai vähän purettua itteensä=)