Parisuhde ja pari suhdetta
Aloitan minäkin nyt uuden ketjun, kun näitä ongelmia tuntuu riittävän. Kiva tietää, ettei itse ole ainoa, joka on hukassa elämänsä ja suhteensa kanssa. En tiedä mitä kolmenkympin kriisiä vai mitä tämä on. Meillä yhteiseloa takana 8 vuotta ja kaksi alle 3-vuotiasta lasta. Kävin läpi jonkinasteisen lievän synnytyksen jälkeisen masennuksen. Viimeinen vuosi on ollut miehen kanssa enemmän tai vähemmän takkuista.
Suurin ongelmamme on varmasti se, että emme ole harrastaneet seksiä kohta kahteen vuoteen. Mua ei vaan huvita. Kuopuksen syntymän jälkeen olin useamman viikon aika kipeä, joten silloin ei voinut kuvitellakaan, sitten se vain siirtyi ja siirtyi ja nyt on aika kulunut liiankin nopeasti ja koko asia on jäänyt enkä osaa enää edes kuvitellakaan...Ei kiinnosta koko mies, tuntuu, että kaikki vaan ärsyttää ja haluan nähdä mahdollisimman vähän. En edes muista mistä kaikki on alkanut. Ei ole ollut mitään yksittäistä syytä eikä suurempia ongelmia. Seksi ei ole koskaan ollut minulle tärkeää ja varmaan voisin vaikka elääkin ilman sitä. Ei kiinnosta edes miehen halaaminen eikä mikään. Tällä hetkellä olen päivät kotona lasten kanssa ja illat opiskelen, joten yhteistä aikaa ei juuri ole, mihin olen vain tyytyväinen.Iltaisin painun yleensä nukkumaan sanomatta mitään. Huudan ja tiuskin melkein koko ajan. En pysty vaan elämään mieheni kanssa.
Tuntuu, että muut miehet kyllä kiinnostaisivat ja yhtä olen tapaillutkin muutaman kerran ja olen ollut tosi innoissani ja voisin kuvitella tekeväni vaikka mitä. Tilaisuuskin oli, mutta jotenkin en vaan pystynyt, vaika oisin halunnutkin.Tuntuu, että näen ympärilläni paljon kiinnostavia miehiä ja parikin on kiinnostunut minusta.Pohjimmiltani kuitenkin haluaisin pitää perheeni kasassa ja olla onnellinen ja, että voisin rakastaa miestäni. Jostain syystä se ei vaan onnistu. Onko tämä tosiaan joku ikäkriisi, että tässäkö tää nyt on vai mitä? Mies on kaikinpuolin mahtava isä ja ihana, että päästää minut menemään liiankin paljon kyselemättä. Kuitenkin haluaisin olla onnellinen ja rakastaa. Mietin, että olenko vain mennyt väärän miehen kanssa naimisiin, koska en muista koskaan tunteneeni olevani todella rakastunut. Olenko siis vain ajautunut tähän tilanteeseen ja nyt en enää saa tästä kiinni. Lapset ovat vielä pieniä eivätkä onneksi ymmärää kaikkea, mutta jos tilanne jatkuu tällaisena, niin jotain on tehtävä. Parisuhdeterapiaankin sain jo numeron. Mies varmaan lähtisi, mutta jotenkin en tällä hetkellä ole itse yhtään innostunut.Pelottaa, että jos siellä vaikka lopullisesti tajuaa, etä tässä tää oli. En osaa kuvitellakaan, että jättäisin mieheni, joka olisi varmaan ihan masentunut sen takia. Ja toisaalta tuntuu, että kun nyt menee huonosti, niin se oikeuttaa mut olemaan toisen kanssa, vaikka en koskaan olekaan hyväksynyt petämistä...mutta jotenkin sitä ajatusmaailma muuttuu, enkä edes koe pettäväni...Paljon sekavaa tekstiä...
Kommentit (11)
taa sinulle, koska olen itse aivan neuvoton, mutta helpottaa jotenkin kuulla, että muilla voi olla sama tilanne. Juuri nämä tiuskimiset, kiukkuilut, nukkumaan meneminen sanomatta sanaakaan....aivan kuin meillä. Lähetän sinulle kovasti voimia ja tsemppiä!
T Hannama
Kiitos vastauksestasi! Sehän täsää hullua onkin, että en ole IKINÄ tuntenut itseäni masentuneeksi. Mutta kaikki oireet viittasivat masennukseen ja ilmeisesti minulla sitten sellainen oli. Olen iloinen, tyytyväinen ja onnellinen ollessani lasten kanssa, koulussa, tai ihan missä vaan, jos mieheni ei ole paikalla. Mutta kuten eilen olimme kahestaan illa, niin oli todella ankeeta ja mieluummin olisin ollut jossain muualla. Mies yrittää keskustella ja kehuu minua jatkuvasti ja kertoo rakastavansa, mutta minä en vain ole tyytyväinen ja kaipaan muuta... On tää vaikeeta. Yritän antaa ajan kulua ja katsoa mitä tapahtuu...
Jos haluaisit kirjoitella, niin ilmoita osoitteesi. Tuntuu, että tunnet aivan samalla tavalla kuin mä, niin olisi ehkä kiva vaihtaa ajatuksia.
Kiva huomata että todella on muita joilla samaa.. Olen joskus " usein" ajatellut että aivan kuin vahingossa eläisin " väärää" elämää..kuullostaa hassulta, kaikkihan on omassa elämässäni erinomaisen hyvin! On terveet lapset, hyvä mies, työpaikka, oma koti jne. mutta jokin niin vietävästi ärsyttää tässä ja ei tunnu hyvältä!
Taitaa olla niin etten minä ainakaan enää edes osaa lopettaa tätä, joka ikinen ilta täytyy tiuskia niin että nukkumaan mennään täydessä hiljaisuudessa ja vielä eri huoneisiin..tähän on ajauduttu jo ajat sitten ja monestakin syystä mutta toisaalta en edes kaipaa samaan sänkyyn..en tiedä.. Kaikki ärsyttää eikä miehessä ole mitään hyvää vaikka siis oikeasti tiedän että perusasioiltaan hän on loistava mies, luotettava ja turvallinen..aivan mahtava isä lapsilleen, parempaa ei voisi toivoa!
Myös olen miettinyt tuota Parisuhdeneuvojalla käyntiä mutta..tiedän että mieheni kyllä lähtisi.. itse en taida nyt olla valmis, voisin ehkä yksin mennä juttelemaan omista ajatuksistani mutta jotenkin en vain osaa..
Kun vain jotenkin pääsisin tästä yli ja oppisin jälleen nauttimaan tästä parisuhteesta ja löytäisin ne ihanat asiat miehestäni ja haluaisin häntä kuten ennen! Usein päätän että nyt tänään on se ilta jolloin menen ja halaan häntä mutta sitten kun tulen kotiin ja näen hänet..niin ei, sitä halausta vain ei tule minulta..
On niin ikävä sitä rakastumisen tunnetta..
Ehkä se jossain syvällä sisimmässä on ja odottelee kunnes tulee jälleen :)
-Sinna
.. kirjoituksista pistää silmään tuo " ajan kanssa selviää" , " odottelemalla palaa" . Eipä nuo ongelmat itseään ratkaise. Täytyy itse tehdä töitä selvittääkseen mikä mättää. Erohan siitä tulee kun mukavuudenhaluisena jättää asiat kellumaan, ja tapailee muita miehiä uutuudenviehätyksen valtaamana. Tehkää asioille jotain, ennenkuin sillä omalla ukollakin on jo toinen nainen kainalossa. Sitten kun siinä on neljä ihmistä yhdessä suhteessa, on aika vaikea pelastaa liittoa.
Haluaisin jatkaa tässä, mutta en tajua miksi tuhlaan aikaani ja ainoata elämääni. Lasten takia?
Meillä siis lapset 5kk ja 3v. Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä vasta 5v. eli aika nopsaan perhettä alettiin perustamaan, joskin ihan tietoisesti. Mies käy paljon töissä ja minä viihdyn kotona, mutta...kaikki suhteessa mättää. Seksi ei tosiaan huvita ja yirtän miettiä niitä juttuja, joihin miehessäni rakastuin. En oikein muista. Tajuan vaan päivä päivältä olevani lähempänä avioeroa, jota en tosiaan toivois vaan haluaisin saada tämän toimimaan. Yksin ei kuitenkaan mitään saa toimimaan parisuhteessa ja meillä se ainoa yrittäjä olen minä, vaikka ei yhtään kiinnosta koskettaminen tms. oman katkeruuden ja raivon takia.
Seksiä viimex viime syyskuussa. Synnytys oli niin helppo, et ois voinu harrastaa vaiks heti sen jälkeen. Oikeastaan mieheni ei ole halunnut seksiä viimeiseen neljään vuoteen kovin hanakasti. Paitsi niinä hetkinä kun tätä kakkostamme tekemällä tehtiin. Mut ei sit yhtään enempää. Mikän muu kun tv ja oma elämä ei kiinnosta. Hoidan perheen ja katkeroidun kaikesta mitä mieheni tekee vain itsensä hyväksi ajattelematta muita ollenkaan. Yritän puhua asioista, koskaan ei ole oikea aika. Meillä huudetaan ja syytetään, minä itken ja olen täysin loppu.
Ennen minulla oli paljon miespuolisia ystäviä, joilta sain paljon jaksamista Tämän miehen myötä ne ovat kadonneet ja se kaduttaa. Entisen perään haikailen vaan...
Parempaa huomista sinne...ehkä asioille kannattaakuitenkin ensin yrittää jotain tehdä ennenku heittää hanskat tiskiin. Lapselle ehjä perhe on ensiarvoisen tärkeä ja lasten ollessa pieniä eroon juhtaa liian monta suhdetta. Se aika on kuitenkin elämässä hyvin spesiaalia ja raskasta eikä liian heppoisin perustein pitäisi lähteä kai särkemään edes jotenkin toimivaa kokonaisuutta. Mieti miehestäsi niitä huonoja puolia, jotka sua rassaa ja jokaista huonoa puolta kohtaan 5 hyvää. Kun tein tuon niin hetkellisesti tykkäsin miehestäni taas, kunnes...;)
Jaksamista!
oli pakko kirjoittaa, itse olin samassa tilanteessa pari vuotta sitten olin miettinyt eroa yli vuoden mies ahdisti ja inhotti olin todella masentunut ja väsynyt ja loppu. mies oli kunnollinen ja mukava mutta tuntui että olin yksin päättämässä ja vastuussa asioista mies vaan teki niin kuin minä halusin hän ei halunnut mitään paitsi tietysti mukavuutta omaan elämään seksiä harrastettiin jos minä halusin (eli harvoin). mietin terapiaan menoa mutta en mennyt eikä menty yhdessäkään. Eron jälkeen kävin ja harmittelin ettei tullut mentyä ennen eroa.
en tiedä miksi, mutta minuakin tuolloin mieheni ällötti jopa halaaminen tuntui vaan pahalta, ahdisti mennä kotiin ja olin todella äkäinen siellä ollessani en vaan jaksanut mitään. Halusin vaan pois. Jossain vaiheessa vaan luovutin olin jo pitkään yrittänyt kaikkea (mies ei yrittänyt ollenkaan hän ei halunnut elämään ongelmia joten kaikki oli vaan " hyvin" ja selvisi tosta vaan (tosin mikään ei koskaan muuttunut). Olin todella väsynyt yrittäessäni ymmärtää mitä mieheni todella haluaisi ja väsynyt yksin päättämiseen, halusin kumppanin josta olisi edes vähän vastusta ja joka ei suoraan nielisi kaikkea ja olisi vaan niin laiska.
lopulta kiinnostuin toisesta ja ilmoitin että nyt tuli ero (olimme kyllä jo siitä puhuneet ja päätyneet siihen) mieheni totesi että jos et kerran rakasta minua niin ei voi mitään ja se oli sitten sillä selvä.
muutettiin erilleen ja puoli vuotta myöhemmin mies sitten kertoi ettei olisi halunnut erota, vaan yrittää vielä mutta koska minä niin päätin yksin niin ei hän sille mitään voinut. (mies siis vaan myötäili ja jätti kertomatta oman mielipiteensä joten koko juttu oli minun vikaani.
no joo kehotan vaan käymään sielä terapiassa kaikkia jos yhtään tuntuu siltä rohkeasti vaan ei sitä muuten tiedä auttaako se minulle oli yllätys kuinka paljon siitä olikin hyötyä. Tuli vähän pitkä teksti mutta ei voi mitään.
murmeliitta
Onko teillä yhteisiä lapsia? Sanoit, että terapia auttoi. Siis kävitkö yksin eron jälkeen vai oletteko palanneet miehesi kanssa yhteen vai mikä on tilanne? Anteeksi, en ihan ymmärtänyt siitä lopusta:-) Minusta tosiaan tuntuu, ettei meillä tällä hetkellä ole muuta yhteistä kuin lapset. Muuten ainakin minä olisin jo lähtenyt, mies ei. Hänellä ei ole valittamista, paitsi seksin suhteen, mutta siihenkin on nyt tyytynyt, ettei sitä ainakaan toistaiseksi ole. En ymmärrä mistä tällainen tilanne johtuu vai onko minulta kaikki välittäminen jne. vain kuollut pois...En tiedä. Enkä oikein jaksa välittääkään tällä hetkellä. Elämässä on niin monta muuta asiaa, että en nyt jaksa. Tässä vain yritän saman katon alla elellä ja ihmetellä elämän tarkoitusta....
Tavallaan lohdullista, ja samalla ei, lukea että muillakin on samanlaisia tuntemuksia...
Meilläkin kaikki ulkoisesti kunnossa, molemmilla hyvät työpaikat (tosin nyt olen kotona, hoitovapaalla), lapset terveitä, oma asunto, taloudellisestikin pärjätään hyvin jne.
Minuakin on alkanut miehessä vaan kaikki tekemiset ja tekemättä jättämiset ärsyttämään, enkä itse voi/osaa lopettaa nalkuttamista ja asioista sanomista. Miten sitä saisi itseään muutettua niin, ettei enää yrittäisi toista muuttaa? Pelkkä järjellä päättäminen kun ei onnistu.
Miehen työ on todella henkisesti raskasta ja paineet kovat. Kyllähän minä tuon ymmärrän, mutta silti kaipaisin hyväntuulista miestä töistä kotiin. Eilen yritin ehdottaa, että mies osallistuisi ja hoitasi joinain iltoina lasten iltapalan antamisen. Ensimmäinen reaktio mieheltä oli, että ' mites sitten päivällä, tulenko silloinkin antamaan ruoan' !
Hän ei pidä ' pakollisista' hommista vaan haluaisi tehdä silloin kuin huvittaa. Johon en voinut olla vastaamatta (tiedän, ei ollut niin järkevää), että ' kukas multa kysyy, että haluaisinko _minä_ tällä kertaa syöttää tmv.' ...
Ja minä kun vain alunperin pyysin, että edes parina iltana asian hoitaisi...
Tällä hetkellä vastuu lapsista on täysin mulla ja kodistakin pääasiassa (ainakin kaikissa perinteisissä naisten hommissa). Tosin siivoaminen on kyllä melko vähäistä, kun vihaan sitä, mutta laitan ruoat, pidän yleistä järjestystä yllä ja tavarat omilla paikoillaan, pesen pyykit jne.
Mies leikkii lasten kanssa silloin kuin itselle sopii.
Missä olette käyneet terapiassa? Kunnalle on tosi pitkät jonot, eikä sinne varmaan tällaisten vähäisten ongelmien kanssa pääsisikään. Onko seurakunnilla yleensä tällaista jutteluapua? Luulisin, että mulle tekisi hyvää lähteä yksin purkamaan asioita, enkä kyllä usko että mies
edes lähtisi mukaan. Tosin en haluaisi edes hänelle kertoa, että itse menisin...
Meillä kun tuo keskustelu ei ole niitä vahvimpia puolia. On päiviä, jolloin kaikki menee tosi hyvin (tosin silloin ei olekaan mitään kummallista, ja itse voin hyvin ja tykkään tehdä kaikki asiat), mutta sitten on niitä päiviä, kun itseä väsyttää tai jokin muu ottaa päähän, niin silloinhan kaikki ärsyttää kahta enemmän.
Huh, tulihan sekavaa tekstiä, mutta vähän helpotti, kun sai purkautua :) Olisi kyllä mukava mailailla samanhenkisten kanssa. Laittakaa mailia JaJo06@luukku.com
Meillä on kaksi alle 3-vuotiasta lasta ja mies haluaisi kolmannen.Ongelmia riittää.Mies petti minua kun odotin kuopusta.En tiedä olenko ikinä toipunut siitä vaikka aikaa on jo kaksi vuotta.Suhteemme ei ole ollut sama.Mies katui ja pyysi itkien etten lähde.Sen jälkeen siitä ei ole puhuttu.Asia on minulle kipeä ja sen naisen näkeminen kääntää veistä haavassa.Vaikka hän oli kännissä kuin käki,en ymmärrä mitä hän ajatteli.
Sitten on alkoholinkäyttö.Mies juo monta kertaa viikossa ja käy baarissa tapaamassa kevereita.Täälläpäin monet isät lähtee illanviettoon baariin keskellä viikkoakin.En tiedä olenko ahdasmielinen kun en ymmärrä sitä.Ainoa minkä vuoksi olen sietänyt sitä on että mies juo lasten nähden tosi harvoin muutaman,hän ei ole väkivaltainen eikä hänestä huomaa että hän on juonut.Minua ärsyttää kun usein lasten mentyä nukkumaan hän avaa pullon.Ajattelen että se on jonkilaista kunnioituksen puutetta.Mies on sanonut että hänet on lapsena lellitty pilalle kun sai aina mitä halusi.Välillä tuntuu vieläkin että en saisi sanoa hänen menoistaan.Itse on baarissa viihdy.
Meillä on jonkiverran ulosotossa.Senkään takia en uskalla erota.En tiedä selviänkö veloista.Juominen on sekoittanut raha-asioita.Olen ikuisesti kiitollinen mieheni vanhemmille,jotka auttavat paljon taloudellisesti.Heille en halua puhua ongelmistamme.Mieheni äiti on vanhanaikainen ja he ovat niin vanhoja (74- ja 80-vuotta).Äidilleni olen voinut purkautua.Hän ihmettelee miten jaksan kaiken.Oma isäni oli kova juomaan viikonloppuisin ja lomilla.Hän oli luonteeltaan todella itsekäs.
Ei mieheni läpeensä itsekäs ole.Hän on aina huolehtinut meistä.Meillä on ruokaa,lapsille vaippoja,koti,ym.Hän tykkää seurustella ja puuhata lasten kanssa.Minua hän välillä hemmottelee viemällä ostoksille.Olen nähnyt mitä ero voi tehdä lapselle ja sen vuoksi en halua erota niin kauan kun tämä kaikki ei vaikuta lapsiin.
Miltä sinusta tuntuu joko masennus on helpottanut?
Minulla itselläni oli totaalinen kyllästyminen mieheeni kun nuorempi lapsi syntyi. Haaveilin vanhasta rakkaastani ja salaa toivoin että mieheni löytäisi toisen. Enkä tajunnut että lause, varo mitä toivot toiveesi voi toteutua, piti kohdallani paikkansa. Mieheni löysi toisen naisen ja alkoi tapailemaan tätä. En vain saanut sitä selville kuin 5 vuoden päästä.
Pahaa oloa kesti parisen vuotta lapsen syntymän jälkeen, sitten aloin tottua tilanteeseen. Muutimme ja elämääni tuli vähän vaihtelua, kunnes aloin epäillä että miehelläni on jotain salattavaa. Kun suhde selvisi maailmani romahti.
Siittä on nyt parisen vuotta aikaa, välissä olen ollut töissä ja taas työttömänä mutta nyt elämä alkaa palautua ns. normaaliksi.
Hirveästi on pitänyt sattua ja tapahtua ennen kuin olemme tajunneet että tämä perhe-elämä ihan tylsänä itsenään on elämää jota haluamme.
Tosin meillä on aina monta projektia menossa mutta muita ei enään tarvita.
Ehkä sinullakin syynä on sekä masennus, tylsistyminen että varmuus miehestäsi, syynä että muut kiinnostaa. Et ehkä usko että miehesi " kelpaisi" jollekkin muulle ja toivot itsellesi parempaa. En oikeastaan tiedä millä keinolla näkisit mitä oikeasti tunnet muuta kuin että muutat pois ja kun miehellä on toinen, huomaat kuinka häntä rakastat...
Kannattaa käydä siellä pariterapiassa.