Lasten kasvatus ja kulttuuri

teillä on vielä lapsetkin tulematta, hyvä ajoitus.



Meillä herättiin tähän vasta myöhemmin. Mieheni on länsi-afrikasta ja vaikka olin siellä käynyt, olin naivi enkä lasten kasvatuksesta osannut vielä murehtia. Todella hyvin on mennyt kaikesta huolimatta vaikka välillä kun näkemykset on olleet törmäyskurssilla olen miettinyt miten paljon olisi pitänyt puhua etukäteen.



Kannattaa keskustella ainakin itselle tärkeistä asioista, painotuksista sekä yhteiskunnan säännöistä täällä. Eli fysinen kuritus on kiellettyä jne. Monissa kulttuureissa on myös vielä niin että aikuiset ennen lapsia, oli sitten kyse ruokailusta, lahjoista tai muusta ja vielä niin että järjestys on 1.miehet, 2.naiset, 3.lapset. Eli päinvastoin täsmälleen kuin täällä.



En nyt tästä murehtisi liikoja, kyllä suomalainen kulttuuri puristaa tällaiset tavat ihmisistä nopeasti, mieheni taistelee jo monia vanhoillisia tapoja vastaan kotimaan reisuilla.

Tuli mieleen tässä lasten ollessa murkkuikäisiä että on myös hyvä että vanhemmilla on voimakas auktoriteetti pidempään kun suomessa on keskimäärin tapana. En voisi kuvitella että mieheni katsoisi sormien välistä lasten toilailuja, siinä mielessä on helpottavaa että on voimakas vastuunkantaja parina. Toisaalta hänellä ei ole oikein mallia olla" kuunteleva" vanhempi, josta voi joskus olla myös harmia. Afrikassa aikuinen käskee, lapsi tottelee (ainakin antaa aikuisen niin luulla) eikä pullikoi vastaan... No, aika näyttää mikä on lopputulos, heh.

syntymäpäiviä ei vietetä, kahvipöydässä istuvat ihmiset jotka eivät voi teoriassa eivätkä käytännössä mennä naimisiin keskenään, eli sukulaiset. Niin kauan kuin lapset ovat pieniä, istuvat sen vanhemman (tai kenen aikuisen kanssa ovatkin) kanssa jonka seurassa ovat. Kun tulevat puberteettiin niin sitten miesten tai naisten puolelle.



Mieheni perheessä ei fyysistä kurinpitoa harrasteta, taitavat olla minun äänekkäätä komenteluni voimakkainta kasvatusta mitä harrastetaan.



Iidinä yleensä kaikki saavat uudet vaatteet ja ehkä käyvät kampaajalla, tavaralahjat ovat aika epätavallisia. Minä taidan olla se mukava ulkomaantäti, joka tuo mukanaan leluja ja lastenvaatteita ja perheen naisille mitä nyt alennusmyynnistä on löytänyt. Itsekin olen saanut sukulaisilta varsin paljon lahjoja, koruja ja vaatteita lähinnä.



Ainoa suuri ero taitaa olla makeisten vapaa käyttö, Suomessa kai keskimäärin syödään huomattavasti vähemmän sokeria. Siinäkin sitten mies on ottanut terveellisemmän linjan, ja minä olen meidän perheen sokeripeikko.



Paljon enemmän on kunnioitusta miehen kotimaan lapsilla, ja käytöstapoja ja mielestäni myös erilaista rakkautta vanhempia ja sukulaisia kohtaan.

Pääpiirteittäin me olemme samaa mieltä asioista: samoissa asioissa otamme rennosti ja samoissa taas olemme tiukempia. Käytöstavat ovat meille tärkeitä ja se, että lapsi osaa käyttäytyä myös aikuisten seurassa aikuisten ehdoilla (ravintolassa, juhlissa, kutsuilla, kaupungilla jne.): osaa olla hiljaa, kiittää, pyytää kauniisti, odottaa puheenvuoroa, kätellä, esitellä itsensä, puhua selkeästi, kestää tylsiäkin tilaisuuksia turhia vääntelemättä ja venkuilematta yms.. (Sitä kun tuntuu nykyään olevan aika vahvasti vallalla sellainen " lapsen ehdoilla-kulttuuri" , jossa kaikenmoista mölyä ja kitinää pitää ymmärtää, koska " lapset ovat lapsia" ja jokaisessa hienossakin ravintolassa pitää olla leikkinurkkaus pienimpiä varten, kun tässä sekuntikulttuurissa ei osata sekuntiakaan istua paikallaan odottamassa... Emmekä ole lainkaan samaa mieltä tämän vallitsevan kulttuurin kanssa.)



Vielä lapsemme ei ole nuoruusiässä, mutta olemme jo keskustelleet siitä miten tahdomme hänet nuorena kasvattaa (esim. millaisen roolin otamme alkoholin, tupakan, ilta/yömenojen, poikaystävien, kotiintuloaikojen ja viikkorahojen suhteen) ja ainakin tällä tietoa linjamme tulee olemaan tiukempi kuin keskivertosuomalaislapsen vanhemmalla nykyään on...



Väkivaltaa meillä ei kasvatuksessa käytetä ja itseasiassa mieheni oli se, jolle tämä asia oli enemmän " tärkeä" . Itse olen lapsuudessa saanut tukkapöllyä tämän tästä ja muutaman kerran selkäsaunankin, mutta mieheni ei koskaan. Miehelleni oli siis alusta alkaen selvää, että väkivalloin lapsia ei kasvateta ja minä heräsin muodostamaan mielipidettä asiasta vasta lapsen kasvaessa... Tosin negatiivisen mielipiteen minäkin asiasta muodostin, mutta se ei tullut minulle luonnostaan lapsuuden perintönä, kuten miehelleni.



Mitä itse kysymykseen tulee... ;o) ...eli siihen onko meillä kasvatuksellisia näkemyseroja ja millaisia, sanoisin että aika vähän...



Alussa meillä ehkä oli enemmän kun tyttäremme oli vauva... Miehelläni oli vanhahtavia tapoja (hän tuskin on samaa mieltä vanhahtavasta) hoitaa vauvaa ja nyt yhden esimerkin mainitakseni, hän teki kamalan mölyn peukalosta (!!!). Kunhan tyttö vähänkin erehtyi tutkimaan omaa kättään, oli se sitten rystynen, koko nyrkki tai peukalo, huusi mieheni kovaäänisesti " ei!" ja heristi tytölle sormeaan, joskus jopa hellästi nappasi sormelle omallaan. :o/ Minusta se oli naurettavaa - tytöllä oli tutti käytössä ja käsiään/sormiaan hän tunki suuhunsa aivan muista tarkoituksista kuin imemisen vuoksi, mutta miehelläni oli joku kauhea stressi niistä sormista, ettei vaan opi peukkuaan lutkuttamaan. *huoh*



Ylipäänsä mieheni on myös kärkkäämpi korottamaan ääntään kuin minä - oli vauva-aikana ja on nyt. Minulla on aika rauhallinen puhetapa ja käytän paljon pyyntöjä ja hellittylysanoja puhuessani: " Menisitkö kultaseni nyt laittamaan yöpuvun päälle?" , kun taas mieheni vastaavassa tilanteessa voi vain äkäistä " Miksei sulla oo yöpukua päällä? Mene heti laittamaan!" . Minä en usko sellaiseen kasvattamiseen, että lapselle täytyy automaattisesti huutaa tai puhua kuin koiralle käskien (en tosin tiedä onko tämä tarpeellista koirankaan kohdalla). Minusta pitää pyytää nätisti edes kerran ennen tiukempaa käskyä - en itsekään tykkäisi jos minulle joku tiuskisi jatkuvasti. :o/ Tyttäremme välillä sanookin, että " babi puhuu aina huutaen" tai " babi puhuu aina vihaisesti" , mikä on minusta surullista. Varsinkin kun se on aivan tarpeetonta - mieheni ei todellisuudessa ole vihainen tai edes ärsyyntynyt, hänellä on vain tuollainen tapa puhua lapselle, eikä hän kyllä kieltämättä aina minultakaan nätisti pyydä...



Mitä taas muuten isyyteen tulee, on mieheni varsin hyvä isä. Hän on kärkkäästä puhetavastaan huolimatta kärsivällinen (tuon ikävän puhetavan ylle hän ei kohoa, eli lapsi ei ole saanut häntä koskaan suuttumaan ollessaan tottelematon - mieheni vain ärjäiseen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ;o)) Hän on myös kova touhuamaan lapsen kanssa. Voisi sanoa jopa, että kun olemme kolmisin jossain, esim. uimahallissa, saan minä olla kaikessa rauhassa kun mieheni peuhaa tytön kanssa. Samoin hän tekee samaa kotona; leikkii, touhuaa, pelaa ja erityisesti riehuu! :o) Lisäksi hän on isänä luotettava ja pitää esim. turvallisuudesta huolen. Hän ei ole niitä isiä, joiden valvonta herpaantuu kun tulee naapurin Jari juttelemaan - tuntuu miehellä olevan tarvittaessa silmät selässäänkin.



Mitä taas kysyit tuosta " arvojärjestyksestä" , sanoisin että albaanikulttuurissa lapset ovat jalokiviä. ;o) Heistä pidetään huolta, heille ensisijaisesti hankitaan pieniä tuliaisia, karkkeja ja he myös saavat ensimmäisenä herkut pöydästä (ainakin heti ahneiden miesten jälkeen ;o)), mutta vastineeksi heiltä myös vaaditaan tiukasti niitä käytöstapoja ja lasten kasvaessa heillä on myös enemmän velvollisuuksia perhettä ja kotia kohtaan kuin suomalaislapsilla...



*sori sekavasta löpinästä - olen mestari siinä*

Asuessani mieheni maassa, näin hieman lasten kasvatusta siellä. Maa on islamilais-kristitty maa. Ja se poikkesi monelta osalta perus-suomalaisesta kasvatustavasta.



Hienoa oli ja on se, että nuorilla on parempi kuri! Ei siellä keskenkasvuiset poltelleet röökiä kadunvarsilla, tai aukoneet päätään aikuisille. Tämä on upeaa ja tosi tärkeää mielestäni. Sillä " rajaton" lapsi ei ehkä aikuisena tottele lakia, poliisia tms. ennen kuin vankilan muurin on ympärillä (karrikoiden).



Samoin lapsilta vaadittiin pienempinäkin kohteliasta käytöstä aikuisia kohtaan. Lapset olivat hieman ujoja (joskin hyvin vilkkaita), eivätkä mitään pikku-diktaattoreja. Tämä myös upea juttu.



Miehet pussailivat (en tarkoita insestiä!!!) lapsiaan, nostelivat heitä ilmaan, halailivat jne. Tämä näytti myös hienolta. Toki suomalainen mieskin saattaa näin tehdä, mutta tuolla se ei ollut ollenkaan harvinaista.



Ikävää mielestäni oli lasten läimäytteleminen, karjuminen toisten ihmisten nähden. Jo läimäitys on mielestäni liian raju rangaistus, ja kun se vielä tehdään toisten ihmisten silmien alla, se on myös häpeärangaistus.



Myöskin lapsilla ei ollut juuri leluja (oli joitakin), leikkikenttiä tai tilaa leikkiä! Monesti asunnot olivat ahtaita, kristalliesineitä pöydillä, ei mitään leikkihuoneita tai puistoja (yhden leikkipuiston näin isossa kaupungissa). Kaduilla leikkiminen tietysti liian vaarallista. Lapset eivät saaneet purkaa energiaansa riehumalla tai liikkumalla koskaan, joten olivat tämän vuoksikin tavallista villimpiä.



Eli kulttuureja yhdistelemällä saataisiin aika hyviä ideoita :)

Joskus on vaikea sanoa, mikä on kulttuurista ja mikä persoonasta kiinni. Esim. vaikka lasten fyysinen kurittaminen on Suomessa kiellettyä, silti osa vanhemmista ei näe " pienissä nippaisuissa" mitään pahaa. Vietnamissa fyysinen kuritus on hyväksytympää, mutta mieheni ei sitä hyväksy.



Sekä mä että mieheni ollaan monilapsisista perheistä, ja välit sisaruksiin ovat edelleen lämpimät. Luulisin, että se kyllä yhdistää. Lapsemme (tyttö, 2v 5kk) on tietysti meille tärkein asia, ja lapsen etua pitää ajatella, mutta meidän mielestämme lapsen on myös sopeuduttava ja kasvettava siihen perheeseen, johon hän on syntynyt. Vaikea selittää...kaikkea ei aina tarvitse tehdä lapsen ehdoilla. Mieheni on tarkka siitä, että lapsi oppii oman paikkansa. Isää, äitiä, tätejä, setiä jne. ei saa kutsua etunimiltä, pitää käyttää oikeita puhuttelusanoja. Ei hän kuitenkaan suutu lapsen virheistä, vaan vähitellen ohjaa ja opettaa. Meillä lapsi istuu aina muun porukan kanssa syömässä ja lapsen kanssa keskustellaan, mutta lapsen on myös annettava muiden puhua rauhassa.



Mieheni jäi aikanaan vanhempainvapaalle kolmeksi kuukaudeksi (ja on ylpeä siitä). Kyllähän hän tuppaa ajattelemaan, että päävastuu on äidillä, mutta silti tiedän, että hän osaa hoitaa lasta vähintään yhtä hyvin kuin minä. Joskaan ulkoilun päälle tuo mies ei oikein aina ymmärrä. Eikä ole niin rutiineissa kiinni kuin minä. Onneksi? Mies hemmottelee tyttöä enemmän kuin mä ja antaa helpommin periksi. Ja lapselta ei koskaan voi kieltää ruokaa, vaikka syötäisiin 15 minuutin kuluttua.