Kateellinen normaalisynnytyksen kokeneille

Mun mielestäni on tärkeää, että tunnustaa itselleen ja käy ensin rauhassa läpi kaikki ne typeriltäkin tuntuvat ajatukset raskaudesta ja synnytyksestä ennen kuin uskaltautuu suunnittelemaan seuraavaa. Käy vaikka keskustelemassa jonkun kanssa, jos tuntuu, ettet pääse asioissa eteenpäin.



Raskaudessa ja synnytyksessä on loppujen lopuksi tärkeintä se, että perheeseen syntyy vauva, keinolla millä hyvänsä. Meillä esikoinen syntyi keskosena ja vaikka sain synnyttää alakautta, silti monta asiaa jäi kaihertamaan: kun ei saa vauvaa rinnoilleen vaan joutuu heti eroon lapsestaan ja luottamaan hänet vieraiden ihmisten hoitoon. Tiesin etukäteen, ettei tästä toisesta raskaudesta voi tulla huoletonta. Mutta mitään ei saa, jos ei yritä. On asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Mä tietysti toivon täysiaikaista lasta ja " normaalia" synnytystä, mutta se vain ei ole täysin mun vallassani. Paremmin sujuu, kun ei vertaa muihin vaan yrittää tyytyä siihen, mitä on jo saanut. Kuulostaa kliseiseltä ja naiivilta, mutta niin se vain on. Itse täytyy asiat kelata ennen kuin pystyy tekemään saman johtopäätöksen.

sen voi sanoa, että ei se synnyttäminen minusta mikään hieno kokemus ollut!

Olen synnyttänyt molemmat lapseni luomusti, ilman puudutteita tai muita toimenpiteitä. Pelkään piikkejä ja saksia.

Synnytykset ovat olleet järkyttävän kipeitä kokemuksi, joista muistan vain tajunnan lamaavan tuskan. Supistukset olivat niin kovia, että luulin oikeasti kuolevani ja ponnistaminen sattui niin helvetistä, että partakoneen terillä höystetyn meloonin paskantaminen kuulostaa mukavalta.

Noh toipuminen oli tietty nopeaa, kun ei tehty epparia.



En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta tulipahan kerrottua.

Ehkä monilla, jotka ovat ottaneet epiduraalin, on sitten paremmat kokemukset ja ovat kokeneet synnytksen kauniina hienona tapahtumana?

Vaikeata nyt keksiä mitään ihmeellistä, mutta kerronpa omat kokemukseni, kun on molemmista tavoista kokemusta.



Esikoisesta kärvistelin 21h säännöllisiä supistuksia 5min välein ja synnytys eteni 5senttiin. Leikattiin sitten, ja todettiin virhetarjonta ja ahdas lantion luusto. Paranin leikkauksesta hyvin.



Toista odottaessa tehtiin suunniteltu sektio päätös. Kuitenkin monien sattumien summa vei tilanteen siihen että taas kärvistelin säännöllisten supistusten kanssa salissa (kertakaikkiaan en missään välissä päässyt saliin kun oli niin paljon hätätapauksia). Vauva voi vallan mainiosti koko ajan, joten odoteltiin vuoroa. Siinä vuoroa odotellessa synnytys kuitenkin etenikin hyvin ja vauva tuli alakautta.



Molemmat synnytykset eivät ole menneet yhtään suunnitelmien mukaan ja synnytysten jälkeen on ollut vähän haikea ja pettynytkin olo. Molemmissa synnytyksissä myöskin sain kokea ihan riittävästi kipua kivunlievityksistä huolimatta :/



Alatiesynnytyksessä ei ollut mielestäni yhtään hienoa ponnistaa 45min kärvisteltyäni 19h säännölisiä supistuksia. Olisinpa toisella kertaa saanut minäkin synnyttää " normaalisti" tai sektiolla.



Ei sen aina niin normaalilta tunnu vaikka alateitse onnistuisikin synnyttämään! Ja jos riskejä on jo olemassa, on ehkä turhaa äheltää vuorokautta turhaan?

Ehkä kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin siihen synnyttämiseen lapsen hankinnassa, se on niin pieni osa kokonaisuutta. jos vain äiti ja lapsi säilyvät hengissä, niin synnytys on onnistunut, muu on sitten aivan sattuman kauppaa. Mikä sitten on normaalisynnytys muutenkaan? alatie? kaveripiiristäni 1/6 on ollut ns." normaalisynnytys" muilla erilaisia kommervenkkejä - pihtejä, imukuppeja, leikkauksia, repeämisten korjausleikkauksia... Tuntuu että nykyään normaalisynnytystä ei oikeastaan olekkaan.



Ei se ole mitään elämysmatkailua johon tehdään tunnin tarkka matkasuunnitelma innoissaan että saadaan kaikki mahdolliset kiksit irti vrt. (synnytyssuunnitelma vaihe vaiheelta) se on uuden ihmisen elämän alku, raakaa touhua ja silkkaa kipua. Eikä mikään Disneyland, johon ympätään mahdollisimman paljon odotuksia ja halutaan " kokea" mahdollisimman perusteellisesti.



Kumpa nyt naiset tajuaisi että se on loppupelissä ihan nopanheittoa että miten se vauva tulee sieltä ulos, ja että vielä täydessä vauhdissa suunta voi muuttua.



Ja turha ruveta vaahtoamaan tosta synnytyssuunnitelma kommentista, tottakai synnytykseen tulee valmistautua, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja mielestäni sen hyväksi voi tehdä paljonkin, mutta loppupelissä se on oma kroppa (hormoonit, lihakset, luusto), ei oma tahto, ja vauva ja vauvan kroppa jotka sanelevat sen homman.



Kannattaa suunnitella elämässä sellaisia asioita mihin voi itse oikeasti vaikuttaa, ei tule sitten niin kovia ja ylitse pääsemättömiä pettymyksiä.



Ja olisi solidaarista jos naiset lopettaisivat nämä normaalisynnytyksillä tai luonnonmukaisilla metodeilla hehkuttamisen ja ylivertaistamisen, synnytystapa ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa äitiä taikka naista, eikä ne kätilöt jaa mitalleja sen mukaan kuka kipua kestää parhaiten, enkä ole nähnyt missään äitiysosastolla " viikon urhein synnyttäjä" - palkintoja...!





Onnea kaikille pian synnyttäville!

Olet saanut monenlaista vastausta. Loppujen lopuksi se on sinun elamasi ja sinun tunteesi. Itsella kaksi ihanaa alatiesynnytysta takana ja sanoisin etta yksi elamani parhaita kokemuksia naisena ja ihmisena.



Kylla alatiesynnytys on mahdollinen kahden keisarileikkauksen jalkeen. Googleta VBA2C.

Oikeasti, lapsen saamisessa on niin monta epävarmuustekijää.



Ja aina voi löytää jonkun jota kadehtia. Itse kuulun loppujen lopuksi " kahdehdittavaan" ihan mukavasti alakautta synnyttäneiden joukkooon, mutta kun raskaus alkoi mennä yliajalle (lopulta kuitenkin vain 8 päivää), auta armias kuinka kateellinen olin kaikille joiden vauvat olivat tulleet ajallaan. En viitsi edes sanoa millaisia ajatuksia silloin ajattelin.



Nyt on toinen tulossa, ja kyllä, minua jännittää kovasti että miten ja milloin vauva syntyy. Lisäksi hirvittää se mahdollisuus, että vauva joutuukin jonnekin muualle muiden hoidettavaksi. Mutta nuo epävarmuudet on vaan pakko hyväksyä jos meinaa lapsia saada.



Ja sitten on vielä se epävarmuustekijä, että millainen lapsi sieltä oikein mahdollisesti tulee, hänellä kun on oma luonne ja ominaispiirteet heti alusta lähtien.



Tämä kaikki liittyy siihen, ettei niitä lapsia niin vaan mistään kaupan hyllyltä " shopata" , vaan on pakko nöyrästi ottaa vastaan se mitä saa. Tai ainakin itse olen tosi nöyränä tämän asian edessä.

Kerrankin joku sanoi sen ääneen!!! Oon monta kertaa meinannut kirjoittaa tästä myös, mut aina se on jäänyt.



Eli mulla kans koks sektiota takana eikä toiveita " normaalista" synnytyksestä. Ensimmäisellä romahti sydänäänet heti alussa ja sitte kiidettiin hätäsektioon. Toista odottaes lääkärit melkein lupas että saan synnyyttää alakautta. Mutta mutta, sydänäänet rupes huiteleen 180 ja laski supistusten jälkeen. Ja taas leikkuriin. Tälläkertaa kiireellinen. Molemminlla kerroilla lapsi oli pari päivää keskolas.



Fyysisesti oon toipunu tosi hyvin ja nopeesti, mut toi pääkoppa ei parane samaan tahtiin. Se että sanotaan: " Ole onnellinen kahdesta terveestä lapsesta." on TODELLA typerää. Tottakai niistä on kiitollinen ja iloinen ei siitä ole kyse. Sittenkö sais masentaa jos lapset ei olis terveitä??? Ennenminkin kyse on pettymyksestä.



Mä oon yrittäny keksiä jotain vertausta minkä avulla muut vois ymmärtää milta musta tuntuu. Tää nyt on vähä typerä vertaus mut en oo keksinyt parempaa: Aivan sama se on kuin jos juoksijalle joka on loukannut jalkansa eikä voi enää juosta, sanottaisiin: " Voithan sinä vielä kävellä. Olisi siinä voinut käydä vielä huonommin." ja " Onhan sulla noita palkintoja, ihaile niitä." Älkää nyt kukaan loukkaantuko, mut jotain tuon tapaiselta se tuntuu.



Tässä ei auta vaikka kaikki maailman ammattilaiset ja kanssaihmiset sanois mitä. Usein se vaan tuntuu loukkaavalta kun sitä vähätellään. Onko tässäkin niin että vain saman kokeneet voi ymmärtää miltä tämä tuntu?? Sitä tuntee ittensä ulkopuoliseksi, kun muut naiset rupee puhumaan SYNNYTYKSESTÄ.



Välillä tuntuu, että asian on saanut selvitettyä ittelleen, mut sitte taas heikkona hetkenä tulee jotain mikä muistuttaa omasta ' erilaisuudesta' . Ehkä jonain päivänä...



Tästä tuli vähä sekava ja hyökkäävä, mut tää on arka asia, ainakin mulle.

vaikka oikeastaan olen kateellinen sinulle, kun sinun ei tarvinnut kokea niitä " helvetin" tuskia joita minä koin. oikeasti, ensin luulin todella että nyt kuolen, ja kun en kuollutkaan, niin aloin jo TOIVOA että kuolisin ja nopeasti. no, hengissähän siitä selvittiin ja oli kuulemma ihan normaali synnytys.

olisin kuitenkin mieluummin vailla tuota kokemusta, vaikkakin sitten saattaisin sinun laillasi miettiä miltä synnytys olisi tuntunut. mutta, mutta, mieluummin eläisin epätietoisuudessa ja tietämättömyydessä kuin näiden muistojen kanssa...

sekään ei varmaan lohduta, että esim. adoptoimaan joutuneet äidit eivät ole saaneet kokea edes raskautta. varmasti hekin miettivät että miltä se olisi tuntunut... ja vallan ilman lapsia jääneet miettivät miltä olisi tuntunut elämässään olla äiti/isä. no, sille me ihmiset emme voi mitään että AINA mietityttää se toinen vaihtoehto jota itse ei ole kokenut, ja mietimme että olemmeko jääneet jostakin paitsi. itsensä tuntee niin helposti vajavaiseksi!!! tuntuu, että olisi kokonainen vasta sitten kun olisi kokenut tällaisen " luonnollisen" asian ...

itselle kun tulee joskus tällaisia ajatuksia jonkin asian suhteen, mietin niitä ihmisiä,joilla elämässään ei ole MITÄÄN. jotka asuvat teltoissa kaatopaikoilla jossain ulkomailla. ja yritän olla kiitollinen siitä mitä meillä täällä suomessa on. nuorta afrikkalaisäitiä haastateltiin juuri lehdessä, ja hän toivoi vain että saisi jostain kangaspalan jolla voisi kantaa lastaan kuten muutkin äidit. sitäkään hänellä ei ollut.

no, menipä kauas aiheesta, mutta olet oikeassa siinä että ihminen ei voi olla miettimättä sitä,miten joku asia elämässä olisi VOINUT mennä.

itselläni esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla ja koin itseni huonoksi naiseksi kun en voi omaa lastani synnyttää. Mietein usein, onko minulla oikeutta tehdä lisää lapsia, jos tiedän, etten voi heitä synnyttää normaalisti alakautta. Kuitenkin tultuani uudestaan raskaaksi selvisi, ettei ole estettä normaaliin alatie synnytykseen. Toinen lapseni syntyi siis nomaalisti josta olen ikuisesti kiitollinen. Vaikka synnytys oli kipeä, eivät kivut ole verrattavissa leikkauksen jälkikipuihin(kestivät mulla puolisen vuotta) saati siihen pettymyksen tunteeseen, joka itellä oli. Nyt asiaa osaa katsoa jo vähän eri tavalla...Kuitenkin ymmärrän täysin tunteen siitä, että kokee olevansa jollakin tavalla " huonompi" . Asiaa ei myöskään auttanut kommentit " No ethän sä sit tiedä synnytyskivuista mitään" tai " pääsitpä helpolla" . Kuitenkin itsekkin kärvistelin supistuskivuissa 11 tuntia. Kannattaa muiden puheet jättää omaan arvoonsa, itse tietää parhaiten!



KETJUN ALOITTAJALLE(sori, en muista nimimerkkiä =/ ) MISTÄ SYYSTÄ LÄÄKÄRI PÄÄTTELI, ETTEI TOISTA LASTA KANNATA EDES YRITTÄÄ SYNNYTTÄÄ ALAKAUTTA ENSIMMÄISEN RASKAUDEN PÄÄDYTTYÄ SECTIOON?

Mulla olisi sellainen mielikuva, että jos takana on kaksi sectiota, niin muutkin mahd.raskaudet päätyisivät sectio synnytykseen. Kannattaa keskustella etukäteen jonkun asiantuntijan kanssa! Tosiaan mieltäni jäi vaivaamaan, miksi ko.lääkäri ehdotti moista?En tiedä synnytyshistoriaasi, mutta ellei siinnä ole mitään erikoista, niin kuulostaa kyllä kummalta!

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat! Esikoiseni syntyi lopulta sektiolla epäonnistuneen käynnistyksen johdosta. Tuolloin olo jäi todella " keskeneräiseksi" . Se " tekemisen meininki" puuttui. Tuntui tosi kurjalta maata heräämössä alakroppa puutuneena ja vastaanottaa onnitteluja. Kuunnellessani muiden synnytystarinoita haaveilin mielessäni siitä tunteesta kun saa pienen alastoman kippurassa olevan vauvan rinnan päälle... Voi kun joku olisi kertonut minulle edes kenguruhoidosta. Suosittelen sitä kaikille sektion jälkeen, eli vauva vaippasillaan äidin paljaan rinnan päälle tai viereen ja siinä sitten haudutaan onnesta sekaisin vaikka koko päivän :) Mihinkäs siinä on ekan vrk:n aikana kiire kun ei saa edes sängystä nousta.



Puolitoista vuotta tästä sain synnyttää alakautta ja tunne oli mahtava! Synnytystä edelsi pelot ja jännitykset ja itse synnytys oli kivulias ja pitkä. Mutta siitä huolimatta olin ja olen äärimmäisen onnellinen että SAIN synnyttää alakautta. Olo oli todella huojentunut että selvisin ja kohtasin suurimman pelkoni. Ja miten ihanaa oli saada tuo pieni sykkyrä rinnalle! Soisin ja suosittelen kaikille alatiesynnytystä! (Ääri tapaukset on sit oma juttunsa niitä en soisi kellekkään)



AP:lle: Älä anna sektioiden häiritä kolmannen lapsen hankintaa vaikka kolmas sektio olisikin todennäköistä. Se on kuitenkin niin pieni osa tätä suurta onnenkakkua. Tai jos sulla on mahdollisuus niin tule Suomeen synnyttämään! Serkkuni Kanadasta kävi täällä synnyttämässä esikoisensa.



Nyt odotan kolmatta ja menen mielelläni synnytyssaliin leikkaussalin sijaan.

Tutullani oli tehty yksi sektio ja toinen lapsi oli tarkoitus synnyttää alakautta. Kivut olivat kuitenkin yhtäjaksoisia ja päädyttiin sektioon. Vanha sektiohaava oli revennyt ja siitä johtuivat kivut. Onneksi vauvalle ei käynyt kuinkaan.



Mutta jos on jo kaksi sektiota takana, niin vaara repeämään on vielä suurempi.



Tytteli-83

Joo, nämä alakautta synnyttäneiden synnärijutut on vähän kuin miesten armeijajuttuja, jos et oo kokenut, oot ihan pihalla. Itse oon synnyttänyt alakautta, mutta hyvä kaverini synnytti pari päivää aikaisemmin sektiolla ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kun ei ole kokenut (eikä tule jatkossakaan kokemaan erinäisten juttujen vuoksi) alatiesynnytystä.



Ajattelisin kuitenkin, että turha katkeroitua liikaa aiheesta. Itselläni esikoinen joutui pari päivää onnistuneen alatiesynnytyksen jälkeen tehohoitoon 1,5 kuukaudeksi ja pitkään tuntui pahalta, etten saanut hoitaa (imettää, pukea, vaihtaa vaippaa tms.) vastasyntynyttä lastani puoleentoista kuukauteen muutoin kuin siten, että joinakin päivinä sain ottaa lapsen syliin. Aina tämäkään ei ollut mahdollista, kun tila oli kriittinen. Pääsin sitten aloittelemaan imetystä ja hoitamaan lasta kun tämä oli 7 vkon ikäinen ja normaaliin vauva-arkeen kotosalla päästiin kunnolla kiinni, kun vauva oli noin 7,5 kk. Pitkään surin menetettyä vauva-aikaa, mutta pääasia, että lapsi on hengissä. Nyt toista odottaessani toivon eniten saavani tuoda syntyneen lapsen mukanani kotiin sairaalasta normaalissa järjestyksessä alta viikon ikäisenä.



Tarkoitukseni on siis sanoa, että meidän kaikkien elämät ovat erilaisia ja ainutlaatuisia ja välillä asiat menevät eri tavalla kuin itse haluaisi. Mennyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, joten sitä on turha liikaa myöskään hautoa.



A.A. rv 15+5 + esikko 2 v.