Parsuhteen jatkaminen pettamisen jälkeen

...olisin omaa elämääni lukenut..mieheni (nykyään ex)jäi pettämisestä kiinni parhaan ystävättäreni kanssa ja olihan se järkytys. Nuorimainen oli vasta puolivuotias ja koko elämä pirstaleina. Anteeksi pyysi kun väkisin velvollisuuden tunteena, mutta myönsi, ettei rakasta enään ja että kenties ei ole koskaan rakastanut. Halusi kuitenkin jatkaa ja minä tollo jatkoin. (varmaan joku alkukantainen vaisto/kilpailu tilanne, kumpi saa miehen, muuten en voi sitä itselleni selittää)Ei päivääkään etten olisi ajatellut elämää ennen ja elämää jälkeen ja se kaikki kaivoi ja kalvoi, vaikka kaikki päällisin puolin oli todella hyvin. Seksikin oli aktiivista ja kivaa näennäisesti. Mies oli mitä erinomainen isä ja vietti aikaa lasten kanssa, minä vain koin olevani huono ja epäonnistunut. (hän kyllä osasi henkisesti talloa minut aivan totaalisesti)



No sitten lähdin opiskelemaan, otin virkavapaata töistä ja kas kummaa..siellä opiskelumaailmassa itsetuntoni alkoi nousemaan ja huomasin olevanikin ihan fiksu ja kiva ihminen. Valmistuin ja sain ihan kivan uuden työpaikankin ja siitä se sitten pikkuhiljaa ajatus lähti itämään, että muutan lapsineen pois. Helppoa ei ollut ja mieskin " rakastui" minuun tulisesti ja olin kuulemma hänelle kaikki kaikessa, maailman paras vaimo jne. (siinä vaiheessa olin jo saanut selville muitakin yhdenillan juttuja ja yhden suhteen, vaikka alussa vannoi että vain kerran on pettänyt) No minä kaikkien vaiheiden jälkeen pidin pääni ja voin sanoa, että nyt olen ehjä aikuinen ihminen.



Minäkin elin " kulissia" kaksi vuotta. Ihmiset pitivät meitä todella onnellisina ja kyllähän se siltä varmasti näyttikin, mutta todellisuu oli jotain muuta.



En kehoita eroon enkä muuhun. Jokainen tekee omat ratkaisut, mutta suosittelisin parisuhdeterapiaa..siellä on jotenkin helppo puhua, ja kun on ulkopuolinen kuuntelija ja neuvoja, joka ei ota puolia, niin se selventää asioita kummasti. Meitä se ei auttanut, mutta moni on sieltä avun löytänyt..



Toivotan sinulle Onnea ja ennen kaikkea voimia tässä elämässä, jota nyt elät..

Kyllä tosiaan kirjoituksesi kuulosti niin omalta tiöanteelta!!

Ihan naurattaa tuo, kun " puhuit" alkukantaisesta kilpailutilanteesta..sitä se juuri on!!(Huumori se on tässäkin säilytettävä ;) ) Ei sitä tosiaankaan voi muutenkaan selittää! Kun tuollainen tilanne tulee juuri varsinkin yllättäin, herää naarasleijona puolustamaan perhettään ja vielä jotain oman arvon murusta!

Olen juuri miettinyt, että jos mieheni olisi minua esimerkiksi valmistanut ajatukseen mahdollisesta erosta, olisi hänellä ollut siihen kyllä paremmat " mahdollisuudet" . Pelottaa myös, että rupeaa katkeraksi vetämään..

Tyhmältä tuntuu, kun ei ole oikein sitä vihaakaan jäljellä, jonka avulla voisi selvitä..sitä miettii olisiko sitä pitänyt aikaisemmin lähteä, kun oli vielä voimia..että onko sillä enää mitään merkitystä.On se jännä, miten miehet voi vetää matalaksi..

Kun tietää, että on ihan ok tyyppi, mutta miten sitä antaakin pikkuhiljaa toisen uskotella muuta ja tukee vielä sitä toista.

Pariterapia on ollut ajatuksissa, mutta mieheni ei siihen usko ja paha pelko minulla on , ettei se tilannetta muuta.

Siihen tarvittaisiin niin miehen " sisäistä muutosta" ja luulen että siihen tarvittaisiin melkeinpä ihme?Mutta toivoahan ei saisi menettää..missä raja?! (meidiä lapset oli muuten samanikäisiä asian tapahtuesssa)

Minäkin olen ajatellut, että jotenkin voisin kuvitella, että kuulisin lisää " tarinoita" , sittenm kun ihmiset uskaltaisivat kertoa..eli että jotain muutakin säpinää olisi voinut olla?!

Kerroitko muuten(katson vielä) kohta, miten lapsesi eron jälkeen..ja miten hoiditte sen?

Kuinka usein isä näkee jne..jonkinlaisia pieniä irtiottoja minäkin olen ajatellut..pieniä askelia kohti omaa hyvinvointia..eihän sitä voi olla hyvä äitikään ,jos voimat loppuu!! Kiitos Sinulle!

Juu..luin vielä viestisi..niin aivan juuri epäonnistuneeksi ja huonoksi tuntee itsensä.

Ja voimattomaksi, kun sitä uskoo kaiken perheensä ja toisen eteen tehneensä. Ja perhe on ollut minulle aina todella tärkeä..arvomaailmassa muiden edellä! Yksi pieni yksityiskohta on ,että huomaan aivan lamaantuvani, kun mieheni tulee kotiin..en saa mitään aikaiseksi.

Muutenkin hän on kova ohjailemaan jne.

Seksielämä meilläkin toimii, mutta koen että se myöskin kompensoi meillä ainakin minulla kai? joitain muitakin alueita..hellyyttä puuttuu(hän ei pidä esim. muuten vain vierekkäin olosta jne.)puhuttu on..

ja siksi minä olisin se aktiivisempikin puoli..

en saa enkä omalla tavalla uskallakkaan enää ottaa ja saada sitä ihan oikeata kontakstia,kuin ehkä hetkeksi, koska sitä pelkää jotenkin satuttavansa itsensä..ei enää arvostelua jne..

tällaisia ajatuksia mm.nyt..

Me ilmottauduttiin tänään perheneuvolaan, parisuhdeleiri edessä.Toivottavasti tepsii.Käpy Ry:llä on kurssi johon voi mennä kriisissä ja vaikka erota.Perheasiainneuvottelukeskuksessakin on parisuhdeterapeutteja.Kannattaa soitella ja kysellä.Lapsista tulee luonnehäiriöisiä turvattomassa kodissa.

Moi taas,



Kirjoitin äsken tosi pitkän vastauksen ja kun lähetin sen niin hups; se hävis johonkin bittitaivaaseen;)



Meidän erosta on noin viisi vuotta nyt ja lapset on koulussa, nuorinkin jo tokalla. Tapaamiset hoituu siten että puolet minulla ja puolet isällänsä ja kun koulu on tuossa asuntojen puolivälissä, niin sekään ei ole ollut ongelma tässä suhteen. Alun perinkin halusimme näin, kun isä on ihan hyvä isä ja suhde lapsiin on läheinen ja tämä on kyllä sopinut meille.



Meillä silloin aikoinaan, kun lähdin sitten jonkin mitättömän riidan päätteeksi pois ja ilmoitin erosta, alkoi sellainen piirittäminen ja liehakointi, etten ois ikinä uskonut. Sain ruusuja, koruja ja ikuisen rakkauden vannotuksia. Luvattiin muuttua ja lähdettiin parisuhdeterapiaan ja vaikka mitä. Minä vain en halunnut enään jatkaa (pelkäsin,ettei minulla enään koskaan tule sitä voimaa lähtä uudelleen, jos nyt annan periksi, eikä se onnistukkaan) ja toisaalta, vaikka välistä halusin myöntyä ja palata takaisin, niin kun hän anoi että tule kotiin, niin minulla aina sanat juuttui kurkkuun, enkä kertakaikkiaan voinut palata. Aina nousi ne muistikuvat, kuinka näytettiin ovea (jos esim. olin kysynyt, miksi ei halaa minua koskaan)ja sanottiin että: " tuossa on ovi, etsi sellainen mies, joka jaksaa sua halailla ja kuunnella" . Siksi varmaan olinkin seksuaalisesti aktiivinen, olihan se ainoa hetki, jolloin sain kaipaamaani hellyyttä ja huomiota..



Tai se kuva hänestä ystävättäreni kanssa ja vielä minun omassa kotona YÖK!! Ei siinä voinut sanoa, että o.k kokeillaan vielä.



Ennen kuin lähdin kotoani, muistan kuinka minua aina ahdisti ja en jotenkin saanut otetta mistään hommista, kun aikaisemmin olin hirvittävän tomera tekemään kaikenlaisia hommia. Siivoaminen ja ruoanlaittokin oli yhtä tervanjuontia ja sitten se kun kuljin kuin varpaillani omassa kotona, etten vain hermostuttaisi miestäni, kun en jaksanut enään tapella ja panna vastaan. Tavallaan myönnyin kaikkeen ja jälkeenpäin sanoinkin hänelle, että jos hän sanoi istu, niin minä tottelin kuin koira..eikä se todellakaan ole meikäläisen luonnetta kuvaava piirre. Varmaan olin henkisesti niin lyöty ja maassa. Kaksi vuotta olin hiljaa, enkä pahemmin asiasta muille puhunut. Sitä jälkeenpäin ihmettelin, että miksi se oli niin tabu. Enhän minä ollut tehnyt mitään väärin ja silti minua hävetti ja pelotti, että jos joku ulkopuolinen saa tietää???



Mutta tsemppiä sinulle!! Ota omaa aikaa ja mieti asioita ihan rauhassa. Ja jos miehesi ei lähde sinne parisuhdeneuvojalle, vois tehdä ihan hyvää vaikka menet sinne ihan yksin. Puhuminen auttaa aina. Ja lapsetkin voi jättää vähäksi aikaa isällensä ja lähtä vaikka lomalle johonkin rauhalliseen piilopirttiin ja ottaa vaikka jonkun tosiystävän mukaan..Ja muista, me ollaan kivoja ja ihania naisia!! ;)

Hei,



Olen pahoillani puolestasi. Meillä tämä miehen pettämisjuttu oli 2-3 vuotta sitten, kun kuopus oli puoli vuotias myös. Maailmani pysähtyi ja kaikki asiat joutui käisttelemään uudestaan. Mieheni sekosi nuoruuden rakkauteensa: ei ollut varma haluaako jatkaa enää kanssani. Kun salaisuus paljastui minullekin hänkin heräsi: se rakkaus perustui sen salaisuuteen ja nuoruuteen/vapauteen jota silloin joskus koki. Ensin hän teki valinnan jatkaa kanssani ja sitten minä tein valinnan jatkaa hänen kanssaan. Ja sitten jatkettiin yhdessä tuskaisesti, vimmaisesti, kaikki auki repien ja intohimoisesti. Ja lopputulema on se, että kun hiljaa ajattelen tapahtunutta: se ei herätä tunteita puoleen eikä toiseen: väitän jopa että suhteemme on terveempi sen takia. En (enää)kuvittele, että mieheni on täydellinen, enkä sairaaloisesti ole hänessä kiinni: mieheni rakastaa minua ja lapsia ja osoittaa sen teoin ja sanoin päivittäin. Opin myös sen, että joka tapauksessa jonain päivänä erotaan ja minun pitää osata olla myös onnellinen itseni kanssa yksin. Olemme suhteessamme vapaaehtoisesti sitoutuneena. Toisaalta myös minä koen inhimillisiä houkutuksia suhteessa toisiin miehiin ja niistä puhun mieheni kanssa. Salaisia asioita ei kannata jäädä yksin mielessä pyörittelemään ja kasvattamaan syrjähypyksi..

Ei kai tästä sepustuksesta sinulle mitään iloa ollut: kunhan kerroin vain kokemukseni. Toivon sinulle voimia ja rohkeutta!

Kiitos naiset upeista vastauksistanne!



Kyllä ei voi muuta sanoa, kun että Santun tarinaa on kuin omaa lukisi!

Tuo minua ottaa pattiin, että sitä alkaa miestään miellyttää ja juuri noin" varpaisillaan " kulkemaan..eikä todentotta ole meikäläisenkään oominaispiirteitä..sanoisinko päinvastoin!

Minäkin parhaillaan teen sitä Hiljaista työtä..myyrän työtä?

JOtenkin en halua läheisillekkään puhua, koska haluaa rauhassa miettiä itse..ettei kukaan liian nopeasti kääntäisi päätä puoleen eikä toiseen..

Ja just tuollainen tunne..että ei oikein voi ihmisiä silmiin katsoa, kun tuntee et ne varmaan tietää tai näkee minusta, vaikka syy ei todellakaan ole oma!

Ja mitä toisten mielipiteistä pitäisi välittää..mutta kyllä sitä kuitenkin näköjään välittää ja vaikuttaa omaan elämään.

Epäily minulla on, että vaikka asiat sovitaan, niin jääkö kummaleekkin sellainen epäaito " toisen miellyttäminen" ..en tiedä ymmärrättkö mitä tarkoitan..

Huomaan, että mitä olen kaivannut on ainakin se oma arvostus..toinen kuuntelee ja pitää tärkeänä mitä sanoo,ja noita oikeita hellyydenosoituksia..mistä oikesti välittyisi välittäminen..niillä kyllä jaksaisi!

Jäinmyös vastauksissane miettimään " turvatonta" kotia. Uskoisin kyllä, että lapset ei tunne meillä turvattomuutta ja rakkutta he saavat molemmilta, mutta varmasti kodin huono fiilis on kyllä aistittavissa..

Mietin nyt tuota parisuhdeterapiaa, ehkä maksaisi vaivan suostutella mies mukaan!?! Jos erokin tulisi, haluaisin kyllä siihen ammattiohjausta(heh)..kuulostipa hienolta. Kiitos siskot..ihanat naiset! t.ronia