onko masennuksen kokeneita??? TUliko uudelleen ja miten hoidettiin?

Sulle IinesA:

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen melko heti esikoiseni syntymän jälkeen. Pari kuukautta jaksoin olla ilman avunpyyntöä, mutta siinä vaiheessa, kun tuntui, että metsän puut kaatuu päälle, otin yhteyttä neuvolaan, jonka kautta pääsin hoitoon. Olen nyt syönyt lääkkeitä noin viisi kuukautta ja edelleenkin, jos on takana huonosti nukuttuja öitä ja lapsen känkkäränkkä-päiviä, hermot tuntuu tosi kireiltä eikä aina pysty hillitsemään itseään. Terapeutin kanssa ollaan suunniteltu, että käyttäisin puoli vuotta vahvempia lääkkeitä, jonka jälkeen kokeillaan astetta kevyempää vaihtoehtoa. Ensi kuussa paikallinen terveysasema aloittaa depressio-ryhmän, johon terapeuttini ilmoitti minut, on toisena ohjaajana ryhmässä. Odotan innolla tätä ryhmää, sillä pelkään sitä, että en osaa hallita itseäni sen jälkeen, kun lääkitys on loppunut. Tarkoituksena olisi yrittää perheenlisäystä, jos vaan suodaan, ettei ikäero tulisi kovin suureksi. Pelkään myös sitä, että uuden synnytyksen myötä tämä kaikki toistuisi.

Oletko sinä saanut apua esim. kavereiltasi? Minun " kaverini" katosivat taivaan tuuliin, kun erehdyin kertomaan voinnistani. Yksin, lähinnä aviomieheni kanssa, lukuunottamatta ammattiapua olen tässä yrittänyt selviytyä.

Mulla oli vanhassa paikassa ihania ystäviä tukena. Auttoi tosi paljon kun sai puhua asioista eikä ollut yksin. Mies tietysti parhaana tukena, mutta toisaalta vähän liian läheinen, siinä mielessä, että kantaa enemmän huolta itsekin kuin ystävät, joilla on omatkin elämät. Nyt tuntuu että oon aika yksin ja kynnys mennä kenenkään luo juttelemaan on korkea, kun tuntuu että pitäis pärjätä itse ja itse ja toisetkin tuntuu odottavan että kaikki olis ok. Ja sitten vielä se, että olin niin innoissani että kaikki on hyvin jo useamman kuukauden ja kaikki menikin hyvin, että nyt harmittaa myöntää kenellekään takapakkia, vaikka tiedän ettei ole oma vika. Mua harmittaa tänäänkin se, että tuntuu että lapsen kanssa ollessa (3v) myös ajatukset on muualla ja tyttö huomaa sen. Se tuntuu pahalta, etten saa itseäni pakotettua olemaan aktiivisesti läsnä. Onneks iskä leikkii myös lapsen kanssa paljon, mutta pelkään että ottaa pieni kuormaa kannettavaksi. Mä vaan mietin miks ja miten tässä näin kävi, kun reilu viikko sitten vielä ajattelin, että tämä on normaalia väsymystä ja tsemppasin vain. Nyt on olo ihan omituinen ja heikottaa ihan fyysisesti kun ajattelen, että voi hyvänen aika, että olen masentunut... siis masennus masentaa enemmän kuin mikään muu asia... jeejjee. Siksi en saa sitten keskityttyä leikkiin kun kuumeisesti mietin miten tämä oikein tapahtui. En osaa olla analysoimatta. No, nyt koitan olla normaali ja lakata miettimästä. Koitan ajatella, että apu on tulossa ja nyt ei mennyt edes pahaksi tämä tilanne...



Hyvä että hait sinäkin apua. Tuo masennus on kamalaa ja ahdistavaa eikö!? Saat varmasti terapiasta keinoja pärjätä. Mulla riitti miedot lääkkeet ekallakin kerralla ja varmaan nytkin, mutta jos sulla ei ne tehoa tarpeeksi, niin koita ihmeessa vahvempaa. Auttaa taatusti. Kai se on siitä kiinni miteen oma kroppa reagoi mihinkin aineeseen ja mihinkin määrään. Kiitos kun vastasit ja voimia.

Sinun pitäisi saada ajatukset eroon omista tunteistasi, ennenkuin joudut ihan synkkään tilaan. Harrastatko jotain sellaista, missä joudut keskittymään ihan johonkin muuhun? Mulla auttoi ratsastaminen. Olin jo ennen raskauttakin jo sitä harrastanut, mutta jatkoin heti kun paikat kestivät istua hevosen selässä. Silloin, kun istuu hevosen selässä ei edes uskalla ajatella mitään muuta kuin hevosen selässä pysymistä. Olen kuullut muiltakin, että hevoset tai yleensä eläimet ovat hyvin terapeuttisia, ellei tietenkään ole allerginen. Meillä on kotona kissa, joka on välillä niin ihana ottaa syliin ja itkeä sille surut pois, se kuuntelee aina. Eläimet ei petä ikinä!

Siis mä kyllä touhuan koko ajan kaikenlaista, se auttaa ettei turhaa mieti. Se on vaan välillä sillai ettei saa ajatuksia siirtymään, sitten on pakko tsempata... harrastelen kyllä kaikenlaista ja touhuan muutenkin kotona ja opiskeluhommissa ihan normaaliin tahtiin. Luppoaikaa kun jää niin silloin alan kelata omia ajatuksiani. Tässä on nyt mun mielestä vaikeimpana se, että tuntuu etten tajua miks/miten mulle näin kävi ja siksi mietin, että saisin selkeän kuvan asiasta. No, turha kai miettiä, kaikille sattuu kaikenlaista. Kiitos kuitenkin. Eläimet on kivoja jos niistä tykkää, mä en tykkää ollenkaan, joten mulle ne olis vähemmän terapeuttisia luulisin... hehhe. :) Älä ole huolissasi minusta, kyllä tämä tästä. Ilmaisen itseäni vähän liian selkeästi ja kun ei toisamme tunneta niin ei ihme, että vähän mun vastausta ihmettelit... :)