Positiivia synnytyskokemuksia - onko sellaisia?

Minulla ensimmäinen synnytys päättyy imukupilla avustukseen, muttei jäänyt kuitenkaan mitään traumoja. Toinen synnytys sujui taas jouhekkaasti, säännöllisiä supistuksia alkoi tulla kotona 2 aikoihin heti n.5min välein, kolmelta soitin synnärille ja seitsemältä oli poika maailmassa. Molemmissa ponnistusvaihe on ollut reilu 10min.



Olen kyllä sitä mieltä, että kätilökin ratkaisee aika paljom.. tai voi olla etä toisella kertaa osasi jo odottaa mitä tapahtuu... =)



Nyt odottelen kolmatta 9+ viikolla ja toivon kolmatta positiivoista synnytystä.

Ensisynnytys, ja kivat muistot on. Kotona meni ensin vähän lapsivettä ja limatulppaa, sitä ennen oli alkanut jo tulla jonkinlaisia supistuksia, mutta en ollut ollenkaan varma, että synnytys nyt varsinaisesti olisi käynnissä. Soitin sairaalaan ja sieltä pyysivät näytille. Soitin miehen töistä kotiin ja mentiin, meillä sairaala on lähellä.



Supistukset tulivat kivuliaammiksi matkalla tai oikeastaan se käyrässä makaaminen oli se kurja juttu: piti olla paikoillaan ja makaaminen jotenkin sattui enemmän kuin pystyssä olo. Jännitin, että paikat on vielä aivan kiinni ja meidät laitetaan kotiin. Yllätys oli iloinen, kun olinkin jo 3cm auki ja kätilö lupaili, että kyllä teidän vauva tänään syntyy!



Mentiin kävelemään ja kahvioon vielä käymään, mutta aika pian alkoi tuntua siltä, että nyt se synnytysosasto on paras paikka. Hengittelin supistuksen tullessa ja nojailin jonnekin, mutta mitään paniikkia ei ollut vaan mukavan rauhallinen ja odottava tunnelma. Jotenkin olin asennoitunut siihen, että seuraavat 12h on samaa.



Synnytyssaliin kun päästiin, niin ihan ensin mut ohjattiin suihkuun ja siellä sitten istuin pallon päällä, mies oli vieressä ja supistukset kuitenkin kesti. Kun tutkittiin noin 40min. päästä, olin jo 4-5cm auki. Sitten sainkin ilokaasua, joka auttoi, kun sitä muisti hengittää oikein. Vielä seisoskelin sänkyyn nojaten, kun ajattelin pystyasennon helpottavan vauvan tuloa ja auttavan, niin kuin varmaan tekikin.



Pian alkoivat jalat pettää, kun kipu yltyi kovemmaksi. Kätilö kysyi, että haluatko epiduraalin. Emmin, katsoin miestäni (kaipa olin jo aika kipeä kuitenkin), joka totesi, että saan kyllä päättää itse, kun minähän sen kivun koen ;-) Kätilö kannusti olemaan ottamatta, kun kuulemma kestin hyvin supistukset ilman isoja kivunlievityksiä. Päätin kuitenkin haluta sen, kun en tiennyt, kuinka kipeäksi vielä menee.



No, lääkärillä kesti jonkun aikaa tulla, koska oli jossain tiukassa tilanteessa kiinni. Kun olisi ollut epiduraalin aika, kätilö totesi, että olen jo 8-9cm auki, että ihan kohta pääsen ponnistamaan, joten eiköhän jätetä se epiduraali väliin, kun ei siitä kovin suurta hyötyä enää ole. Olin aivan samaa mieltä.



Viimeinen sentti oli kyllä tosi kivulias, mutta sitten helpotti, kun pääsi tekemään jotain eli ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli minulla pitkä, melkein tunnin, mutta lopulta kuitenkin poika tuli maailmaan ihan hienosti ilman imukuppeja tms. (joita olisi kai aika pian otettu avuksi, kun ei vauva voi hurjan pitkään olla synnytyskanavassa).



Sain vauvani heti syliini, ja kaikki kivut loppuivat samantien. Se oli ihanaa :-)) Jälkeisvaihekin meni siinä sivussa, kun ihastelimme poikaa. Synnytyksen koko kesto 7,5h, josta sairaalassa 5,5h ja synnytyssalissa 3,5-4h.



Olin siis tosi tyytyväinen ymmärtävään ja kannustavaan kätilööni ja synnytyksen kulkuun ylipäänsä. Kipeää teki, mutta niin varmasti varsinkin ensimmäinen tekeekin, jos se melkein luomuna menee.



Nyt odottelen jo hyvillä mielin toista synnytystäni :-) En suunnittele tälläkään kertaa kovin tarkasti etukäteen, vaan katson, miltä sitten tuntuu. Toivon, että mahdollisimman luomusti ja suht nopeasti menisi tälläkin kertaa, mutta en suuremmin ylläty, jos päädyn haluamaan epiduraalin ja synnytys kestää ensimmäistä kauemmin. Kaikki kun riippuu kaikesta.



Onnea ja positiivista mieltä matkaan kaikille synnytykseen!



- tiukkis 31+2

esikoisesta positiivinen kokemus :)



Kätilö oli kauan töissä ollut, kohta eläkkeelle jäävä. Oli todella asiantunteva... mutta alusta:



lapsivesi meni kotona ja keittelin siinä vielä kahvit ja odottelin isoasiskoani saapuvaksi, hän tuli tukihenkilöksi mukaan synnytykseen kun mies ei halunnut. Sairaalaan kun saavuttiin, vastaanotto oli mukava, vaatteet vaihtoon, piuhat kiinni ja televisiosta lastenohjelmia katsomaan (lauantai aamu). Kätilö kävi siinä välillä kyselemässä vointia ja tutkimassa laitteita: jutteli mukavia ja kertoi eri kivunlievityksistä. Omat supparit olivat aika heikkoja ja hän kysyi haluanko vauhdittaa niitä tipalla ja näin tehtiin. Jo alkoi tapahtua.



Lääkäri kävi antamassa epiduraalin ja samalla arvioi lapsen painoksi 3600g, häipyi paikalta mutta kätilö oli koko ajan huoneessa kanssamme. Hän arvioi mahan päältä jotta vauva olisi tasan 2600g (ja näin muuten olikin). Kätilön oma tytär oli myös kätilönä samassa sairaalassa ja tuli iltavuoroon - - leikillisesti siinä kinastelivat että kumpi synnytyksen hoitaa ja vanhempi sanoi vauvan syntyvän hänen työvuorollaan ja sillä selvä :))



Ponnistusvaiheessa oli kannustava ja vauva putkahtikin maailmaan jo 20min ähellyksen jälkeen :) Jossain vaiheessa hän oli leikannut hiukan välilihaakin, ei sitä siinä huomannut. Vauva sai pötkötellä rinnuksillani kinoineen päivineen ihan rauhassa pitkän ajan kunnes vietiin pesulle ja punnitukseen ja samalla painelin itsekin suihkuun.



Kerta kaikkiaan hyvä kokemus :)) Sairaala tosin oli pieni aluesairaala jossa ei enää synnytetä, mutta varmasti mahtavia kätilöitä on muuallakin.



Toivotan jokaiselle hyviä ja mieleenpainuvia kokemuksia synnytykseen :)



RauPotar ja toukka 27+2

Uskoisin että positiivisia kokemuksia on enemmän, kuin negatiivisia, niistä positiivisista ei ehkä puhuta samalla tavalla. Itse en ainakaan ilkeä ruveta omista synnytyksistäni puhumaan joukossa, jossa kaikki tai edes joku kertoo omasta synnytyksestään, kuinka oli kauhea, kesti pitkään tms. Ei siinä vaiheessa halua kertoa kokemuksia omista synnytyksistään, kun pääasiassa positiivisia muistoja jäänyt mieleen. En tiedä, onko omat synnytykseni olleet keskivertoa helpompia, mutta en varmasti tätä kolmatta odottaisi, jos kokemukset olisivat olleet kamalia. Mutta ihminen, joka liki itkien kertoo kuinka kamalaa oli, ei varmaankaan halua kuulla kuinka toinen kertoo iloisesti vieressä että ei se ollut yhtään kamalaa. Eli ehkäpä tuo on yksi syy siihen, miksi kuulee kerrottavan aina vain niitä kamalia kokemuksia.



Ainahan synnyttäminen sattuu, en ainakaan ole kuullut koskaan kenenkän kertoneen kivuttomasta synnytyksestä. Mutta sen kivun kestää, jopa ilman puudutusta =) Mulle annettiin ekassa epiduraali, joka ei tainnut onnistua, puutui vain toinen jalka ja epiduraalin laitto sattui pahemmin kuin yksikään supistus siihen asti. Mutta tuo olikin pahin kokemus tuossa synnytyksessä (sen lisäksi, että tahtomattani kakkasin ponnistusvaiheessa ja se HÄVETTI :( ). Ponnistusvaiheessa luulin repeäväni, kipu oli kova, mutta meni äkkiä ohi kun vauva syntyi =) Muutaman tikin sain, niidenkään laitto ei mitenkään kovin mukavaa ollut, mutta siinä vaiheessa ei enää haitannut, olihan ihana vauva onnelisesti maailmassa. Itse paranin synnytyksestä nopeasti ja hyvin, kykenin istumaan ilman apuja parin tunnin päästä, kävelykin sujui kuin tanssi, tunsin oloni tosi keveäksi, kun ei ollut mahaa painamassa :) Pissaamista pelkäsin etukäteen kovasti, siitä kun oli useampikin tuttu peloitellut, että sattuu pitkään. No ei sattunut, kirveli aavistuksen, mutta kuin suihkutteli alapäätä samalla kun pissi niin ei kirvelytkään liikoja. Ja kakkaamisen sattumisesta peloiteltiin myös, aloitin jo sairaalasssa juomaan luumunektariinia että ei ainakaan ummettaisi, ja kai se auttoi, ei ollut turhan kovalla, eikä tarvinnut pinnistellä liikaa.



Ei tainnut huonoja muistoja synnytyksestä jäädä, kun jo 4kk päästä synnytyksestä tein positiivisen raskaustestin, pikkukakkonen oli toivottu ja onneksi hänet saimme :)



Toinen synnytys meni niin nopeasti, että en kerennyt saamaan minkäänlaista puudutusta, alussa ilokaasua, mutta pian siitä tuli huono olo enkä enää sitä halunnut. Synnytys sattui enemmän kuin ensimmäinen, oli tosiaan niin nopea ja raju, että ei tainnut tuo alapää keretä valmistautua kunnolla. Mutta kovempikaan kipu ei haitannut, oli tosiaan niin nopea, että en kai kerennyt tajutakkaan kunnolla että tosiaan koski. Siinä tilanteessa jotenkin vain keskittyy niin kovin siihen että saa sen vauvan ulos ja ymmärtää että kipu kuuluu siihen vauvan syntymiseen. Taas repesin vähän, ompelun jälkeen kuitenkin nousin je menin suihkuun ja kävelin itse osastolle. Tunsin taas voivani hyvin ja kivut olivat unohtuneet.



Nyt odotan kolmatta ja myönnän, pelkään. Kaksi synnytystä on mennyt hyvin ja nopeastikkin, voiko kolmaskin mennä? Koitan olla ajattelematta synnytystä ja mahdollisuutta että jokin menisi vikaan, en halua rueta pohtimaan etukäteen, etten vain rupeaisi pelkäämään. En ole ajatellut noita edellisiäkään synnytyksiä etukäteen, en suunnitellut puudutuksia tai asentoja, ehkäpä just siksi, että en rupeaisi pelkäämään, mietin niitä mielummin sitten kun on ajankohtaista :) Enkä uskalla nyt lukea niitä kamalia synnytyskertomuksia, ettei vain pelko pääsisi yllättämään.



Mutta on siis hyviäkin kokemuksia!



Hinpu 36+2

molemmista positiiviset kokemukset, vaikka molemmat on olleet ihan erilaiset..



Samoilla linjoilla olen kuin [b]hinpu[/b] eli en ole ajatellut liiemmin etukäteen asiaa, ettei iske paniikki!

Mielestäni synnytystä ei kovin hyvin voi etukäteen edes suunnitella, kun ei tiedä mitä tapahtuu. Minulla kolmas synnytys edessä keväällä ja jostain kumman syystä se pelottaa..nyt ensimmäistä kertaa pelkään synnytystä vaikka siihen ei ole mitään syytä!

Yritänkin olla ajattelematta koko asiaa.



Mielestäni muitten synnytyskertomuksia -ja varsinkaan niitä kauhutarinoita- ei kannata ainakaan ensimmäistä lasta odottavien paljoa kuunnella/lukea.

Se lisää vaan turhaa stressiä ja pelkoa, kun ei siitä omasta synnytyksestä etukäteen voi tietää miten se menee!



Ei muuta kun avoimin mielin synnyttämään! loppujen lopuksi kipu ja muut inhottavuudet unohtuu samantien kun vauva on rinnan päällä!!



Tsemppiä kaikille synnytyksiin!

Mulla tuli ihan tippa silmään liikutuksesta kun luin näitä positiivisia tarinoita.



Kertokaa lisää!



ap

Veikkaanpa, että positiivisia synnytyskertomuksia on jopa enemmän kuin huonoja kokemuksia? Huonot vaan tulee poimineeksi helpommin, joten varmasti tällanen ketju tulee tarpeeseen :)



Kirjotanpa samalla mitä muistan esikoisen synnytyksestä 1,5 v sitten:



Tein eräänä maanantaina viimeiset työt pois, oli rv 39+2. Ystäväni oli aamulla sektiossa ja laitoin hänelle viestin, että tähtään sitten Kättärille samana päivänä, leikkimielellä tietysti :) Koko päivän laitoin sitten vauvan tavaroita, jotka olivat odottaneet, ja illalla sanoin miehelle että nyt lähdetään kävelylenkille, tämä vauva pitää saada ulos kun on töistä hyvä sauma! Lähdettiin ja käveltiin reippaasti, välillä vähän supisteli ja piti pysähtyä, tuliko ehkä kolmisen supparia noin tunnin lenkin aikana. Mies välillä valitti että mennään jo kotiin... Lenkin lopuksi sanoin että jos tehtäis toinen lenkki perään niin synnytys varmaan käynnistyisi.



Klo 23 maissa olin sängyssä ja alkoi tulla " kramppeja" . Makoilin sängyssä ja yritin saada unta, mutta krampit vaan jatkui. En ymmärrä miten olin niin tyhmä kun oli koko ilta ollut synnytyksestä puhetta, mutta meni varmaan puoli tuntia ennen kuin tajusin että voi hitsi nämähän on supistuksia! Nousin ylös ja menin miehelle sanomaan että nyt tulee supistuksia noin 10 min välein...



Muistan että yhden maissa yöllä mies tiskasi, että voi äitini tulla tarvittaessa koiravahdiksi. Ennen kolmea hän meni nukkumaan, itsekin yritin mutta uni ei enää tullut, supistuksissa oli sen verran voimaa.



Koko aamuyön pallottelin että soitanko Kätilöopistolle vai en. Kirjoittelin tänne Vauvaan epätoivoisena että olis edes jotain seuraa ollut :) Katsoin jotain leffoja puolella silmällä, kävelin ympäriinsä kämppää ja panin ylös supistusten aikoja. Kävin suihkussa useammankin kerran ja kun supparit vaan jatkuivat, niin olin aika varma että tää on nyt sitä.



Kättärille soitin lopulta joskus kuuden maissa, ja siellä oli täyttä. Jäätiin odottelemaan. Soitin myös kotiin äidille, että tänään varmaan alkaa tapahtua. Aamupäivä oltiin kotona, soitin kerran tai pari Kätilöopistolle ja lopulta puolenpäivän maissa päätin että nyt lähdetään näytille, vaikka täyttä oli edelleenkin. Pelkäsin että jos oon liian pitkään kotona.



Kätilöopistolla sisätutkimuksessa olin pari senttiä auki ja sydänkäyrää otettaessa tuli lapsivedet noin klo 13:20. Kätilö vei meidät prenan puolelta synnytyssaliin ja sanoi, että täältä lähdettekin sitten kolmena kappaleena. Alkoi jännittää ihan huisisti, se tuntui jotenkin niin hurjalta että siitä huoneesta lähdettäessä on vauva sylissä... :)



Koko synnytyksen ajan meillä oli mukana kätilöopiskelija, jolta saattoi kysellä mitä tapahtuu ja mitä tehdään. Iltapäivän tuntien aikana kävin ammeessa miehen kanssa ja vesi auttoi hyvin supistuksiin. Olin toivonut, ettei mulle tarjottaisi kivunlievitystä " pakolla" , koska kaikki kivunlievitysvaihtoehdot tuntuivat tosi epämukavilta. En siis ottanut ilokaasua enkä aqua-rakkuloita, kärvistelin vaan supistusten kanssa, jotka alkoivat käydä jo aika koviksi.



Kun nousin pois ammeesta, supparit kävivät nopeasti todella rajuiksi, mutta en pystynyt jotenkin kuvittelemaan että menisin takaisinkaan. Oksensin kivun vuoksi ja hoin miehelle, että kuolen ihan kohta. Supistuksia tuli ihan minuutin-parin välein. Kätilö kysyi, haluaisinko ottaa epiduraalin koska hänestä se olisi hyvä vaihtoehto nyt, ja sanoin että haluan, koska kipu oli todella kova. Olin auennut siinä vaiheessa muistaakseni noin viiteen senttiin. Jonkin ajan päästä lääkäri tuli: pelkäsin etukäteen että epiduraalin laitto tuntuisi kurjalta tai että en pystyisi pysymään paikallaan ja lääkäri survasisi selkärankaan... yllätyksekseni mulla ei ollut mitään vaikeuksia pysyä paikallaan sen ajan.



Pian epiduraali alkoi vaikuttaa ja pystyin taas ajattelemaan jotenkin selkeästi. Ja sitten tuntui, että aivan yhtä nopeasti sen vaikutus haihtui, ja kysyin pitäisikö sitä laittaa lisää kun supparit taas kovenivat. Kesti silloin jotenkin hirveän kauan ennen kuin kätilö tuli ja kun hän tuli, tuomio oli selkeä: ei enää puudutusta, koska kohdunsuu oli 10 senttiä auki! Minulle siis tuo epiduraali tuli tosi sopivaan aikaan, kun kohdunsuu jatkoi avautumistaan sen loput 4-5 cm tunnin aikana.



Aloin täristä ihan kuin horkassa, kun kätilö sanoi että on 10 senttiä auki ja voin tehdä harjoitusponnistuksen seuraavan supistuksen aikana. Taisi kätilökin huomata että menin paniikkiin :) Sanoi sitten että ei ole mitään kiirettä, voidaan odotella rauhassa lapsen laskeutumista. Puolisen tuntia odoteltiin - en muista siitä ajasta oikeastaan yhtään mitään. Tuntui ihan kamalan hurjalta, että kohta lapsi olisi siinä sylissä.



Ponnistusvaihe kesti 8 minuuttia enkä muista siitä kipua, vaikka varmaan sitä oli. En tiennyt teenkö oikein tai väärin, mutta jotain tein, ja yhtäkkiä kätilön käsissä roikkui hirveän ison näköinen ihan oikea vauva! Sanoin jotain tosin viisasta kuten " voi herranen aika joko se tuli" ... :) Oli vaikea käsittää, että se on meidän vauva - meidän oma, jota kukaan ei vie meiltä pois. Kipua en muista enää yhtään. Vauva annettiin mulle rinnalle, miehelle tuli itku ja minä vaan ihmettelin mitä tapahtui. Vauva oli kauhean pieni ja lämmin siinä rinnalla, ja tuntui uskomattomalta että se liikkui, hakeutui kohti maitoa ja piti pientä vikisevää ääntä.



Seuraavasta noin puolituntisesta en muista juuri mitään, taisi mennä niin vauvaa ihmetellessä :) Hänet puettiin, mies puki ja pesi, samalla kun istukka syntyi ja muhun ommeltiin yksi tikki. Jostain ilmestyi huoneeseen ruokaa (hakiko mies - en muista), ja vauva nukahti isoissa toppauksissa. Pystyin istumaan samantien ihan tavallisessa tuolissa syömässä, tuntui että olin elämäni kunnossa enkä todellakaan voinut uskoa juuri synnyttäneeni lapsen. Jotenkin sitä oli ihan pilvessä siitä vauvasta kai... :) Olen ilmeisesti soittanut äidillekin synnytyssalista, mutta en muista sitä yhtään.



Sellainen kamalan pitkä kertomus, joka palveli varmasti nyt mulle itsellekin hyviä asioita kun uusi synnytys lähestyy :) Hyvä mieli jäi synnytyksestä kaikin puolin: kätilöt olivat hirveän mukavia ja osaavia, neuvoivat tarvittaessa ja noudattivat toiveitamme, kipu oli kovaa mutta olin koko ajan ammattitaitoisissa käsissä - ja kipu hävisi, kun vauva tuli. En tiedä mihin, mutta johonkin se katosi.



Coe rv 34+1

Kaksi synnytystä takana, kumpikin omanlaisensa ja liikutun vieläkin pelkästä ajatuksesta.



Esikoinen yritettiin käynnistää verenpaineen takia(joku kandi teki päätösen ihan hatusta vetämällä), mutta piirturi piirsi vaan suoraa viivaa ja se oli aika ärsyttävää kökkiä sairaalassa koko päivä. Sitten kun olin lähdössä kotiin, niin vedet meni ja tyttö tupsahti vauhdilla ulos. Repesin jonkin verran ja synnytys säikäytti nopeudellaan pahemman kerran, mutta lopputulos oli se mikä merkitsi. Sen pienen elämänalun kun saa syliin ja vauva vaistomaisesti alkaa hamuta rintaasi, niin ihan sama mitä karjuit pari minuuttia sitten, tämän hienonpaa elämä ei voi antaa.



Toinen kiusaili kantajaansa koko raskauden ja se oli helvettiä. Odotin synnytystä kun kuuta nousevaa, että pääsen raskaudesta eroon. Edellisen syöksyn takia sairaalaan mentiin jo ajoissa ja odoteltiin rauhassa, että kunnon supparit taas alkaa. Sitten kun ne alkoi, se oli taas menoa. Kuten edellisella kerralla, olin ihan pihalla ja muistan vaan nähneeni kaiken kahtena ja eri värisenä, sinisenä ja keltaisena. Oiskohan johtunut ilokaasun liikakäytöstä:) Taas ilman kipulääkitystä tuli synnytettyä ja tällä kertaa ilman minkään asteista repeämää.



Kummatkin olivat todella hyviä kokemuksia vaikka kivun ajatteleminen saa karvat nousemaan pystyyn. Mutta se kuuluu asiaan.



Raskaus pelottaa nyt kun haluan kolmatta, mutta synnytys ei. Voisin synnyttää vaikka naapurinkin lapset, jos pääsisin luistamaan raskaana olemisesta.

Eli näin se meni:



Supistuksia minulla ei koko raskausaikana ollut juuri lainkaan, mitä nyt sellaisia että maha vaan meni kovaksi...

No, la oli ylittynyt viikolla ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen että käynnistykseen asti mennään. Mies pääsi kymmeneltä illalla töistä. Samoihin aikoihin kotona mulla alkoi lorahdella housuihin.. Ihmettelin vähän mutten sen kummemmin ajatellut. Valkovuotoa kun oli koko raskausajan tullut enemmän ja vähemmän.

Katseltiin sitten yhdessä telkkaria kun n. klo23.00 alkoi lievästi tuntuvat supistukset... ja puoli kahdeltatoista ne alkoivat olemaan suht säännöllisiä, muttei mitään älyttömän kipeitä. mies meni nukkumaan ja mä surffailin täällä vauva-sivuilla! =)

Yhden aikoissa herättelin miehen ja sanoin meneväni suihkuun ja että sen jälkeen ehkä lähdettäisiin. en pitänyt mitään kiirettä kun niin oli neuvottu et säännöllisiä supistuksia saisi tulla (oliko se nyt)2h ennen ku kannattaa synnärille lähteä. ja kun kakki synnytyskertomukset mitä olin kuullut oli älyttömän pitkiä ja kipeitä niin ajattelin että kyllä sitä kerkiää sitten siellä sairaalassa tuskailla!!!

Suihkussa oli ihanaa! Supistuksia tuli edelleen tasaisin väliajoin mutta kipua ei suihkussa tuntenut ollenkaan!(Suosittelen siis lämpimästi!)



Kahden aikaan sitten oltiin saatu tavarat kasaan ja lähdettiin synnärille, matka kesti puoli tuntia ja sinä aikana tuli jo mukavan napakoita suppareita.. ei kuitenkaan niin kipeitä etteikö niitä olisi ihan hyvin kestänyt, mutta silti jossain vaiheessa matkaa tuli olo, et ei kai tää tähän synny?!?! =)



Vastaanotto oli mukavaa vaikka synnytys sattui erittäin kiireiselle päivälle! Monta lasta oli jo sen vuorokauden puolella syntynyt vaikka kello oli vasta puoli 3! =)

Siinä sitten istuion keinutuolissa ja kätilö katsoi kaikki " pakolliset" jutut, vauvan sydänäänet, kyseli hätäkastetta varten nimet ym. Sitten katsottiin kohdunsuun tilanne ja olin jo 5cm auki! Olin ihan äimänä, kun itse olin ajatellut et ehkä 2 cm!

Pääsin suihkuun ja siellä olinkin taas pitkän aikaa. Supistukset ei tuntuneet missään!



Suihkun jälkeen kätilö vei meidät huoneeseen. Kello oli n. 03.30.

Mies kyseli et onko väliä missä välissä hän käy siirtämässä autoa, kun siinä paikassa ei saanut olla kuin aamu 8asti. Kalvojen pukaisemisesta kyselin, mutta kätilö sanoi, että katotaan sitä sitten kun olet vähän kipeämpi. Supistukset eivät siis olleet kovin voimakkaita...

Siitä pikkuhiljaa ne alkoivat voimistumaan ja miehen hieronta(alaselän painaminen) auttoi ihan huippu-hyvin! Kätilö suositteli aqua-rakkuloita kun minulla se kipu tuntui nimenomaan alaselässä. Olin kuitenkin kuullut niistä vain huonoja kommentteja joten pyysin ilokaasua. Koko ajan vaan odottelin, että milloinkahan alkaa ne kipeät supistukset.. Kun sanoihan kätilökin että puhkaistaan kalvot kun olen kipeämpi! Luulin siis oikeasti koko ajan että noi oli vasta tuollaisia alku-supistuksia, että ne kunnon supparit on vasta tulossa!



No sitten alkoi ponnistuttamaan (klo siis 04.30) ja kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja 10cm auki! Käski alkaa ponnistamaan kun seuraava supistus tulee ja mä olin ihan ihmeissäni että nytkö se jo tulee???

Kätilöäkin vähän nauratti mun uteluni....



Ja siis 15min ponnistuksen jälkeen syntyi terve tyttö!!! kello oli 04.45! =)



Ilokaasusta ei paljoa apua ollut.. en oikein ehtinyt oppia sen käyttöä.. se kun taitaa olla aika tarkkaa koska sitä ottaa, enkä osannut arvioida koska se supistus on tulossa... mutta miehen hieronta ja suihku oli kyllä ihan ehdotonta!



Nyt taas raskaana, ja innolla seuraavaa synnytystä odottaen, Alpukka

(Toivottavasti kaikki menee yhtä hyvin kuin ekalla kerralla!)

Esikoisen synnytys on ihana ja erittäin positiivinen kokemus. Kerkesin viettää sairaalassa melkein pari päivää ihmeellisten pääkipujen takia. Eivät minua kotiakaan laittaneet kun ultrassa huomattiin muksumme olevan esikoiseksi aika suuri kokoinen ja olinhan mennyt yli 4 päivää lasketun ajan jälkeen. Mulle annettiin kaksi tablettia torstaipäivän aikana lisäämään omia supistuksiani. Tostai-iltana sitten alkoivat kovat supistukset ja pääsin ammeeseen rantoutumaan. Se auttoikin todella paljon! Kymmenen aikaan sitten menin saliin. Puoli tuntia sen jälkeen sain epiduraalin ja 4.01 perjantaiaamuyöstä 4440g poika syntyi. Usko meinasi välillä loppua, mutta hyvin siitä selvittiin ja sain jostain kummasta kerättyä lisää voimia 13 minuuttia kestävään ponnistusvaiheeseen.

Ilman epiduraalia en olisi selvinnyt ja kiitos erittäin ihanan kätilön!

Eli ei jäänyt minkäänlaista kammoa ja kokemus on uskomaton!

Kyllähän mä välillä salissa ajattelin, että tämä jää kyllä viimeiseksi kun koski niin mielettömästi selkään. Ensi kerralla ajattelin pyytää aquarakkuloita, jos ne vaikka lieventäisivät selkäkipuja. Samalla epiduraalin laitto oli tuskaista, kun supisteli 2 minuutin välein ja piti olla aivan paikallaan ja anestesialääkäri pisti kerran sen väärään kohtaan.



Mutta saa nähä mitä on edessä ensi maaliskuussa. Toivottavasti yhtä antoisa kokemus!

ja erikseen saa kertoa niin olen mielestäni kokenut kivuttoman synnytyksen. näin koin kolmannella kerralla, ei kakkosenkaan synnyttäminen ollut epämielyttävä kokemus, esikoisen puolestaan oli todella raju ja kivulias -käynnistettiin oksitosiinilla ja kesti vain muutaman tunnin.



viime kuun lopulla syntynyt kolmas lapsemme lähti tulemaan todella lievillä supistuksilla. mittailin niitä puoli yhdestä yöllä kello viiteen aamulla. sitten lientyivät ja kävin nukkumaan. seitsemältä aamulla heräsin ja supistukset lähtivät taas käyntiin, harvakseltaan ja melko mietoina. Kello 8 aamulla oltiin Jorvin päivystyksessä. Mukava kätilö otti vastaan ja käytiin käyrille. Osoittautui että olin 5cm auki joten siirryttiin synnytyshuoneeseen. Kävin suihkussa mutta supistuksia ei tullut joten tulin takaisin miehen seuraksi (vai oisko toisinpäin?!?) synnytyshuoneeseen. Sitten tuli pari napakampaa supistusta ja kätilö tutki kohdunsuun joka oli 7cm auki. Tämän jälkeen laitettiin spinaalipuudute ja loppuvaiheet eli avautuminen 7cm-10cm sekä ponnistus sujuivat hienosti aivan täysin ilman mitään kipuja. Kuitenkin tunsin koko ajan ponnistaessa missä vaiheessa vauva oli tulossa ja tunsin hienosti päänkin kohta jalkojen välissä ja kuului ihana parkaisu. Rauhallinen ja ihana hetki kun kolmas tyttömme tuli maailmaan.



Todella hieno kokemus johon vaikuttivat varmaankin kolmas synnytyskerta (paikat aika auki pikkukakkosen jäljiltä parin vuoden takaa), mukava ja osaava kätilö sekä hienosti ajoitettu puudute. Mahtava kokemus jota tippa linssissä muistelen. Ja todellakin, melkoisen kaukana kahdeksan vuoden takaisesta esikoisen synnytyksestä ja repivästä kipukokemuksesta



hyvää synnytystä toivottaen,



Tuuli72 ja tyttö 2,5vkoa

Noin viikko ennen laskettua aikaa oli laukku miltei valmiiksi pakattu, erään naapurin neuvosta olin lapulle kirjottanut kaikki loput mitä mukaan tarvitaan ettei sitten kovien supistuksien kourissa tarvitse miettiä, mitä puuttuu tai jopa mies voi pakata loput! Laukkuun oli pakattu kaikki tarpeellinen mahdollisimman piiiiiitkää synnytystä varten.



Viimeisenä iltana ennen laskettua aikaa ajattelin että jaa-ha yliaikaseksi menee sitten reippaasti, kun ei mitään ennakoivia merkkejä ollut ilmaantunut. Illalla nukkumaan mentiin siinä klo 23 aikaan, ja puoli yhteen mennessä en ollut nukkunut vielä ollenkaan ja sitten tuli vessahätä. Pääsin vessaan ja sitten se iski kun salama kirkkaalta taivaalta, en tiennyt istuako vai seistäkö, kun luulin tulevani hulluksi. Sitten se meni ohi. Mietin että olikohan tämä nyt sitä. no menin takaisin sänkyyn ja ajattelin että oli sanottu että supistusten välissä kannattaa yrittää levätä ja seuraava voisi tulla vasta monen tunnin kuluttua. No niin ei käynyt vaan 20 min. päästä täytyi nousta ylös ja tuli seuraava supistus. Ja siitä se sitten lähti. Supistuksia tuli heti säännöllisesti 20 min. välein ja olivat todella kipeitä.



Kävelin ympäri olohuonetta ja yritin hengitellä rauhassa. Noin klo 3 aikaan oli herätettävä mies, kun en pystynyt enää kunnolla kävelemään. Mies heräili ja kävi suihkussa ja söi ja pakattiin loput tavarat kassiin. Noin 4 aikaan sanoin etten kestä enää ja nyt lähdetään, vaikka sitten laittaisivat takasin kotiin. Automatkalla supistukset tulivat jo 10 min, välein ja sairaalaan kun päästiin puoli 5, tuli supistuksia melkein koko ajan. Kätilö tutki ja olin 4,5 cm auki ja tarjosi heti epiduraalia. Saatiin viimeinen synnytyssali ja noin tunnin verran odoteltiin anestesia lääkäriä laittamaan epiduraali. Sitä ennen sain koittaa ilokaasua, mutta siitä tuli vain pahaolo.



Epiduraalin laitto ei sattunut ollenkaan ja vähän ajan päästä se alkoi auttamaan ja noin 1,5 h ajan oli aivan taivaissa ilman minkäänlaisia kipuja. Sitten alkoi tuntua ponnistuksen tarve. kätilö teki tutkimuksen ja olin jo noin 8 cm auki ja jos ei kuulemma pian vedet menisi niin täytyisi puhkaista kalvot, no ne menikin siinä samalla sitten. Varttia yli 8 sain alkaa ponnistelemaan ja 16 min. ponnistusvaiheen jälkeen tyttö syntyi klo 8.31. Pari tikkiä ommeltiin epparin takia, mutta mikään ei tuntunut, koska aina ensin puudutettiin. Ja rehellisesti sanoen eniten synnytyksessä pelkäsin niitä puudutuksia, kun sitä itse synnytystä.



Kätilöt ja kaikki hoitajat olivat aivan ihania ja voin vain toivoa, että seuraava synnytys menisi yhtä hyvin. Parasta toivoen ja pahimpaan valmistautuen. Tsemppiä kaikille synnytykseen menijöille!!!

kyllä se pikkuisen niin on että omalla asenteellaan voi aika paljon vaikuttaa noihin kipujuttuihin. Mulla on takana kaksi synnytystä, ihan ovat erilaisia mutta molemmista on jäänyt oikein hyvä mieli, ja nyt siis kolmatta odotellaan marraskuussa syntyväksi. Psyykkasin itseni ennen synnytystä ajattelemaan että tämä on jotain ikiaikaista ja luonnollista. Mummonikin synnytti 9 lasta ja ilman mitään nykyteknologiaa ja kipulääkkeitä. ja nykyään kun on jopa hyvät mahikset saada kaikki mahdollinen kivunlievitys turvallisissa sairaaloissa.

mun molemmat synnytykset on ollu suht kivuttomia sanoisin, sillä olen saanut epiduraalin molempiin. molemmat lapset ovat olleet yli nelikiloisia ja synnytykset käynnistyneet ja edenneet nopeasti. toisessa epiduraalin vaikututus tosin lakkasi hieman ennen ponnistusta, mutta kivun sijaan kuvailisin tunnetta paineeksi ja ja venyttäväksi sellaiseksi. jotenkin koin että jos tiheiden supistusten aikana yritti ottaa paineita ulkomaailmasta, supistukset tuntuivat inhottavammalta. kun yrittää keskittyä siihen hetkeen ja kuvitella itsensä ihan toisaalle tuli parempi olo ja synnytys selvästi eteni paremmin. se ponnistusvaihe joka on kaikista stressaavin hetki, on todella lyhyt hetki. lapsi on yllättävän pian maailmassa ja sen yritän muistaa kun tätä kolmatta mennään synnyttämään. se palkinto todella on niin ihana siitä pienestä väännöstä!

Mulla esikoisen synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli, vaikka pitkään kestikin. Luulen että suurin syy tähän oli se, että en ollut miettinyt synnytyksen kulkua saati suunnitellut sitä etukäteen. Kaikki vaan meni niin kuin meni. Eikä se että jää hyvä mieli tarkoita mun mielestä välttämättä kivutonta tai muuten helppoa synntystä, paljon se on ihmisestä kiinni miten kaiken kokee. Eli näin meillä...



Viikolla alkoi lorahdella lapsivettä, kävin sairaalassa ja tutki vähän, mutta koska ei mitään tapahtunut kotiin odottelemaan. Ke ja to välisenä yönä meni reilummin vettä, soitin sairaalaan ja käski tulla aamulla jos ei mitään tunnu ennen sitä. Aamulla sinne taas tutkailtiin ja pähkäiltiin ja odoteltiin ja odoteltiin. Käyrällä oltiin välillä, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten päätös että pe aamuna käynnistetään. Pyysin lupaa mennä kotiin yöksi, kun oli ihan normaali oli ja onneksi pääsin. Aamu kasilta taas takasin ja kymmeneltä alettiin käynnistaa. Eka murunen cytotec:iä sai aikaan vaan pikkusuppareita, toinen jo vähän enemmän. Kuudelta kun oli jo 8h supistellu enemmän ja vähemmän (kyllä ihan siedettävästi pärjäs kuumavesipullolla) puhkastiin kalvot. Tästä laskettiin synnytys alkaneeksi. Reilu tunti meni kuumassa suihkussa ja kasin aikaan siirryttiin synnytyssaliin. Jossain vaiheessa pyysin epiduraalin ja kymmenen aikaan tuli setä sitä pistämään. Se vei kaikki kivut pariksi tunniksi. 12 aikaan yöllä alkoi tulla ponnistamisen tunnetta. varttia yli yks oli tyttö maailmassa, ponnistusvaihe kesti n. 40 min.

Sitten istukat ym. isä leikkasi napanuoran ja pesi vauvelin. Vähän oli koomista kun kätilö nosti istukan esiin ja esitteli tarkasti miten " kaunis" ja ehjä ym se oli. Miestä kiinnosti kovasti, mua vaan nauratti =)



Oikeastaan ainoa negatiivinen asia oli se että meidät jätettin aika pitkäksi aikaa keskenämme sinne saliin kun kätilöt oli toisessa salissa kun siellä syntyi lähes samaan aikaan toinen lapsi. Eika sekään muuten haitennut, mutta isä nukahti (tai sanoin että voi nukkua) ja vauva nukkui mun sylissä. En itse uskaltanut nukkua ettei vauvalle käy mitään. =)



Toivottavasti seuraava synnytys olis yhtä mukava

Tipy+ipana 11½kk+papuliini rv 18+3

Minulle tehtiin sektio 8/2005. Toimenpiteestä jäi kaikenkaikkiaan oikein hyvät fiilikset. Tätäkin synnytystapaa varmaan moni miettii - on se sitten omasta ja muusta syystä tapahtuva.



Alkutoimenpiteet (tippa, katetri ym.) olivat ok. Leikkaussalissa kaikki meni rauhallisesti ja hyvin. Sain nähdä vauvan heti hänen synnyttyään. Sen jälkeen heräämössä olin noin kolme varttia ja siitä sitten isän ja vauvan kanssa osastolle huoneeseen. Vuorokauden minulla oli kipupumppu ja sen jälkeen - seuraavana päivänä - lähdin kävelemään, suihkuun ja muihin toimiin. Hoidin vauvan alusta asti itse. Toipuminen sujui hyvin. Heti sairaalasta päästyäni lähdin vaunulenkille. Kuukauden leikkauksen jälkeen otin rauhallisesti ja kevyesti.

Eli: lapsen syntymä alkoi sunnuntai-iltapäivällä sillä, että lapsivesi alkoi tihkua. En ollut varma kuitenkaan, että oliko se lapsivettä vai mitä ja sukulaisille sekä sairaalaan soitettuani mentiin näytille sairaalaan. Ainoa negatiivinen asia tässä synnytyksessä oli se, että taksikuskit olivat joukolla katsomassa Formuloita, taksia sai odottaa puoli tuntia ja soittaa kolme kertaa perään. No, onneksi ei ollut kiire. Sairaalaan päästiin joskus viiden aikoihin ja siellä odoteltiin vaan. Joku kävi toteamassa valuvan nesteen lapsivedeksi, mutta jätti sitten lojumaan vailla suunnitelmaa sairaalan odotushuoneeseen. Pikkuhiljaa supisteli, mutta ei mitenkään kovin kovaa. Mies lähti illalla kotiin (n. klo 21) ja itse jäin sairaalaan ja menin nukkumaan! Heräsin sitten tunnin-pari päästä, kun alkoi supistella enemmän. Menin toiseen huoneeseen, jossa supistelut tulivat muutaman minuutin välein ja supistelujen välillä nukahtelin. Sitten minut passitettiin keskiyöllä suihkuun, jossa istuskelin jonkun aikaa ja sitten menin pyytämään jotain kipuun. Aamuyöstä mies hälytettiin takaisin sairaalaan ja minut siirrettiin synnytysosastolle. Siellä sain epiduraalin ja miehen kanssa nuokuttiin ja nukahdeltiin koko yö, eli epiduraali vaikutti erittäin hyvin! Aamulla n. puoli 8 heräsin tunteeseen, että nyt en pysty olemaan enää yhtään! Herätin mieheni ja hälytin kätilön paikalle ja tilanne oli päässyt yllättäen siihen pisteeseen, että vauva halusi tulla ulos. Vähän yli 8 poika sitten tulla tupsahti maailmaan hieman unitokkuraisten vanhempien syliin viiden minuutin ponnistusvaiheen jälkeen lasketun päivän aamuna!



Koko synnytys meni siis unessa ja puudutuksessa, en erityisemmin huomannut supisteluja ja ponnistusvaihekin oli lyhyt kuin mikä. Ainoastaan synnytyksen jälkeen huimasi niin paljon, etten pysynyt edes istuallaan.



Odotuksia synnytykseen ei ollut etukäteen. Pelkäsin, että menee yli LA:n, koska mitään supisteluja ei etukäteen ollut. Ja pelkäsin, että synnytyksessä menee kauan ja se on kivuliasta. Mutta en oikeastaan suostunut kertaakaan etukäteen ajattelemaan koko tapahtumaa. Enkä todellakaan ajatellut, että nukkuisin yön ja aamulla vain heräisin ja puhaltaisin pojan maailmaan...

Lapsivedet menivät lauantaina aamyöstä joskus klo 4 aikoihin. Soittelin Naikkarille, ja sieltä komennettiin tulemaan näytille. Olin muistaakseni jo jonkin verran auki ja jäin osastolle.



Haahuilin koko päivän osastolla. Nukkuminen ei kyllä onnistunut. Meininki oli oikein kiva. Muista naisista sai helposti juttuseuraa. Tarjoilukin pelasi loistavasti koko ajan. :-)



Ihmettelin kyllä illansuussa, missä lääkäri viipyy, sillä hänen oli luvattu käyvän joskus puolenpäivän jälkeen. No, kävin kysymässä hoitajien toimistosta ja sieltä kerrottiin, että lääkäri oli vain katsonut paperini ja sanonut, että seuraavana päivänä eli sunnuntaina käynnistetään, jos synnytys ei käynnisty itsekseen.



Pitkin päivää minulla oli tullut supistuksia, jotka olivat epäsäännöllisiä ja vain vähän kipeitä. Muistan, että esim. jonkin ruoan aikana juttelin vieruskaverini kanssa ja supistuksen tullessa piti oikein keskittyä siihen, mitä piti sanoa.



Klo 20 lauantai-iltana alkoivat säännölliset supistukset. Niinä aikoina, kun en ole käyttänyt e-pillereitä, ovat menkkakipuni olleet todella kauheita. Supistukset tuntuivat ihan samanlaisilta ja samassa paikassakin kuin menkkakivut. Lisäksi niissä oli se hyvä puoli, että niissä oli taukoa toisin kuin menkkakivuissa...



Klo 24 olin auki 3 cm, ja pääsin synnytyshuoneeseen joskus klo 1 tienoilla. Siellä annettiin petidiiniä, jonka avulla pystyin torkkumaan tunnin toista. Kipu taisi olla silloin vieläkin lievempää siihen asti.



Supistusten väliä en enää muista. Joskus klo 2.00-2.30 alkoivat supistukset napakoitua. Naapurihuoneessa karjuttiin, ja niin minäkin yritin tehdä, mutta se ei ollut minun juttuni. Kuten ei ollut ilokaasukaan. Klo 3 jälkeen kätilö esitti puudutetta ja olin ihan ihmeissäni, että joko nyt saan epiduraalin. Supistukset olivat silloin täysin siedettäviä, mutta päätin ottaa sen. Olin silloin 5 cm auki. Epiduraali annettiin klo 3.40. Se vei 10 minuutissa melkein kaikki kipuaistimukset pois. Nivusen kohdalle jäi ihan pieni kohta, josta tiesi, milloin supistus on päällä.



Jo tunnin kuluttua eli 4.40 olin täysin auki eli aukenin epiduraalin jälkeen viidestä sentistä kymmeneen senttiin. Kätilö kyseli, tunnenko mitään painon tunnetta tai kakkahädän tapaista aistimusta. No, enpä tuntenut ja se alkoi jo turhauttaa. Klo 6 jälkeen alkoi tuntua hyvin lievä tuntemus kakkahädästä. (Sitä tuskin oli, sillä suoli oli tyhjennetty ennen synnytyshuoneeseen siirtymistä.)



Vauva syntyi klo 6.39 noin 20 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen. En tuntenut mitään kipua ponnistusvaiheen aikana. Itse asiassa epiduraalin vaikutus lakkasi vasta joskus klo 11 tienoilla eli se aine tehosi minuun loistavasti!



Tokaisin heti vauvan synnyttyä kätilölle, että tämä oli kyllä maailman helpoin synnytys. Ennen raskaaksi tuloa kärsin synnytyspelosta, mutta raskausaikana tapahtui sellaista, mikä muutti synnytystavan merkityksettömäksi. Mutta ne tapahtumat eivät ole tämän ketjun asia.



Ainoa asia, jonka synnytyksessä muuttaisin olisi se, että olisin päässyt liikkumaan myös synnytyshuoneessa ennen epiduraalia, mutta jostain syystä olin " sidottu" petiin. Muistan, että kerran taisin soitella kelloakin, jotta pääsisin vessaan.



Kipu ei tosiaan ollut mitenkään kauheaa. Sinällään menkkakivut olivat kauheita, mutta samat kivut eivät synnytyksessä tuntuneetkaan enää pahoilta. Jotenkin liitin ennen synnytystä siihen oikeat helvetin tuskat, joilloin tunteaa repeävänsä. Itse en joutunut kärsimään sellaisia. Synnytyshuoneessakin olin ekat kolme tuntia melkeinpä ihan yksin, sillä mies oli kotona ja kätilöllä todella kiire. Kun tajusin soittaa miehen paikalle, vitsailinkin epiduraalipöllyissäni, että saat ihan väärän kuvan synnytyksestä, ettei se oikeasti ole tällaista. :-)



Menkkakivut ovat muuten hävinneet kuin tuhka tuuleen esikoisen syntymän jälkeen. Olen jutellut noista menkka- ja synnytyskivuista äitini kanssa ja olemme kyllä ihan täysin samanlaisia näissä asioissa.



Nyt odotan toista lasta syntyväksi joulukuussa. Toivon hartaasti, että hänen syntymänsä sujuu samoin kuin ensimmäisenkin. Tosin mitään takeitahan ei siitä ole. Synnytys on käynyt jo mielessä, mutta tällä kertaa en ole pelännyt, vaan vähän jännittänyt sitä.



Onnea ap:lle! Toivon vilpittömästi, että synnytyskokemuksesi tulee olemaan positiivinen! Samaa tietenkin toivon kaikille äideille.

Esikoisen synnytys meni ihan mukavasti 12 tunnissa, supistuksia en pahemmin tuntenut ja ponnistusvaihe kesti 16 min.



Pikkukakkosen synnytin reilut 2 kk sitten ja täytyy sanoa, että kotiin olisi varmaan syntynyt, jos en olisi ollut valmiiksi sairaalassa. Olin 8 vkoa auki sen sentin verran, eikä kanavaakaan ollut mitenkään hirveästi jäljellä. Siinä sitten hoideltiin siskon yo-juhlat, pestiin kaikki matot ym..Viimeinen neuvolakäynti oli rv:lla 40+5 ja halusin jo päästä vauvan painoarvioon synnärille, joten terkkari kirjoitti minulle lähetteen. Kohdunsuun tilannetta ei enää siellä tutkittu.



Synnärille päästyämme kohdunsuu oli 3 cm auki, mutta supistuksia ei tuntunut eikä piirtynyt käyrälle. Lääkäri ultrasi ja tutki tilanteen ja sitten mietittiin jatkoa. Olisin päässyt lähtemään kotiin odottelemaan synnytystä, mutta jouduin anelemaan saada jäädä edes yön yli sinne, kaiken varmuuden vuoksi. Meiltä kuitenkin matkaa synnärille tunnin verran..Onneksi oli hiljaista ja sain kuin sainkin jäädä. Kello oli silloin jotain viiden pintaan. Siinä sitten menin osastolle ja mieskin tuli hetkeksi, jonka jälkeen lähti kotiin.



Janotti kovasti, mutta silloin olikin koko kesän varmaan pahimmat helteet ja arvatkaas oliko siellä kuuma kuin saunassa! Vessassakin sai rampata yhtäkyytiä ja maha meni jossain vaiheessa täysin sekaisin ja tyhjentyi aivan itsekseen. Televisiota siinä tuijottelin koko illan ja välillä tuntui niinkuin mahaa olisi vääntänyt, mutta kuitenkaan ei tarttenut pöntölle kiiruhtaa..Yökätilö kiersi siinä puoli kymmenen maissa ja pyysin häntä tarkastamaan tilanteen, että voin alkaa rauhassa nukkumaan. No, olin jo 5 cm auki. Olisin saanut lähteä saman tien saliin, mutta halusin jäädä nukkumaan. Yökkö toi varmuudeksi minulle jo salikamppeet valmiiksi, että saan vaihtaa kun tarvitsee.



No, katselin siinä vielä sinkkuelämät ja aloin nukkumaan. Nukuinkin ehkä n. tunnin puolitoista kunnes tuli aivan hirveä vessahätä yhden maissa yöllä. Kiiruhdin vessaan ja kun sain oven kiinni, lapsivedet valui pitkin kinttuja lattialle :) Istuin hetken pöntöllä ja laitoin sellaisen ihanan sairaalan jättisiteen ja menin takaisin huoneeseen vaihtamaan salikamppeet päälle ja keräämään omat kamppeet kasaan. Otin tavarat kainaloon ja hiippailin sanomaan yökölle osaston toimistoon, että nyt voitaisiin vaikka lähteäkin kun vedet meni. Supistuksia en edelleenkään tuntenut.



Yökön kanssa naureskeltiin ja käveltiin saliin. Salikätilö oli ihmeissään, kun en näyttänyt yhtään kipeältä. Miten olisin voinut näyttää, kun en tuntenut mitään? Siinä sitten laitettiin piuhoja kiinni, katsoi lapsiveden olevan hiukan víhertävää, joten laittoi tipan edistämään supistuksia. Olin salissa n. puoli 2 yöllä ja siitä laitettiin synnytys alkaneeksi. Käski vain ilmoitella, josko tartten jotain puuduksia. Tippaa lisättiin hetkittäin ja joskus 10 vaille 3 pyysin spinaalin. Selkä puutui, koska piti maata kyljellään. Supistuksetkin alkoivat tuntua. Eivät olleet mitään kipeitä vaan pikemminkin inhottavan tuntuisia niinkuin mahaa olisi vääntänyt teholla potenssiin 1000 ;) Kolmen maissa sain spinaalin ja sitten jäätiin vain odottelemaan ponnistamisen tarvetta.



Puoli neljän maissa alkoi tuntumaan, että joku haluaa tosissaan jo pihalle ja ilmoitin kätilölle. Hän alkoikin valmistella kaikkia valmiiksi. Tarkoitus oli imeä pään synnyttyä hengitystiet puhtaiksi lapsivedestä, mutta se jäi vain haaveeksi. Lastenhoitajakin ilmestyi paikalle. Siinä sitten kurkkasivat tilannetta ja pää oli jo tulossa ja käskivät alkaa ponnistamaan. Parilla ponnistuksella syntyi vauhdilla meidän poika käsi poskella. Ponnistusvaihe kesti minuutin eikä siinä keretty ajatellakaan mitään lapsivesien imemisiä ;) Pieni 2 tikkiä vaatinut repeämä tuli ja pari nirhaumaa, mutta ei sen kummempaa. Istukka syntyi hyvin ja kovasti sitä esittelivät. Leikkasin itse napanuoran ja sain vauvan syliini ja päästiin pian harjoittelemaan imemistä. Lastenhoitaja kävi pesemässä ja pukemassa pojan, vaikka olisin itsekin saanut. Kävin itse suihkussa sillä aikaa ja sen jälkeen minulle tuotiin varhainen aamupala. Kaksi tuntia olin pojan kanssa salissa, jonka jälkeen kävelin sieltä poikaa vaunuissa työntäen vierihoito-osastolle ja pääsin vihdoinkin oikein nukkumaan :)



10 pisteen poika oli 52 cm ja 4140 g. Synnytys kesti 2 tuntia 10 minuuttia, josta ponnistusvaihe oli 1 minuutti. Oli siinä miehellä aamulla ihmettelemistä, kun en enää ollutkaan prenalla vaan vierihoidossa nyytti kainalossa. Oltiin kyllä päätetty, että hän ei tule mukaan synnytykseen. Esikoisen synnytyksessä oli silloin. Kotiin olisin voinut lähteä vaikka heti, mutta pakolla pitivät sen 2 päivää :)



Jos joskus kolmas ilmoittelee tulostaan, niin minun pitää varmaan leiriytyä sinne sairaalan läheisyyteen tarpeeksi ajoissa että kerkeän ;) Molemmat ovat syntyneet rv:lla 40+6.



~suviande ja tyttö 05/01 ja poika 2 kk~

Hei,



On totta, että hyvistä ei oikein puhuta. Välillä tuntuu, että vain niistä huonoista saa kokea, kauhistellaan kenellä oli pisin ja kivuliain jne. ja ehkä osa ihmisistä ei edes halua kuulla niistä hyvistä kokemuksista. Eikä voida edes uskoa, että joillain synnytys ei ole ollut kamalaa.



On totta että varmasti se sattuu. Mutta kipu on erilaista kuin muu kipu. Se on ennemminkin ehkä raskasta, pahaolomaista jne.



Synnytykseen voi mielestäni valmistautua. Olemalla fyysisesti hyvässä kunnossa. Asennoitumalla positiivisesti. Jos pelottaa etukäteen, kannattaa mennä mammajoogaan. Ja lue Malla Rautaparran kirja Kantamisen kausi.



Suosittelen vesiallasta. Siinä saa hyvin rentouduttua supistuksen aikana. Kannattaa ottaa todesta kaikki synnytyslaulut ja uskaltaa mölistä kovaa pahimpien supistusten aikana. Miehen(doulan) kannattaa opetella miten hierotaan alaselkää. Itselläni auttoi kaikki edellämainitut, eikä kivunlievitystä tarvittu. Ei ehkä auta kaikilla.



Mutta synnytys on myös tosi jännittävää, kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta hyvällä tavalla jännittävää. Kätilöä ei tarvitse pelätä. Mulle kyllä osui tosi hyvä sellainen. Jossain vaiheessa kiroilin tosi paljon ja kannattaa uskaltaa vaan olla oma itsensä.



Hyvää synnytystä!

Takana oli esikoisen hätäsectio rv 32+2 ja sitten kun toista odotin niin hartaasti toivoin synnytystä, alatiesynnytystä... raskausmyrkytys se taas hiipi salaa esille ja niinpä useiden polikäyntien jälkeen jäinkin osastolle 39+6 odottelemaan että aamulla käynnistetään...



Kävin siinä sitten iltasellaan miehen kanssa vielä kahvilla ja tuumailin, että on aika napakoita supistuksia... ja klo 18 piti ottaa käyrä, mutta ei siitä mitään tullut. Mahassa oli niin kauhea meno päällä, että ei käyrälle oikein mitään piirtynyt. Tunnin päästä alkoi ihan yhtäkkiä sellaiset supistukset, että supistuksen aikana ei voinut puhua. Ei sattunut mitenkään mutta henki ns. salpaantui... yksinäni huoneessa olin ja lueskelin lehtiä, yhteen vauva lehteen aloin sitten merkkaamaan supistuksia ja heti ne oli 2 minuutin välein... Klo 20 otettiin käyrää mutta edelleen oli aikamoinen meno mahassa, eikä kätilö oikein ollut varma supistuksista=)



Klo 22 kuului hassu ääni mahasta ja kun liikahdin olinkin aivan litimärkä, meni siis vedet. Soittelin kätilön paikalle ja mentiin toimenpidehuoneeseen. Päiväsali oli tupaten täynnä romaneita ja minä siinä kipitin kun kauheassa pissihädässä eteen päin, lorina vaan kuului ja lattia oli märkä=) Siellä sitten tarkistettiin kohdunsuun tilanne ja laitettiin se mitä eniten koko synnytyksessä pelkäsin, eli peräruiske=)



Sitten alkoikin kipeät supistukset, ei pahat mutta sattui kuitenkin. Hypin tasajalkaa pitkin käytävää ja liikuin koko ajan. Se helpotti oloa. Klo 23 kysyttiin sitten että haluanko kipulääkkeitä, ja en tarvinnut mielestäni vielä mitään. Siten olikin kohdunsuu sen verran auki, että siirryttiin synnytyssaliin. Siella jatkoin sitä pomppimista ja hytkymista ja mieskin tuli paikalle. sain kuumavesipullon ja hassusti se auttoi joka toiseen supistukseen ja joka toisen kohdalla pahenti oloa. Ilokaasusta oksensin ja niinpä unohdin sen kokonaan. Hypin ja pompin siellä suuntaan jos toiseen ja kauhulla katsoin elvytystarvikkeita kaapissa, ja tuumailin miehelle että kunhan nyt ei noita tarvittaisi... Sitten tulikin aika siirtyä punkkaan ja kuinka ollakkaan alkoi ponnistuttamaan. Kätilö käski vähän treenailla ja hellästi ponnistella siinä. Mutta päästiin jo aika nopsaan tosi toimiin.



Sikiön syke heitteli ja niinpä paikalle tuli sitten ne kaikkein pelottavimmat ihmset, lääkärit ja vastasyntyneiden tehon porukka valmiiksi. Epäiltiin että napanuora on kaulanympärillä, mahdollisesti montakin kertaa. Leikkausalia kun soiteltiin valmiiksi päätin, että hitto nyt se tulee. Niin tulikin, käsiposkella syntyi poika klo 2.15 joka repi äitinsä aika pahaan kuntoon. Napanuora ei ollut kaulan ympärillä, vaan oli älyttömän lyhyt. Lääkärit poistui paikalta ja vauvaa punnittiin ym. 4040kg ja 55cm oli pojan mitat ja täydet pisteet sai...



Kätilö alkoi ompelemaan minua... " voi heran jestas, mitä täällä on, voi kamala, eihän tästä mitään tule... voi apua... soitan lääkärin" nämä olisanat mitä muuten niin ihana kätilö sanoi minulle kun aloitti ompelun... Selvisi että repeämä on ehkä peräsuoleen asti ja vaatii leikkauksen, mutta onneksi paikalle tuli ihana lääkäri joka sitten sai minut siinä kursittua 50 tikillä kasaan... sitten sainkin vauvan kainaloon kun oli ollut isin sykyssä... ja odoteltiin että meidät viedään osastollemme... Osastolla oltiin vasta klo 6 en tarkalleen muista menikö siinä ompelussa oikeasti kaksi tuntia, jotenkin olin niin pöhnässä=)



Klo8 kuitenkin istuin sängyn reunalla ja imetin sitä rakasta myttyä ja katselin kun maahan satoi ensi lumi...