keskenmenojen jälkeen....viha, katkeruus, toivo....ja koko skaala

Keskenmeno rv 10 ja rapiat tuossa 2.10. Todettiin lopulliseksi 3.10 ja itkin kyllä päivystyksessä. Tuli samalla avauduttua sille lääkärillekin monesta asiasta.



Kotia päästiin ja kivut jatkuivat. On paha mieli, tuskainen ja tyhjä olo. Käytiin metsässä sienessä ja alkoi huimaamaan. En pysty syömään kun paha olo työntää jo muutenkin palan kurkkuun. Pahinta omissa tuntemuksissani on se, että myönnän tuntevani vihaa ja katkeruutta odottavia tuttaviani kohtaan. Tiedän etten pysty heitä kohtaamaan normaalisti. Meillä on tuota yritystä kuitenkin se 4 vuotta takana, ja tämä ensimmäinen plussa päättyi sitten näin. Yksi lapsi on toki, mutta ei sitäkään vaan tehty kun mieli oli. Odotutti 1,5 vuotta.



Mutta tämä katkeruus ja viha ovat minulle jopa hieman pelottavia. Moni ihminen sörkkii varmasti tietämättään arkoja asioita, mutta ... vihaan jo valmiiksi tulevia sukujuhlia. Vihaan sitä säälivää katsetta niiden kohdalta jotka tiesivät, ja VIHAAN niitä vauvakyselyjä muilta.



Mitähän sanoisivat jos toteaisin kylmästi että ensimmäinen plussa neljään vuoteen päättyi keskenmenoon. Tyytyväisiä?

:D



Jep. Olen katkera.

Samoja tuntemuksia täälläkin. Vuosi yritystä takana. Kun olin jo luovuttanut (vaikkei vuosi ehkä ole kovin piktä aika niin minulle se oli henkisesti rankkaa, kun halusin niin kovasti vauvaa) ja olin jonotuslistalla tutkimuksiin niin suurena yllätyksenä kesälomalta palattua olinkin raskaana. En voinut uskoa todeksi.



Mutta ensimmäisessä 9.:n viikon ultrassa selvisi, että oli mennyt kesken viikolla 6. Mutta pikkuinen ei suostukaan tulemaan ulos. Ei mitään vuotoja, ei pisaran pisaraa. Tässä ollaan sitten odoteltu puolitoista kuukautta. Parin päivän päästä kaavintaan.



Olo vaihtelee epätoivoisuuden, silmittömän vihan ja raivon ja pohjattoman surun välillä. Ja ihan samoja tuntemuksia muita ihmisiä (=naisia) kohtaan. Raskaana olevien naisten näkeminen tuo ihan hirveän olotilan ja lapsetkin saavat mut kääntämään pääni pois.



Lähipiiri tukee kyllä todella hyvin, mutta ei todellakaan ymmärrä (miten voisikaan) miltä tämä tuntuu. Ja hyvällä tarkoitetut kommentit "ensi kerralla sitten" tuntuvat pistävänä kipuna. Miten niin ensi kerralla paremmalla tuurilla? Mistä minä voin tietää onko kohtaloni neljä keskenmenoa putkeen vaiko sitten taas vuosi yritystä ennen kuin tärppää seuraavan kerran???



Ajatus siitä, että "kannan" kuollutta elämänalkua sisälläni tuntuu todella pahalta. Ja minun on vaikea hyväksyä sitä ettei se tule itsestään pois, vaikka lääkärin kehotuksesta olen loppuviikon kaavintaan mennessä odottanut lähes kaksi kuukautta. Miksei se tule itsestään ulos?! En halua, että kohtuani ruvetaan repimään ja kaapimaan. Koko ajatus inhottaa niin paljon.



Toisaalta haluan päästä tästä mahdollisimman pian eroon ja sulkea tämän luvun. On aika jatkaa eteen päin. Mutta miten pystyn elämään normaalia elämää, kun tämä asia kummittelee mielessä jatkuvasti. Ja miten saan tämän jälkeen pidettyä intiimin suhteen miehen kanssa spontaanina ettei se mene taas siihen, että testaan ovulaation ajakohtaa ja harrastamme seksiä vain silloin, kun olisi järkevää.



Olen huomannut, että yritän selitellä itselleni miten elämä ilman lapsia on ihan hyvä elämä sekin Ja jos näen katukuvassa uhmaiässä olevia lapsia joiden vanhemmat näyttävät täysin uupuneelta niin huomaan ajattelevani, että "säästymme tuolta kaikelta", vaikka tosiasiassa en halua mitään niin kovasti kuin omaa lasta. Yksikin riittäisi. En pyydä enkä uskaltaisi toivoa sen enempää. Yksikin olisi niin tervetullut...

Itselläni kaksi perättäistä km takana. Molemmat suurinpiirtein samoilla viikoilla 10-11 tapahtuneet. Keskeytyneet toki kumpikin jo rv6+.

Lohduttajat yököttivät ja olis tehny mieli paukoa nokkiin varsinkin odottavia lohduttajia. Hyvähän niiden on sanoa ku omat mahat kasvaa ja kaikki on hyvin. Sanoin kerran jopa ääneen sen... suututti niin.

Ihmiset joille raskaus ja lapset ovat itsestään selvää kauraa, ei todellakaan voi ymmärtää sitä jumalatonta tuskaa mitä toiset voi läpi käydä. Kaikki km kokeneet ei käy niitä tunteita varmaankaan yhtä vahvana kun toiset meistä ja joillekin se vaan on asia jonka voi ohittaa...

Sen toki ymmärrän ja ymmärsin ettei toisten onni ole minulta pois. Se tekopyhä osanottotulva vaan teki vihaiseksi.

Pelko siitä että onnistuuko ikinä kalvoi mieltä, kalvaa vieläkin. Uskaltaako enää yrittää, kestääkö sen surun enää elää?



Toivoa kuitenkin on!! Anna itsellesi aikaa surra menetettyä, puhu niille kenelle voit. Asia jää pikkuhiljaa tapahtuneeksi ja kasvattavaksi asiaksi. Toki surulliseksi sellaiseksi. Edelleen näiden keskenmenneiden pienten elämänalkujen "kohtaloa" suren... Odotan kuitenkin innolla ja pelolla varustettuna tätä syksyn aikana syntyvää ihmettäni, esikoiseni ;)... vihdoin se alkaa tuntua todelta ;)

Ihanaa että täällä on ihmisiä jotka jättävät sössötykset sikseen ja puhutaan asioiden oikeilla nimillä!!Täällä 2 peräkkäistä km takana..ja tunneskaala heittelee.Vielä en ole päivääkään elänyt itkemättä, surematta, ajattelematta, miettimättä, kadehtimatta, raivoamatta!Ymmärrystä en todellakaan löydä!Yrityskielto päällä vielä pari viikkoa!Miten turhauttavaa. En tiedä mitä sanoisin,tekisin tai ajattelisin.Paras lohtu on ollut kirja jonka luin "40 tositarinaa keskenmenosta", sanoiksi puettu kaikki ne tunteet!Ja niin totta kuinka sukujuhlat inhottaa,ne kysymykset ja utelut, yhdelle kerran löin luun kurkkuun sanomalla ettei luoja suo, mutta jos lääketide antaisi!Toinen raivostuttava on kommentit "onhan teillä aikaa",hitostako kukaan tietää kuinka paljon on aikaa.Paras lohdutus oli puhelu,jossa ystävä vain sanoi että on pahoillaan. Se riittää.Esikoisen kaipuu on sietämätön..mihin jaksaa uskoa,toivoa??

Tuo on kuin omia tuntemuksiani, kun kolmannen km:n peräkkäin sain helmikuussa tänä vuonna..

Mulla oikeastaan nyt jäljestäpäin ajateltuna oli se eka km vaikein, meillä kun on kolme lasta tullut peräkkäin aikoinaan ilman km:ja väleissäkään, niin se marraskuun päivä jolloin eka km alkoi ´07 oli ihan vaan "alkusoittoa" kaikelle lopulta. Toinen km tuli 10/08 ja sitä seuraava 2/09. Viimeisen km:n jälkeen olin jo itsekseni raunioina (tällä palstalla kyselin miten jaksaa taas seuraava raskaus ja kaiken odotus..) eikä kukaan lopulta ymmärtänyt, enkä voinut olettaakkaan ymmärtävän, miltä minusta oikeasti tuntuu. Kun en saa aikaan sitä, mitä ennen olen saanut aikaan "noin vain" ja mikä minussa on vikana ettei enää suoda yhtä lasta lisää. Ja tätä pähkäillessä oli ihmellinen taas tapahtunut(en todellakaan ollut yli päässyt ajatuksista) ja olinkin tullut hetimiten raskaaksi, ilman yksiäkään menkkoja km:n jälkeen. No, pieni onnentunne kesti peräti pari päivää, kunnes alkoi pieni vuoto, joka päivä päivältä oli enempi ja sitten taas vähempi, enkä tiennyt enää mitä odottaa, vai odottaako mitään. Edellisen keskenmenon jälkitarkastuksen puitteissa sitten ultrasivat, ja olihan siellä, rv.7+ vastaava sikiö jolla sydän sykki!! Ja vieressä tumma alue jota tarkasti ultrattiin ja sanoivat, että täällä on ollut kaksoset mutta valitettavasti toinen on jo keskeytynyt (josta vuoto oli, ja kesti rv.13 asti).

Että tällaisen tien kulkeneena sanon, että AINA on toivoa, vaikkei edes tiedä mitä siellä elimistössä tapahtuu, niin ihmeitäkin tapahtuu (itse en uskonut oviksen voivan edes olla normaaliaikaan heti km jälkeen, ja ovistestitkään ei näyttäneet plussaa km jälkeen).

Mutta niin vaan marraskuun vauvaa odotellaan!!



Jaksa vain, se maksaa vaivan myöhemmin, vaikket peloistasi irti pääsekään seuraavan raskauden aikana, mutta siksi me HAAHUT ollaan tuolla odotuspuolella (ja tietääkseni vielä jatkavat kuumeilupuolenkin HAAHUJA), että odotellaan ja pelätään yhdessä sitten, ja myös onnistutaan yhdessä kun sen aika on!!



Jaksamista nyt sinulle vaikeaan oloon, usko pois, kyllä aurinko vielä paistaa!

Viime viikon tiistaina alkoi ruskea vuoto. Välillä se loppui ja välillä tuli runsaammin. Loppuviikkoa kohden alkoi tulla menkkamaisia kipuja ja vuodosta alkoi tulla vähitellen veristä. Kaikki sanoi että se on ihan normaalia, mutta musta tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa.



Tän viikon maanantaina käytiin yksityisellä ultrassa. Tekivät ultran vatsapeitteiden läpi, vaikka näillä viikoilla vielä ei saisi tehdä. Heillä kun ei kuulemma ollut gynekologisia välineitä. Sikiö näkyi, mutta se oli pieni verrattuna viikkoihin eikä kuulunut ääniä. Lääkäri sanoi et ihan normaalin kokoinen ja sikiö on kuitenkin hyvin kiinni ettei pitäis olla keskenmenon vaaraa. Sikiön koko jäi mietityttämään, koska se oli puolet pienempi mitä piti olla.



Seuraavana päivänä soitin kättärille ja selitin tilanteen. Sit ne otti mut vihdoin vastaan. Eli ultrassa selvisi, että sydänääniä ei tosiaan enää ollut. Ja kokonsa puolesta sikiö on lopettanut kasvunsa viikoilla 8+1 (nyt oli menossa 10+6). Eli olin kantanut kuollutta sikiötä sisälläni yli 2 viikkoa. Istukka on kuitenkin erittänyt koko ajan raskaushormoneja. Jotkin oireet tosin olivat loppuneet.



Tiistaina aloitin tyhjennyslääkityksen (suun kautta). Illalla oli kovia kipuja ja pientä vuotoa, mutta mitään ei tapahtunut. Keskiviikko-iltana oli todella kovia kipuja (supistuksia) sen jälkeen tuli lapsivedet ja sikiö ulos. Siitä lähtien olen vaan vuotanut ja itkenyt. Vuotoa ei ole tullut "ryöppyämällä, mutta sidettä joutuu vaihtamaan tunnin välein.



Tämä on niin kamalaa, että mikään ei tunnu lohduttavalta. Tiedän, että läheiset tarkoittavat hyvää, mutta sanonnat "kyllä se siitä" ja "aika parantaa" ja "uusi yritys" saavat vihan ja raivon kuohumaan sisälläni. Ja sit vielä "mä voin kuvitella miltä susta tuntuu". Kukaan ei voi kuvitella tällästä. Mä tunnen vuoroin häpeää, raivoa, pettymystä, yksinäisyyttä, syyllisyyttä ym ym. Oltiin jo ehditty kertoa sukulaisille ja ystäville, koska oltiin tästä niin onnellisia. No jos tästä oikeasti haluaa jotain hyvää hakea niin tulin ainakin "helposti" raskaaksi. Söin pillereitä melkein 10 vuotta. Kun lopetin ne, tuli yhdet pienet menkat ja sitten olinkin jo raskaana. On vaan vaikea ymmärtää miksi näin kävi omalla kohdalla. Onhan tämä yleistä, mutta kun on kaikkea paskaa saanut kokea niin olis toivonut tämän edes onnistuvan.



No meidän lapsemme ei ollut valmis tähän maailmaan ja antoi paikkansa seuraavalle, jota rakastetaan eniten maailmassa.



En voi kuvitellakkaan kuinka kauheaa on kokea monta keskenmenoa peräkkäin. Nostan hattua niille, jotka jaksavat yrittää suurista pettymyksistä huolimatta uudelleen.

Hei,

kolme perättäistä keskenmenoa takana ja yksi 3 vuotias kultalintu kainalossa...

Olen saanut kovasti yllättyä, mitä kaikkea keskenmenot ovat minussa saaneet aikaan...kyselisinkin nyt teiltä kanssa sisaret, että millä tavoin olette pääseet koettelemustenne kanssa sinuksi ja saaneet vellovat tunteet hallintaan...Itsestä tuntuu, että lähipiiri ja ystävät eivät oikeastaan tiedä lainkaan mitä käyn läpi...ei fyysisten oireiden hävittyä asia ole loppuun käsitelty.

Ensimmäisestä keskenmenosta vuosi ja viimeisestä kuukausi ja rapiat...olotila vaihtelee ns. normaalista aivan suunnattomaan vihaan, raivoon ja katkeruuteen, välillä suunnatonta toivoa ja iloa tulevaisuuden mahdollisista iloista. Lähipiirissä paljon isoja vatsoja ja hirmuinen syyllisyyden tunto itsellä, kun koen asian vaikeaksi katsottavaksi...

Ei toisten onni ole minulta pois, enkä kenellekään pahaa tahtoisi, mutta tälle kytevälle raivolle ja katkeruudelle pitäisi pikkuhiljaa tehdä jotain... Kuulisin mielelläni kohtalotovereiden selviytymistariniota :)

Viikonloppuja...

myrna

Hei, Kopsasin myrnan alotuksen tuohon, koska tuntui että hänen tunteet ja ajatukset ovat kuin omani.

Jos myrna lukee tätä olisi kiva kuulla ajatuksisasi nyt.

minullekin..melkein 2v yritetty ja takana km joulukuussa 2008 ja sen jàlkeen kemiallinen raskaus ym..

nyt jànnàillààn onko tàllàkin kertaa mennyt kesken vai olisiko sittenkin kestànyt joku kyydissà..(oman tuurini tuntien todella epàtodennàikòistà!)



tosiaan,tunteet vaihtelee.

ensimmàisellà kertaa,vaikka olikin vaikeata raskautua,niin jotenkin sità pystyi ajattelemaan myòs positiivisesti ja iloitsemaan muiden vauvauutisista..

nyt kun on takunnut entistà pahemmin,myòs tunteet ja ajatukset muuttuneet..

itse olen "joutunut" karsimaan làhes kaikki ystàvàt pois,sillà en todellakaan kestà enàà katsoa sità yli-itsekàstà onnea ja autuutta mahojen/vauvojen kanssa.Kaupungilla nàhdessàni jonkun maha pystyssà,tekisi mieli vain mennà potkimaan tai vàhintàànkin sanomaan ettà "toivottavasti syntyy kuolleena".

tiedàn,inhottava ihminen olen,mutta ei sille voi mitààn..miehelle yrittànyt puhua,mutta hànen vaikea samaistua,sillà se olen minà,kuka tuntee ja nàkee muutokset kehossa ym.....

toivon,ettà pystyisi hymyilemààn ja onnittelemaan niità,ketkà saavat lapsen,mutta vaikka kuinka yrittàà ei siihen pysty...

Minä olen juuri toipumassa toisesta peräkkäisestä keskenmenosta. Ensimmäinen keskenmeno lokakuussa '09 rv 10+ ja nyt sitten toinen tammikuussa '10. Selvisi np-ultrassa 12. viikolla, että pieni makaa vain elottomana. Ensimmäisessä keskenmenossa kohtu tyhjeni itsestään ja raskauduin heti uudelleen. Nyt keskeytynyt keskenmeno (sikiö vastasi viikkoja 8+5).



Pahalta tuntuu juuri tuo ajatus kuolleen pienokaisen kantamisesta sisällään. Ja haikeus siitä, mitä menetti. Me jätämme nyt vauvahaaveet hetkeksi, en henkisesti jaksa kolmatta keskenmenoa heti perään.



Tunnen samaa katkeruutta odottavia kohtaan, kuin onneksi täällä moni muukin. Vaikken kenellekään tällaista pahaa toivo, en todellakaan! Mutta mielessä pyörii, että miksi minulle, mikä minussa on vikana. Olisi paljon helpompaa, jos jo nyt tutkittaisiin. Jos on joku rakenteellinen tms. syy, olisi helpompi tietää se nyt kuin vielä yhden keskenmenon jälkeen.



Jaksamista ja onnea meille kaikille.

Minulla on takana ainakin seitsemän keskenmenoa , ei yhtään lasta ole. Endometrioosia . Tuulimunaraskauksia ja yhden sydämenlyönnit olen nähnyt .Yhtään lastani en ole saanut sylissäni pitää .Olen sopeutunut tilanteeseen ja tiedän että lapseni ovat tallella Hänen luonaan , joka elämän antaa ja ottaa ,Ps 139.13-16. Olen tyytyväinen tilanteeseen nyt . Lapsensa menettää joka tapauksessa , tulee aikanaan tyttö tai poika , joka vie aarteesi pois. Ja itse poistut elämästä ajallaan , kaikki jää tänne . Sinunkin elämässäsi on muukin onni kuin lapset , miehesi ja elämä itse . Tulee uusi päivä ja uudet kuviot . Kun olette nuoria, jää vielä mahdollisuus antaa koti valmiille lapselle. Sekin voi olla valtava lahja , mutta toisenlainen kuin itse osaa odottaa . Voihan olla , että vielä saattekin lapsen . Puolensa on lapsettomana olossakin , ei tuskaa huumeissa elävistä lapsista, avioeroista ,kiittämättömyydestä jne. Aviosuhde on monesti lapsettomilla pareilla läheisempi, kun välissä ei ole ketään . Mutta jospa toiveesi toteutuisivat vielä! Tämä vain tiedoksi , että on elämää lapsettomanakin , hyvää elämää . On vain päästävä yli asiasta , tunteensa saa elää kaikki läpi ja aikanaan kaikki selkiää.

Itselläni on kaksi tervettä lasta, mutta myös kymmenen keskenmenoa. Kaikki km:t ovat tapahtuneet ennen kahdeksatta raskausviikkoa. Jokainen km on mennyt jokseenkin samalla kaavalla: vahva pahoinvointi ym. raskausoireet, sitten viikko pari testaamisen jälkeen ensin kovat selkäkivut, oireiden loppuminen seinään ja lopuksi tietenkin vuodot. Vielä vuodon alettuakin jostain kaivaa herhaluulon, että jospa tämä sittenkin olisi jotain muuta kuin keskenmeno. Lopulta suru ja luopuminen. Ja seuraavan oviksen jälkeen alkaa taas toivominen. :) Jne, jne.



Sain tavallaan "lapsettomuustuomion" jo teini-ikäisenä vaikeasti hoidettavan kilpirauhasen sairauden takia. Monta kertaa tuli asiaa etukäteen murehdittua, vaikka perhettä en ollutkaan vielä perustamassa. Kun tapasin nykyisen mieheni, päätimme yrittää lasta. Ihme kyllä, tulin raskaaksi heti ja kaikki meni aivan loistavasti loppuun saakka. Vasta kun aloimme puuhata seuraavaa, menneisyys iski puun takaa. Neljän peräkkäisen keskenmenon jälkeen syyksi selvisi elimistöni kykenemättömyys tuottaa tarpeeksi raskautta ylläpitäviä hormoneja, lähinnä keltarauhashormonia. Sain hoidoksi Luget ja niin meille tuli toinen lapsi vajaa kolme vuotta sitten.



Keskenmenojen jälkeen en karttanut raskaana olevia tuttuja enkä mielestäni tuntenut katkeruutta tai etenkään vihaa. Mitä ihmettä olisin vihannut? Sen sijaan koko toisen lapsen odotusaikaa varjosti pelko, ja siitä johtui etten kyennyt muodostamaan minkäänlaista kiintymystä kohdussa kelluvaan vauvaan. "Jos kaikki ei menekään hyvin"- ajatus oli takana kolkuttamassa. Varsinkin np-ultraa pelkäsin aivan hulluna, en edes uskaltanut katsoa näyttöä aluksi, olin varma että siellä on kuollut sikiö. Synnytyksen jälkeen oli aika epätodellinen ja yllättynyt olo, kun kaikesta huolimatta sylissä oli terve lapsi. Vasta jonkun ajan päästä pystyin rentoutumaan ja muodostamaan tunnesiteen vauvaan.





Kolmatta lasta olemme yrittäneet reilun vuoden. Huolimatta erilaisista hormonikoktaileista, tuloksena on kuusi keskenmenoa. Periaatteessa km:t eivät kohdallani ole selittämättömiä, vaan syy on hormonitasapainossa, mutta mitään varmaan reseptiä, jolla raskaus saataisiin jatkumaan, eivät lääkärit ole keksineet. Kovin järkevää ei varmaan ole hakata päätään seinään tällä tavalla. Kuitenkaan en pysty luopumaan ajatuksesta saada vielä yksi lapsi.



Ei tule mieleen kuin yksi omituinen kommentti keskenmenoihin liittyen (tosin eipä niistä ole monelle kerrotukaan). Kun olin siinä pelkäämässäni np-ultrassa, kokenut kätilö ilmeisesti katsoi äitiyskorttia huolimattomasti, sillä hän alkoi rennosti jutustella kuinka minulla on varmasti kotona vilskettä kun on jo viisi lasta... Vaikka kortissa tietenkin luki että vain yksi elävänä syntynyt. Virheensä tajuttuaan kätilön ilme oli paljon puhuva. :) Nyt jos sattuisin pääsemään vielä np-ultraan asti, äitiyskortista voisi erehtyä luulemaan, että kotona on peräti 12 lasta. Huh.



Voimia kaikille tämän asian kanssa painiskeleville.

on nyt puolisen vuotta, rakas poikani on nyt enkeli. KM tapahtui rv 19+5. Tunteet vaihtelevat suuresti edelleen. Pitkään meni itseasiassa aika hyvin, kunnes taas on tuntunut niin pahalta... MIKSI?? Miksi me emme saaneet pitää poikaamme, kun muille tuntuu vauvoja syntyvän liukuhihnalta...vaikka enhän minä kaikkien muiden elämäntarinoita tiedä. Kuitenkin keskenmenosta puhuminen on auttanut minua, puhun siitä kaikille. Se on ollut minun tapani selvitä ja on edelleen.



Kiitos omien ajatustenne jakamisesta!

Oma tarinani ei kyllä ole mitään teidän joidenkin tapauksiin verrattuna, mutta hitsi kun yksikin keskenmeno voi ottaa koville. Edellinen raskaus tosiaan keskeytyi ihan itsekseen viikolla 8. Silloin tuntui, että pystyin hyväksymään asian ihan hyvin. Nyt sitten pari päivää sitten plussasin ja olen jotenkin ihan turta. Olen jo valmiiksi tappiomielialalla, en yhtään iloitse tai toivo mitään. Tällainen välinpitämättömyys ei tosiaankaan ole minulle tyypillistä ja toinen lapsi olisi toivottu. En vain "haluaisi" olla raskaana, kun pelkään, että taas saan viikkojen ilon jälkeen pettyä. Tuntuu aivan kauhealta: lapsi tulossa ja olen ihan tunteeton.



Miten sitä uskaltaa yhtään innostua? Milläköhän viikoilla lakkaisi pelkäämästä? Tsemppiä vielä kaikille, kyl tää tästä ja silleen...;)

ota osaa suruusi...:( mun kohdalla kaikki piti mennä hyvin ja oltiin vielä menossa tarkistuttamassa yksityisellä ultralla, mut eihän sieltä kuulunut mitään...oli kuulemma mennyt kesken n. 6rv tienoilla... samoina aikoina olin ottanut sikapiikin.....! ..mulla on niin valtava kaipuu ja ikävä meidän vauvaa... kerkesin jo miettimään kaikkia.. sitä ei olisi ehkä pitänyt.. olen todella surullinnen ja tuntuu,että miten tästä pääsee jatkamaan eteenpäin. mulla kävi myös sillain,että luulin olevani rv 10+4,mut se ei ollut itse pois vaan lääkkeen kautta...oli sekin aikamoinen kokemus..! se on henkisesti kaikkein raskainta kun kuulee etkä kaikki odottaa, haluisin vaan olla niiden saappaissa!pelkään, että viha ja kateus ottaa mussa liian suurren vallan,että kohta vaan sulkeudun. Tätä menetystä vaan osaa sanoin kuvailla,tyhjyys, epätooivo,viha,katkeruus jne... tietenkin välillä on hyviäkin päiviä thank God... mm. juuri se kommentti,että te olette vielä niin nuoria niin koitattte sitten kohta uudelleen... blaahhblaahhhh... ei jaksaisi nyt

Mulla keskeytynyt km ja tuntuu niin huijatulta. Oma kroppa vaan pitää tiukasti kiinni ja itse kuvittelee kaiken olevan hyvin. Tai toivoo kaiken olevan hyvin. Aavistelin kyllä jo pitkään että kaikki ei ole kunnossa.

Ultrassa rv 12+4 huomattiin eloton sikiö joka vastaa viikkoja 7+2. Kunpa vuoto olisi alkanut itsekseen. Jo silloin viikkoja sitten. Pahinta kuvitella viikkotolkulla olevansa raskaana. Ja yhtäkkiä kaikki muuttuu eikä kuitenkaan mikään muutu ennen kuin tehdään tyhjennys. On pettynyt omaan kroppaansa. Surullisimmalta tuntuu luopua siitä unelmasta joka eli.



Väkisinkin miettii onko jotain yhteyttä sikarokotteesen... Sain rokotuksen rv 6+3 ja pieni sydän oli lakannut sykkimästä 7+2...

Tuntuu että nyt on olut tosi paljon näitä tapauksia jossa sikiö on vaan kuollut kohtuun. Ohnhan keskenmenot jokseenkin yleisiä, mutta silti...

väheksymättä kenenkään surua- "näitä" tapauksia on ollut aina tosi paljon.

Minulla keskenmeno keväällä 08. Päätimme kokeilla tärppäisikö meillä ja mikä onnentunne siitä tulikaan, kun heti ekasta kierrosta tärppäsi! Olin sitten oikein raskaana 10+4 asti ja sitten alkoi vuoto. Oli aivan kauheaa kuulla terveydenhoitajan sanat: "vaikka miten toivoisin, niin pienen sydän ei enää lyö." Km oli ollut rv8. Kemiallinen onnistui, joten tavallaan kävi hyvä tuuri.



Oma äitini oli paras tuki minulle. Hän ei turhaan yrittänytkään lohduttaa sanoilla. Oli vaan tukena. Kavereiden "sitten seuraavalla kerralla" ja "ootte vielä nuoria"-kommentit oli ihan hirveitä. Jälkeenpäin vasta tajusin mitä tarkoitti yhden ultranneen lääkärin kommentti "ole onnellinen, että tulit raskaaksi". Siis todellakin heti ekasta kierrosta tärppäsi, sehän on silkkaa onnea. Ei sitä silloin tajunnut. Toinen kommentti joka jäi mieleen joltain lääkäriltä oli, että sinun kroppasi ei vain ollut vielä valmis. Olen ajatellutkin, että eka raskaus niin lyhyt kuin olikin herätteli miun kropan toimimaan oikein.



Yhdet menkat odoteltiin. Tuntui ikuisuudelta! ja tulin toisesta kierrosta taas raskaaksi. Olo oli ihan hirveä. Pelotti, niin kamalasti, että en oo ikinä vielä ollut niin ahdistunut. Kuinka ollakaan vuoto alkoi 8+3. Olin ihan lannistunut. Ei edes itkettänyt soittaa aikaa ultraan. Odotin vain, että käydään ultrassa ja sitten taas kemialliseen...



Lääkäri aloitti ultraamisen ja edelliskerrasta jo hahmotin kohdun ja sikiön näytöltä. lääkäri totesi, että raskaus on kohdussa ja jotain muuta lääkäri höpinää. Minä olin siinä ihan hiljaa vakana ja varmaan jotenkin outona, kun lääkäri totesi "ettekö te nyt tajua, että sikiön sydän lyö?!". Voi hitto, mikä onni! Sen sydän lyö! Se ei olekaan mennyt kesken!



Loppuraskaus oli ihan hirveää, pelkäsin kokoajan pahinta olin ihan hermoraunio. Neuvolat olivat pelastus, kun sai kuulla sydämen. Sillä taas jaksoi mennä viikon, kunnes ahdistus palasi. Terve tyttö saatiin reilu vuosi ensimmäisen yrityksen jälkeen.



Keskenmenoa ei ikinä unohda. Se seuraa kokoajan mukana ja on edelleenkin ajatuksissa, vaikka sen jälkeen onkin meitä onnistanut. Nyt olen taas alkuviikoilla raskaana ja olo on aivan kauhea. Siksi ehkä tänne näin purkauduinkin, kun vaan ahdistaa niin kamalasti. Keskenmenoa en kenellekään toivoisi, mutta ovat nähtävästi hirmuisen yleisiä..



Voimia kaikille, jotka yrittävät pärjätä tämän ikävän asian kanssa.