Suru
...minulla on suunnaton ikävä... omaa pientä enkelipoikaani, jonka sain vain hetken pitää lähelläni ja omanani.
Keskenmenosta on nyt kolmisen viikkoa. Suuri suru on iskenyt minuun. Itku on herkässä. Tuntuu, että vasta nyt oikeasti tajuan mitä on tapahtunut.
Miten tästä eteenpäin? Miten olette selvinneet?
Uutta raskautta toivomme kovasti, kunhan jälkitarkastuksessa kaikki on hyvin. Mikään tai kukaan ei kuitenkaan koskaan korvaa omaa pientä enkelipoikaani...
Kommentit (3)
Pola, kovin on samanlaisia tuntemuksia minulla. Mietin itsekin, että pitäisikö käydä omalääkärin juttusilla pyytämässä lähete psyk.sairaanhoitajalle tms. Muutamana päivänä nimittäin tunteet ovat menneet aikamoista vuoristorataa.
Surullisinta on se, miten odotti omaa pienokaistaan ja sitten häntä ei tulekaan... tyhjyys. Elämä menee kaikilta osin ihan uusiksi.
Tulen varmaan vähän jäljessä noissa tuntemuksissa, mutta aikalailla samanlaisia on... tänään on vauvan syntymästä kulunut tasan kolme viikkoa.
Yöllä näin sellaista unta, että joku ihan vieras ihminen kertoi minulle saaneensa keskenmenon (samanlailla kuin itse sain) ja päivittelin unessa tämän ihmisen suurta surua ja ajattelin, onneksi minulle ei ole niin käynyt... Aamulla heräsin ja todellisuus iski taas vasten kasvoja: se todella tapahtui minulle, meille...
Toivotaan, että ajan kanssa toivumme. Mikään ei kuitenkaan koskaan korvaa omia enkelipoikiamme. He kulkevat aina sydämessä ja ajatuksissa.
Voimia sinulle Pola, hengessä mukana kuljen...
Oma enkelini syntyi kolme vuotta sitten viikolla 20+5. Kuoli synnytykseen, koska mitään ei niin pienille tehdä. Sain pitää häntä kämmenelläni ja tyynyn vieressä sängyllä. Oli niin pieni, kaunis ja hauras. Vieläkin olen surullinen tapahtuneesta, mutta olen oppinut hyväksymään sen osaksi elämääni. Muistan että monena aamuna heräsin tunteeseen "voi ei, se ei ollutkaan unta, vaan totisinta totta".
Aika tekee tehtävänsä, suruhan ei häviä koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään.
HH
...minäkin kaipaan enkelipoikaani. Jostain toisesta ketjusta näin, että sinullakin km tapahtui varsin myöhään, mulla siis rv 20+0 huomattiin, mutta oli ollut kuolleena vähän kauemmin. Tyhjennyksestä ja kaavinnasta (tehtiin Jorvissa) aikaa jo kaksi kuukautta.
En voi muuta sanoa kuin että itkeä pitää, jos itkettää. Itse olen myös puhunut asiasta paljon, ja aivan kaikille. Lisäksi kävin heti tapahtuneen jälkeen pari kertaa psykologin juttusilla, kun sain akuutin lähetteen.
Kovin vaihtelevaa on ollut. Vuoristorata kuvaa tunteita täydellisesti. Väliin on mahtunut joitain hyviä päiviä, mutta sitten taas tulee hirveä pudotus takaisin todellisuuteen. Mikä tahansa voi sen laukaista. Juuri tällä viikolla on esimerkiksi ollut kovin vaikeaa. Alussa kesti minullakin, että ymmärsin, että tapahtunut oli lopullista. Saatoin jopa hetkittäin unohtaa, ettei mahassa ollutkaan enää ketään. Ja sitten se taas iski tajuntaan.
On vaan jotenkin jaksettava eteenpäin. Uutta raskautta mekin kovasti toivomme, mutta toisaalta pelottaa, onnistuuko se enää koskaan ja miten paljon sitä sitten stressaa sen raskauden aikana. Kun ei hyödytä mitään kenenkään sanoa sen 12 viikon jälkeen, että "nythän raskaus on jo niin pitkällä, ei hätää". Kokemuksesta tietää, ettei mikään ole varmaa kuin vasta sitten, kun sitä lasta pitää sylissään (toivottavasti joskus).
Huh, tulipa vuodatus. Sorry!
Koita, Ohris, pärjäillä!
Pola