Mitä olette tehneet raskauden " muistoille" ?

Mulla on olohuoneen seinällä jäljennys eräästä taulusta, jonka kuva on häkellyttävän suoraa tilanteesta, jonka keskenmenoni aikana koin.

Taulussa taustalla metsää ja valkea iso talo, edustalla ankka jonka nokka suljettu valkoisella liinalla. Ankan vieressä viltillä maassa rikkimennyt kananmuna, jota ankka suree.

Kun näin taulun ensimmäisen kerran, olin sanaton: tuo olen minä!

Sen nimi on " Silence please" , Kaj Stenvalin teos.



Saadessani keskenmenon ensimmäisestä ja ainoasta raskeudestani kesäkuussa 2004, oli mieheni työssä Amerikassa, minä Suomessa, mutta menossa perässä heti kun saan pääsykokeen suoritettua. Olimme kertoneet koko suvulle ja monille kavereille, olihan rv jo 12 ja kaikki mennyt hyvin.

Km kuitenkin tuli, hyvin julkinen koska kaikki tiesivät. Kukaan ei osannut suhtautua asiaan, mutta silti sain lukuisia soittoja ja selityksiä, kun niin monilla oli kauhea tarve selitellä minulle tapahtunutta. Mieheni oli kaukana, oli pakko selviytyä pääsykokeesta ja jaksaa kohdata ihmisiä.

Halusin vaan päästä pois, miettimään asioita, suremaan, olemaan hiljaa.



Vietin 2 kk amerikassa suuressa valkoisessa talossa keskellä peltoa ja metsää. Istuin ulkona, kirjoitin, mietin surin. Nautin siitä, että sain olla kähdestaan mieheni kanssa kaukana poissa.



Taulun, joka seinällämme riippuu, taakse kerään muistoja. Siellä on ultrakuvat, äitiyskortti pienestä tulokkaastamme, sekä lisäksi merkitsen nyt IVF-hoitojen alkioiden määrän sinne myös. Vuosien kuluessa siitä on tullut kotimme muistoesine lapsettomuuden surulle, joka on koko ajan elämässämme.

kaiken, uudet äitiyshousutkin ennätin tilaamaan, jotka tulivat sitten postimyynnistä keskenmenon jälkeen. Silloin tuntui pahalta, enkä meinannut käydä niitä ollenkaan postista, mutta lopulta kävin kuitenkin ja ajattelin säästää ne seuraavaa kertaa varten. Saimme vielä tuttavapariskunnalta lahjaksi vauvan makuupussin yms. joskus rv10 ja keskenmeno oli rv11+3. Silloin tuntui etten halua niitä nähdäkkään ja jemmasin ne vaatehuoneeseen, paikkaan josta ne ei joka hetki osu silmiini. Minulla sikiön kehitys oli loppunut aivan alkutaipaleella, mutta pahalta se silti tuntui saada tietää asiasta vasta siinä vaiheessa, kun jo oli huokaissut salaa helpotuksesta, että raskaus etenisikin hyvin. Olen siis säilyttänyt kaiken, neuvola korttia myöten, enkä aio niitä hävittää. Joskus minulle varmaan tulee aika, että haluan taas kaivaa ne esille ja katsella niitä. Ja kun olen muutenkin hoitoalalla töissä, niin esitteiden säilyttäminen ei minulle ole mikään ongelma, koska niitä muutenkin on aina ollut jo koulutuksenkin puolesta ja samoin kirjallisuutta.



Jaksamista sinulle!



vauva2006

Mulle noita " turhia" neuvolakortteja on kertynyt kolme (+ neljäs km, josta en vielä kerennyt käydä neuvolassa). Km:ssa nro 2 kävin kyllä alkuraskauden ultrassa ja sikiö siellä köllötteli, mutten saanut yhtään ultrakuvaa mukaan. Voisin sanoa toisaalta, että onneksi, mutta toisaalta olisi ollut ihan kiva saada joku konkreettinen muisto pikkuisesta. Vaikka eihän ne alkuraskauden ultrakuvat ole tosiaankaan kovin selviä.



Nyt nuo " turhat" neuvolakortitkaan eivät tunnu enää pahalta, kun uusi raskaus on meneillään.



Pikaista toipumista teille molemmille keskenmenosta ja nopeaa uutta ja kestävää plussaa!!!



neronja rv17+6

tuntuu pahalta nyt, mutta vielä pahemmalta heittää mitään poiskaan.

muuta kuin ne sisäiset muistot, joten tilanne ei aivan tuollainen. Keskenmenon jälkeenkin koin niin, että olisin kovasti halunnut niitä alkioon liittyviä asioita ja tavaroita olleen, sillä halusin kovasti jotain, mikä muistuttaisi rakkaasta menetetystä. Minusta tuntui kamalalta, ettei ollut niitä hautajaisia, ei yhtään mitään, minkä luokse käpertyä ja muistella. Nämä tunteet ovat niin yksilöllisiä, että on vaikea sanoa, helpottaisiko sinua, jos heittäisit pois, mutta uskallan sanoa, että jos siltä tuntuu, niin ehkä tosiaan kannattaisi kerätä tavarat kauniiseen laatikkoon ja laittaa pois näkyviltä joksikin aikaa aluksi. Kun rakas Hippusi oli sinulle jo olemassa tavaroittenkin taholta, niin älä ihana ihminen heitä pois vielä kivun tähden rakkaasi tavaroita, jos suinkin vain voit olla heittämättä, ettet myöhemmin katuisi, jos tulee hetkiä, jolloin haluat katsella ja muistella. Kipu on varmasti nyt sietämätön mutta jonain päivänä se ei varmasti enää ole. Muisto Hipustasi ei kuitenkaan koskaan varmasti kokonaan häviä ja voi tuntua vielä hyvältä palata katselemaan hänen tavaroitaan. Iso halaus sinulle!

Kiitos teille. Heinätuuli, osasit sanoa asian niin hyvin, että itku tuli taas silmään. Ehkä kokoan tavarat muistojen laatikkoon, jota voin myöhemmin katsella, kun on päässyt pahimman tuskan yli. Ehkä silloin (myöhemmin) harmittaisi ja kaduttaisi, jos olisi kaiken heittänyt pois muistuttamasta.



Voimia meille kaikille ja ei menetetä toivoa omasta nyytistä!

Laatikossa on vauvalle tekemäni muistokirja, jossa on ultrakuvat, hautajaiskuvat, muistokukkakimpuista kuivatettuja kukkia ja runoja. Laatikossa on myös osanottokortit ja adressit sekä neuvolakortti. Vauvani kuoli kohtuun rv. 24. Aina välillä katselen laatikon sisältöä ja kertaakaan en siitä ole itkemättä selvinnyt. Enkä sitä itseltäni vaadikaan. Olen hyvilläni siitä että tein muistokirjan meille vauvasta, vaikka silloin se oli raskasta. Vauvan kuolemasta oli kirjan tehtyäni kulunut kolme kuukautta.

Kirjan tehtyäni oli hyvä olla ja kahden päivän kuluttua tein positiivisen raskaustestin..

Säilyttäkää muistot, ihan mitä ne sitten ovatkin. Voihan olla, että kadutte myöhemmin jos ne hävitätte.

etten ole ehtinyt paljon asiaa ajattelemaan. Neuvolasta sain sellaisen vauva-kirjasen, jonne en uskaltanut kirjoittaa mitään ennen ekaa ultraa. Sitä ei koskaan sitten edes tullut. Nyt voisin kirjoittaa sinne jotain juttuja kuitenkin, että olisi sitten jokin muisto tästä pikkuisesta. Neuvolakorttikin jäi jostain syystä sinne sairaalaan, jossa olin seurannassa, enkä kyllä aio soittaa sen perään. Siellä on yhden neuvolakäynnin merkinnät. Paljon voimia kaikille, säilyttäkää ihmeessä muistoja pienestä, joka ei sitten syntynytkään tähän maailmaan.

Mitään en ehtinyt/halunnut vielä hankkia. Neuvolassakaan en ole ehtinyt yhdessäkään raskaudessa käydä... Joka kerta olen sen neuvolan varannut tosi ajoissa ja tulevaisuudessa en sitä enää tee... Joka kerta sen neuvolan peruuttaminen on ollut yhtä vaikeeta. Mitään vaatteita tai tavaroita en ole ehtinyt hankkia ja melkein välillä toivon, että olisin hankkinut... Nyt on niin vaikeata kun ei ole mitään muistuttamassa. Olisinpa edes hankkinut yhden potkupuvun jota nuuhkia...

Kaikki mun raskauksiin liittyvät tiedot: ultrakuvat ym on klinikalla jossa lapsettomuuttamme hoidetaan.

Siellä on ultrakuvat, neuvolakortti ja sitten sairaalassa otettu vauvamme kuva. Lisäksi olen liimannut saamamme kortit kansioon. Olen laittanut sinne myös kauniita runoja ja paljon enkelikiiltokuvia.

Mukana on myös kirjoittamani kertomus keskenmenoviikon tapahtumista.



Meillä on lapsia jo aikaisemmin, joten vaatteita tai muita tarvikkeita ei oltu juuri hankittu. Oli kuitenkin yksi potkupuku, jonka mies osti talvella. Sen laitoin vaatehuoneeseen pussiin. En anna sitä kenellekään lahjaksi tai lainaan. Se on myös niin ihana muisto, vaikka vauva ei sitä koskaan saanutkaan päällensä.



Eilen oli vaikea päivä, tuli tasan kuukausi vauvamme menetyksestä. Menee varmaan vuosi näin, ajattelen koko ajan " nyt siitä on kuukausi, nyt kaksi kuukautta... nyt vauva olisi jo voinut syntyä, nyt olisi laskettu aika jne..."



Ja juuri siksi eilen tuntuikin niin pahalta, kun ajattelin, että jos olisikin syntynyt tänään, olisi jo hyvin voitu pelastaa. Ainakin yrittää. Viikolla 20+5 kun mitään ei voinut edes yrittää...



Vähän taas eksyin aiheesta. Kaiken säilytän mikä vähänkin muistuttaa vauvasta.



vm69

kaikki kolme neuvolakorttia, samoin ne muutamat äitiysvaatteet jotka ehdin hankkia. Vauvanvaatteita on myös vähän odottamassa. Joitain itse tehtyjä vauvanvaatteita olen antanut lahjaksi tuttavien syntyneille vauvoille. Minulla kaikki raskaudet ovat menneet kesken niin alussa (pisimmälle kesti rv 11) että paljonkaan ei ehditty vielä hankkia. Mutta joskus katson niitä neuvolakortteja tai pieniä vaatteita ja yritän muistella niitä hyviä onnenhetkiä kun raskaus oli alkanut ja kaikki vielä hyvin. Toivon että noillekin pienille vaatteille saadaan joskus vielä käyttäjä, mutta jos ei niin aion antaa ne sitten pois. Neuvolakortit ja yhden pienen ultrakuvan aion säästää, jää edes jotain konkreettisia muistoja kolmesta pienenpienestä ihmisen alusta jotka eivät jaksaneet elää kuin hetken.

Neuvolasta saamaan Vau-kirjaan kerkesin kirjoittaa raskausoireet ym " merkittävät" tapahtumat. Keskenmenon jälkeen kirjoitin kaikki siihen liittyvät asiat sinne, lisäilin runoja, säilytin kaikki sairaalasta saamat laput, jopa sen kaavintapäivänä sairaalassa ranteessa ollut nimilappu on kirjan väliin tallennettuna. Raskaustestitkin on vielä jossain tallessa.



Alussa oli " viha" ja teki mieli heittää kaikki pois. Viikon päästä km työstin kuitenkin kaikki tuntemukset sinne kirjaan ja nyt kun km on kolme viikkoa, keräilen runoja ym edelleen kirjaan.



Lisäksi olen kutonut " surutyönä" pieniä vaatteita seuraavalle, koska aikaisemmat kutomukset tuntuu vahvasti sille edelliselle kuuluvilta. Olen ostanut myös enkeliriipuksen pienen vauvamme muistoksi.



HANNELE

joo se ei ole mitenkään kivaa ku tulee keskenmeno/t... :( tiedän koska itellä on sattunut tässä vast ikään.. :( ja on jotenki hirvee mieli siitä sitten.. en tiedä mitä teen sen neuvolakortin kanssa.. että säästänkö sen vaiko heitänkö pois.. mutta kuitenkin varmaan laitan sen pois etten sitten muistelis sitä asiaa mutta se tulee mieleen vaikka yrittäiskin uutta raskautta.. ja vaikka olisiki päässy siittä eroon ..(tapahtuneesta)... :( mulle se keskenmeno oli 3.. ja toivon ettei se toistu enää.. :) mutta minkäs sille mahtaa jos on niin huono tuuri jos ei mitenkään onnistu saamaan lasta.. :( mutta toivon kaikille hartaasti onnea ja toivoa sen asian suhteen..

Tein kauniin kansion jonne tuli runoja, juttuja ja kuvia mieheni kanssa pitämistämme hautajisista.

Meidän ensimmäinen pieni kuoli rv11 - 12.

Minulle noiden muistojen säilyttäminen oli niin tärkeää, että kävin vielä yksityisellä ultrassa sen jälkeen, kun pieni oli todettu kuolleeksi np-ultrassa ja odotin lääkkeelliseen menoa. Se yksityiseltä saamani ultrakuva on nyt kehyksessä muistona pikkuisesta.

Nyt reilua vuotta tuon kauheuden jälkeen meillä on 2kk vanha poika tuhisemassa tuossa, enkä ole silti tätä pikkuruista isoveikkaa unohtanut. Kansion laitoin vielä kauniiseen rasiaan johon tuli myös pieni villanuttu ja jotain muuta vauvalle kuuluvaa. Sitä villanuttua en ole tälle uudelle vauvallemme pukenut vaan säilytän sen ensimmäisen vauvan omaisuutena.

... kaiken mitä kerkesi kertymään. Sitä en ole vielä pystynyt/ ei ole ollut voimia, tekemään mutta haluan jättää ne muistoksi. Lisäksi olen ajatellut ostaa kaulakorun tms. johon kaiverrutan " muistolauseen" .

edellisen raskauden neuvolakorttia,ja sieltä välistä tupsahti ultrakuvakin jossa Itunen oli viel hengissä.Kyllä se silti sydämeen koski vaikka menetyksestä on jo 10kk,ja uusi raskaus meneillään,mutta ihanaa että hänestä on jotain konkreettista muistoakin.Ja kaulassani riippuu enkeli riipus johon kaiverrutin poika,ja hänen syntymäajan,syntyi siis rv 15+2.

Kyllä kannattaa jotain säästää vaikka sillä hetkellä kirveleekin

josta tulikin Jouluenkelimme. Ja sen lasienkelin aiomme pitää ikkunassa aina muistona tästä kipeästä menetyksestä ja vaikka suru on yhä läsnä, ei enkelin näkeminen ikkunassa ole kertaakaan tuntunut pahalta, vaan lohdulliselta.

Kirjoittaminen on kummasti auttanut järjestelemään omia sekavia ja vaikeita tunteita ja ajatuksia. Keskenmenosta on nyt 2,5 viikkoa ja aina kun kovasti ahdistaa, kirjoitan sinne kirjaseen. Se on sitten ainoa muisto tästä enkelivauvasta. Kirjoitan myös mielelläni tänne palstalle, kirjoittaminen helpottaa ja saa tukea vastaavan kokeneista ihmisistä. Emme ole keskenmenosta kertoneet kuin muutamalle kaverille ja meidän molempien vanhemmille, ja jotenkin tuntuu niin hankalalta puhua heille asiasta...