Kakkosluokkalaisen kauan jatkunut varastelu ja valehtelu

mielestäni todella monimutkainen, mutta ei mahdoton.

Valehtelemiseen ei auta vanhempien jankutus, että se on tuhmaa tai he eivät pidä siitä. Voisin suositella, että kertoisitte lapsellenne sadun: Poika ja susi. Se, jossa lapsi huusi monta kertaa valehdellen, että susi tulee, vaikka ei tullutkaan. Kun susi lopulta tuli, niin kukaan ei enää tullut auttamaan poikaa, koska ajattelivat hänen taas valehtelevan. Tämä satu kannattaa kertoa niin dramaattisesti, että se takuulla jää lapsen mieleen. Sen jälkeen kannattaa käydä lapsen kanssa keskustelu siitä, miten tärkeää toden puhuminen on. Hänet pitäisi saada ymmärtämään, että ellette tiedä, mikä lapsen puheessa on totta ja mikä perätöntä, ette voi tietää, milloin lapselle on todella tapahtunut jotakin tärkeää tai milloin hän on sairas. Yrittäkää kertoa asia niin, että lapsi tuntee teidän haluavan kuulla aina totuuden nimenomaan siksi, että rakastatte lastanne yli kaiken ja haluatte pitää hänestä hyvää huolta. Älkää siis painottako valehtelun epämiellyttävyyttä vaan totuuden tärkeyttä.



Tämän ikäisen lapsen jatkuva varastelu tai oikeammin puhuttuna näpistely pitää ottaa vakavasti. Jos lapsi käyttäytyy kuin harakka keräten toisten tavaroita omiin kätköihinsä, hänen tunne-elämänsä saattaa olla häiriintynyt. Lapsen anastamat esineet edustavat hänelle jotakin, jota hän kaipaa, ja hän ottaa niitä korvikkeeksi tunne-elämän tyhjyyteen. Useimmiten tällaisilta lapsilta puuttuu omien vanhempien aika, riittävä hyväksyntä ja rakkaus. Tällaisessa tilanteessa ei missään tapauksessa pidä joutua suunniltaan ja raivoissaan panna lasta häpeämään. Parempi olisi antaa hänelle sitä, mitä hän tarvitsee. Mikäli ette tunnista lapsenne kaipuun kohteita ettekä ymmärrä, mistä käyttäytyminen johtuu, suosittelisin pyytämään ammattiapua. Mutta näppituntumalta voisin uskoa, että pari tuntia henkilökohtaista aikaa lapselle joka päivä tekee jo ihmeitä. Siis vain aikaa!

no nyt on taas lasta lisää haastateltu.



olisin niinkuin rivien välistä ja kaverin diagnosoimana kekannut seuraavat:



hakee ehkä huomiota. mutta keneltä? koska tapahtuu siis vain koulussa ja kavereiden keskuudessa. ekaluokalla lasta kiusattiin koko vuosi ankarimmalla kädellä, toiset lapset saivat syyn vieritettyä aina minun lapseni harteille, joten luotto ei pelaa lapsiin eikä aikuisiin (kävi kuraattorillakin hakemassa arjen apua kuinka selviytyä kiusaamisesta), aiukuiset uskoivat aina muita lapsia, minun lapseni jäähyllä ja kännykkäkin otettiin pois, ettei saanut minulle soitettua ja kerrottua itkien, että taas.



tunnusti, että ei tunne mitään (=huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä) varastaessaan. miksi ei tunne? miten saan tuon tunteen kehittymään?



yksi syy pahoinvointiin on todennäköisesti minun sairauteni, mummin syöpä ja isän muutto toiseen kaupunkiin; näkevät tooosi harvoin.



koulun kautta en asiaa halua hoitaa, mutta jotain ammattiapua haluan. asumme isossa kaupungissa. mihin voin ottaa yhteyttä tai olisiko jollain vielä lisää ehdotuksia mitä teen!!??



nyt on se kohta, kun tarvin ja haluan apua muilta, olkaa kilttejä ja osallistukaa!!

Nyt ymmärrän oikein hyvin lapsenne käyttäytymistä. Hänelle on tapahtunut paljon suuria asioita pienen elämän aikana ja kuten itsekin jo kirjoitit, niin syitä pahoinvointiin on monia.

Itse suosittelen, että ymmärrät lastasi vaikka et hyväksykään hänen tekojaan. Mikäli lapsi paikkaa pahaa oloaan varastamalla tavaroita, niin eihän hänelle tule siitä paha, vaan hyvä olo. Ja miksi hyvästä olosta pitäisi tuntea syyllisyyttä?

Olen kanssasi samaa mieltä, että ammattiapu on tarpeen. Tilanteenne on niin moninainen, että ihan kotikonstit eivät enää välttämättä riitä. Ymmärrän myös hyvin, että kokemustenne jälkeen et itsekään enää luota koulun toimintaan. Sinun tilanteessasi varaisin ajan yleislääkärille ja pyytäisin lähetteen lastenpsykiatrille. Ajattelisin, että tässä tapauksessa se olisi tilanteeseenne avainhenkilö.

Jos lapsellanne on sairauskuluvakuutus, menisin yksityisen lääkärin kautta. Mikäli vakuutusta ei ole, niin sitten oman terveyskeskuksen kautta, missä jonot tosin saattavat olla pitkät.

Toisaalta, kun ajattelen tilannettanne, niin perheneuvolan puoleen kääntyminenkään ei välttämättä olisi huono ratkaisu. Voisin kuvitella, että oma sairautesi, mummin sairaus, lapsen isän muutto, lapsen koulukiusaaminen ja lapsen käyttäytyminen ovat myös itsellesi rankkoja kokemuksia. Ehkä voisitte mennä yhdessä hakemaan apua, sillä painitte molemmat juuri samojen ongelmien keskellä.

Pyydä vain rohkeasti apua ja koita jaksaa tämän vaikean elämänvaiheen ylitse. Voimia sinulle ja lapsellesi!

taidan kyllä kääntyä tuon psykiatrisen puoleen. heillä ainakin vaitiolovelvollisuus ja mikään ei vaikuta sitten tulevaisuuteen. kuten voisi kuvitella sosiaalipuolelle kääntymisen voivan vaikuttaa? vakuutusta ei ole ja rahaakaan ei minun lääkekulujeni takia. itse yritän kipuineni jaksaa olla töissä suurimman osan vuotta, jossain kohtaa kuitenkin pakko tunnustaa riittämättömyys ja voimien loppu ja jäädä sairauslomalle.



koulukiusaamisen kanssa meni tosiaan ekaluokka. yritin lapselle sanoa, että voidaan vaihtaa koulua, mutta ei suostunut. nyt pääkiusaaja on saanut loputkin lapset uskomaan, että lapseni on huono, paha, ilkeä jne jne. missään muualla lapsellani ei ole ongelmia toisten kanssa. pitkäaikaisia kavereita on monta + kun menemme uuteen paikkaan, vaikka edes leikkikentälle, uusia kavereita saa heti.



sen olen luokkakavereilta saanut kaivettua, että yksi kiusaamisen syistä on kateus. eli lapsellani on aina hienot vaatteet (ostanhan ne siis jopa ihan h&m, tokmanni-linjalta, osan alennusmyynneistä). ja tämän pääkiusaajan äidin kanssa juuri juttelin, on sitä mieltä, että lapsensa ei tee mitään väärää... pistin välit poikki. en jaksa enää.



oman sairauden kanssa hoitomuoto edelleen haussa. ja ehkä siltä kantilta katsottuna toisaalta se sosiaalipuoli kannattaisi katsoa. totta on, että kokonaisuus meillä vähän repsottaa, en m inä repeä kaikkeen mihin pitäisi. omat kivut vie päivästä ison ajan vain kipuihin keskittymiseen ja kyllä se näkyy naamasta. ja lääkkeet vie muistin.



täytyy Nyytinen tunnustaa, että kävin monta kertaa katsomassa onko vastausta tullut. keltään. me ollaan nyt kai sellainen rikkinäinen perhe.

Ymmärrän, että sinulla varmasti kaikenlaista mietittävää on jo nyt ihan riittämiin, mutta jos on voimia, niin ainakin pienen ajatuksen voisi sosiaalipuolelle uhrata.



Kunnan sosiaalitoimen perustehtävänä on turvata kuntalaisten hyvä arjen sujuvuus ja elämänhallinta. Heidän työnsä on vaitiolovelvollisuuden piirissä eli eivät saa puhua asiakkaistaan eikä heidän asioistaan. Useimmissa kunnissa toimii sosiaaliasiamies, jonka yksi tehtävä on kertoa asiakkaalle heidän oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan.



Mielestäni käynti kunnan sosiaalitoimen puolella ei välttämättä ole sekään huono ratkaisu. Jos omat voimasi kipujen takia todellakin loppuvat, niin jonkinlainen varasuunnitelma olisi hyvä olla olemassa. Kunnalta on mahdollista saada kriisiapua, kodinhoitoapua, taloudellista apua, perheneuvolapalvelut (myös monet seurakunnat tarjoavat niitä) sekä erilaisia tukipalveluja. Jos joskus tulee esimerkiksi tilanne, että joudut sairaalaan, niin varmasti auttaisi se, että olisi valmiina henkilö, joka hoitaa arkipaletin kotona.



Mielestäni sosiaalitoimen puoleen kääntymistä ei missään tapauksessa pidä ajatella häpeänä. Se on meidän omilla veromarkoilla pyörivä systeemi, jossa meillä kaikilla on samat oikeudet. Valitettavaa tietenkin on se, että sitä oikeutta ei saa, jollei itse hae. Ja aina ei jaksa. Siis kehottaisinkin hakemaan apua vielä, kun jaksaa.



Itse en suvaitse lainkaan koulukiusaamista, joka jättää usein syviä jälkiä niin kiusaajaan kuin kiusattuunkin. Mielestäni jokaisessa koulussa pitäisi olla ns. nollatoleranssi kiusaamisen suhteen. Omat vanhemmat eivät voi olla koulussa lapsiaan seuraamassa, vaan työ kuuluu koulun hekilökunnalle. Kenelläkään ei saisi olla koulussa mahdollisuus kiusata toisia tai joutua kiusatuksi. Mikäli tällaista tapahtuu eikä opettajat saa sitä loppumaan, niin silloin koko koulu tarvitsee apua. Tällaisia tilanteita varten on mm. lääninhallitus, jonne voi tehdä koulusta valituksen.



En valitettavasti voi muuta kuin sydämestäni toivoa, että saisit sairautesi hallintaan ja kivut kuriin. Lapsellasi on oikeus turvalliseen koulutyöhön. Mikäli et itse jaksa tässä elämäntilanteessa valvoa lapsesi etua, niin älä missään tapauksessa epäile pyytää apua. Ihan oman lapsesikin vuoksi.



Edelleen toivon teille jaksamista ja parempaa huomista.