7-vuotiaan käytöshäiriöt ja oma syyllisyys toimenpiteistä

...vielä tarkennusta edelliseen, eli aamu päättyi tältä erää siihen, kun poika oli pelästynyt horjahtamista rappuihin ja pelästyi myös tajutessaan että todella voi olla mahdollista myöhästyä. Kiukkupäissäni uhkasin myös isolla asialla eli sillä, että "pitääkö minun todella soittaa opella ettet voi tulla tänään ollenkaan kouluun. Sillä jollei edes aamutimet onnistu, niin ei varmaan koulunkäynnistäkään tule tänään mitään. Liene parasta jäädä kotiin harjoittelemaan käyttäytymistä."

Näiden inhottavien hetkien jälkeen poika oli itkuinen ja söi nopeasti (ja liian vähän) aamupalaa ja juoksi kiireen vilkkaa itkua tuhertaen isänsä perään autoon hokien "en kai mä vaan nyt myöhästy"... mahtava viikon aloitus.

Hei!



Kuullostaa, että käyttäydyit aamulla samoin lastasi kohtaan kuin minä pahimmillani miestäni:).



Aikoinaan omalle äidilleni lääkäri määräsi huutokiellon, koska äidin äänihuulet eivät enää kestäneet jatkuvaa huutamista:). Kun äiti palasi lääkäristä, muistan hänen vaan naureskelleen, ja hassua mutta tuo määräys oikeasti lisäsi perheemme kaikkien jäsenten hyvinvointia. Kun jonkun on pakko muuttua, alkavat muutkin pikkuhiljaa muuttumaan.



Mutta kertoohan tapaus myös siitä arjesta, jossa me elimme lamavuosien velkahelvetissä suurperheessämme, jossa äiti yksin yritti epätoivoisesti pitää yllä jonkinlaista järjestystä, ja jossa lapset ja mies eivät jaksaneet enää välittää auttaa. Meiltä kotoa tosiaan muutamaksi vuodeksi silloin katosi ilo, ja tilalle tuli työtä, ja kun työ loppui alkoi uusi työ. Emme koskaan nauttineet työn hedelmistä, esim. raivanneet yhdessä pyykkikasaa samalla jutellen ja selviydyttyämme kahvitelleet yhdessä. Me vaan katosimme uusiin töihin. Eihän sellaista jatkuvaa kurjuutta lapsi/nuori/kukaan kestä, vaan me muut pakenimme telkkarin eteen ja suljimme korvamme. Äiti jatkoi, koska jonkun oli jatkettava, ja keräsi vihaa itseensä nähdessään toisten samaan aikaan laiskottelevan. Niinpä hänelle jäi työtaakan lisäksi vain huutaminen.



Nykyisinkin kun tapaan äitiäni, hän saattaa alkaa taas kiihdyttämään itseään tuohon karjumisen ja itsesääliin, johon nuorempana olisin lähtenyt itsekin mukaan joko sulkemalla korvat tai karjumalla takaisin. Nykyisin annan hänen melskata aikansa ja sitten nauramme yhdessä. Tiedämme jättäneemme niin paljon taaksemme.



Yksi juttu minkä haluan sinulle sanoa. Aseta itsellesi rajat siihen, että lapseen ei kosketa - ei tönimisiä, agressiivisia nappaamisia... Pystyt kyllä siihen, vaikka kuinka järki sumenisi. Ja pikkusisko varmasti nautti saadessaan olla tarpeellinen ja hyvä, se on kaikille meille tärkeä tunne. Toivottavasti löydät tilaisuuksia ruokkia samaa tunnetta pojallesikin:). Pikkusiskolla varmasti on enemmän rauhaa ja tilaisuuksiakin saada olla hyvä, kun hän saa jäädä kotiin pojan porhaltaessa päivätöihinsä, syvälle koulun sosiaalisiin ympäristöihin ja vaatimuksiin keskittyä opetukseen. Kaikkein eniten toivon sinulle voimaa itsesi ja arkesi kanssa, iloisia tapaamisia ihanien ihmisten kanssa - sitten varmaan jaksat huomata taas hyvän pojassasi ja ruokkia sitä:).

Toivottavasti voin tuoda sinulle ja teidän perheellenne edes pientä lohtua vakuuttamalla, että ette suinkaan ole ainoat tällaisessa tilanteessa olevat. Voisitte ajatella elämäänne kahdelta taholta: minä aikuisena esikoisen kanssa sekä elävä lapsi luontaisesti kehittymässä itsenäiseksi ihmiseksi.



MINÄ AIKUISENA ESIKOISEN KANSSA

Tämä on suuri kasvamisen haaste teille vanhemmille. Ensinnäkin teidän täytyy oppia olemaan vanhempia, eli niitä ihmisiä, jotka tosiasiallisesti kasvattaa lapsen siten, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja varmaksi. Vanhemmuuteen kuuluu pitää tiukasti kiinni oman perheen säännöistä ja opettaa lapset noudattamaan niitä. Vanhemmuuteen kuuluu myös taata lapsen perusoikeudet, eli riittävä ravinto, lämpö, rakkaus, terveys ja sivistys. Halusi jonakin hetkenä lapsi niitä itse tai ei, niin vanhempien tulee kuitenkin taata ne lapselle. Haastetta siis riittää ja mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä suuremmaksi haaste muodostuu. Täytyy aina yrittää muistaa, että vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja heidän tekemisistään aina 18 ikävuoteen asti.

Vanhempien luontaisia kasvatuskeinoja ovat uhkailu, kiristys ja lahjonta. Ei niissä mitään hävettävää ole. En ainakaan ole vielä nähnyt muutakaan todella toimivaa mallia. Eikä mielestäni pidä kovasti jäädä murehtimaan, jos lapsella jonakin päivänä on itkuinen aamu. Sellaisia elämässä kuitenkin aina tulee ja parasta oppia ikäviinkin aamuihin pienestä pitäen. Asiasta kannattaa keskustella jälkeenpäin ja kertoa omista tuntemuksistaan, pyytää lapselta anteeksi äkkipikaisuutta ja halata kunnolla. Eikä vanhempien missään nimessä tarvitse eikä edes pidä olla täydellisiä. On oikeus hermostua, väsyä, olla neuvoton ja kiukutellakin. Kaikki ihmisethän niin tekevät ja näihinkin asioihin on parasta saada tutustua omassa kodissa, tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa. Mutta asioista kannattaa keskustella niiden oikeilla nimillä heti, kun siihen kaikki osapuolet kykenevät rauhallisesti.



ELÄVÄ LAPSI LUONTAISESSA KEHITYSVAIHEESSA

Lapsellanne on meneillään yksi elämän tärkeimmistä kehitysvaiheista. Hän on vähitellen irtautumassa vanhemmistaan ja saamassa palan ihan omaa elämää. Koulumaailma on lapsen ikioma juttu, jossa hänellä on omat vastuut ja velvollisuudet, ensimmäistä kertaa elämässä. Ei näiden koulutehtävien, myöhästymisien, oppimisen ja kaiken muun sekaan hyppääminen aina niin helppoa ole. Uusia kavereita, opettaja uutena aikuisen mallina, liikuntatunneilla selviäminen, repusta huolehtimien ja kaikki muu on valtava harppaus leikki-iästä itsenäiseksi koululaiseksi. Lapsilla ei aina ole välttämättä kykyä hahmottaa omia tunteitaan ja mielentilojaan, joten ne saattavat purkautua hyvinkin epäloogisina ja oudoissa tilanteissa. Ymmärrystä lapsi tarvitsee ja sitä keskusteluakin, vaikka ei osaakaan vielä itseään aikuisten malliin ilmaista.

Vuosisatoja vanha teesi on, että kaikilla maailman lapsilla on kolme taistelukenttää vanhempiaan vastaan: syöminen, nukkuminen ja pukeutuminen. Nämä taistelukentät vaihtavat vuoroaan iän mukana, mutta tulevat jokaisen lapsen kohdalla vuorotellen vastaan aikuisikään asti ja vielä sen jälkeenkin (äitini oli viikonloppuna hoitamassa meidän pesuetta ja varotteli minua ja miestäni: "älkää sitten valvoko liikaa"!)

Vanhempien tulee tämä tiedostaa ja miettiä, miten suureen sotaan he haluavat ryhtyä näillä kentillä. Kyllä lapsi varmasti oppii syömään kunnon aamupalan, jos muutaman kerran istuu maha muristen koulussa aamupäivät. Eikä ne hanskat montaa kertaa kotiin unohdu, kun kunnolla käsiä paleltaa. Mutta se sota, taistelujen tahto, sitä ne lapset luontaisestikin haluavat. Eihän lapsi voi mitenkään tietää, mihin hänen voimansa riittävät, ennen kuin testaa ne. Ja kotona niitä ensimmäisen kerran testataan. Mikäli vanhemmat lipsuvat ja antavat lapselle periksi, niin lapselle tulee sellainen tunne, että hän on voittamaton. Tämä saattaa myöhemmin koitua ikäväksi kohtaloksi kaveripiirissä ja maailmalla, jos omista voimista ja kyvyistä on virheellinen näkemys. Eli tiukkana vain omassa kasvatuslinjassa, sillä minun mielestäni se on vain lapsen parhaaksi.



Voimia lähettää Nyytinen, kolmen mukulan kokemuksella

Hei taas! Kiitos Nyytiselle raikkaasta tekstistäsi! Ulla, jäin miettimään että toivottavasti et säikähtänyt vertaustani äitiini, jolla kyse oli kuitenkin useista raskaista vuosista, ei yhdestä väsyneestä aamusta, jollaisia sattuu itse kullekin! Se ei suinkaan ollut tarkoitus, vaan tsemppi, jollaista me kaikki välillä tarvitaan. Taisin vaan ajautua syvälle omaterapian syövereihin:).

...on hyvä huomata ettei todellakaan ole yksin näiden kasvatuspulmien kanssa.



kiiru: kiitos vielä sanoistasi, en säikähtänyt vertausta, mutta se oli silti hyvä kuulla. Koska voin kuvitella, ettei tilanne ole huutavan lapsen äidillekään mukava. Ja mitä "omaterapia"puoleen tulee, niin se on mielestäni täysin luonnollista, sillä kaikkiinhan meihin kasvatus(ja muissakin) asioissa vaikutta pitkälti oma eletty elämä.



Tilanteestamme nyt kotona: Eilen juttelimmekin pojan kanssa tilanteesta ja pyysin anteeksi rumaa köytöstäni ja kerroin ettei se ole oikein. Sovimme (taas kerran) yrittävämme elää sopuisammin. Tänä aamuna kouluun lähti taas rauhallinen lapsi, ja kotiläksytkin käytiin ilolla yhdessä läpi. Näin se elämä heittelee... Myrskyn jälkeen on tyyntä.



Olen vertaistuestanne saanut voimaa ja päättänyt kokeilla olla kokonaan kiroilematta ja mahdollisimman paljon ääntä korottamatta jouluun asti. (Mun pitää varmaan kehittää tosi julmia mulkaisuilmeitä, että viesti menee perille ilman huutamista;)...Katsotaan jos toimenpide korjaisi ilmapiiriä.



Nyytinen: kiitos ihanan selkeästä kommentistasi. Oli hyvä muistuttaa itseään perusasioista. Vaikka periaatteessa olen ajatellut nuo asiat läpi moneen kertaan (perusturva...), niin joskus sitä tosiaan unohtaa miten pieni seitsenvuotias vielä on. Etenkin kun lapsen käytös lähentelee varhaisteinimeininkiä... Meidän poika on ihan uskomaton imemään läytösvaikutteita ihailemiltaan isommilta lapsilta. Ja olen samaa mieltä, että selvät pelisäännöt on pidettävä ja niihin pyrinkin. Mutta hitsi se on haasteellista, olen itse luonteeltani sellainen, että ahdistun, jos on kamalasti eripuraa. (ja jos tätä alkaisi selvitellä niin menisimme niin ikään sinne omaterapian puolelle) . Ja tuntuu kurjalta että kurinpidon pitää olla niin raisua. Toivoisi, että ihan asiallisesti sanomalla voisi uskoa... ja Nyytinen: taistelutannervertaus oli todella osuva ainakin meidän kohdalla, näillä kaikilla kentillä on painittu ;). Se johdonmukaisuus säännöissä on kyllä välillä hankalaa. Kun välillä olisi kiva antaa erikoislupia (lomalla/viikonloppuna), mutta meillä poika muistaa ne heti ja yrittää hyödyntää jatkossa kun itseä huvittaa esim syödä vain makeita yms...Voe voe, no kukapa aikuinenkaan ei välillä haluaisi arkea piristää poikkeuksilla.



Kiitos kommenteistanne ja aurinkoa marraskuuhun!!!

Ulla.

Vielä Ullalle pienenä vinkkinä, että lasten kasvatusta voisi verrata joskus hevosen ohjastamiseen. Ohjat on yleensä tiukat ja kärryjen pitää kulkea normaaliuomissa, jotta ne eivät kaadu ja mene rikki. Mutta joskus, kun edessä on hyvä tie, voi antaa vähän löysempiä ohjaksia ja kirmata mielin määrin. Pääsääntö on, että ohjaksien tiukkuudesta ja löydyydestä päättää ohjastaja, ei ohjattava. Ohjastaja myös ilmoittaa selkeästi etukäteen, että nyt löysäillään.

Eli pointtina on: hyvä lapsen on oppia siihenkin, että tiukkojen sääntöjen lomassa joskus otetaan rennommin. Ettei elämä ole aina ihan kaavoihin kangistumista ja ainaista pinnistämistä.

Meidän perheessä perjantai-ilta on saanut nimekseen höpö-höpö-ilta. Silloin syödään sipisä sohvalla, juodaan Cokista mahat täyteen, valvotaan vähän myöhempään ja riekutaan ja riehutaan koko perheen voimin. Lauantaina sitten yhdessä siivotaan jäljet pois ja odotetaan innolla uutta perjantaita.

Meillä oli lasten kanssa alkuaikoina niin, että lapset saivat jonkinlaisen rangaistuksen, jos eivät totelleet. Nyt, kun koko jengimme on varttunut, niin rangastuksia satelee myös meille vanhemmille. Minulla on usein paha tapa jäädä suustani kiinni naapureiden kanssa ja tulla kotiin ikävän myöhään. Tästä lapset ovat laatineet rangaistuksen: kun äiti myöhästyy sovitusta ajasta, niin hän keittää koko perheelle vaniljakiisseliä. Joskus sitä syödään aika usein :)

7-vuotiaan tytön kanssa. Osaa olla TODELLA raivostuttava. Tuntuu ihan siltä että nauttii saadessaan äitinsä raivostumaan ja ihan itkun partaalle monesti. Aivan käsittämätön luonne mielestäni. Monesti olen todella neuvoton, raivostun ja pari kertaa olen purskahtanut itkuunkin hänen takiaan, mikä ihme kyllä on auttanut. Silloin tyttö on vihdosta viimein tajunnut että ihminen se äitikin vaan on.

kuulostaa ihmeen tutulta. Monesti ihmettelen ihan ääneen, että ettekö voi uskoa kun sanotaan asioita ihan tavallisella äänellä tai pyydetään ihan kauniisti esim. iltapalalle...Kumma kun usein pitää kivahtaa/ärähtää ennenkuin asia ylipäätään jotenkin noteerataan.



Tällaisten totaalisten pohjanoteerausten (kuten aamu, jonka ahdistuksesta viestiketju alkoi) jälkeen tulee usein pidempi ajanjakso jolloin on tyyntä. Mutta sitten lapsi alkaa muuttua liukkaaksi saippuaksi taas, eikä meinaa saada otetta...



Onkohan se nyt joku seitsemän vuotiaan vaihe sitten, kun kerroit että teillä on hieman samanlaista. Minäkin välillä mietin, että nauttiiko poika tosiaan siitä vallasta kun näkee että mulla oikeesti menee hermot hänen kanssaan. Mutta olen asiasta jutellut joskus riidan jälkeen ja hän ei kyllä ole ollut yhtään tyytyväinen tilanteeseen, eikä tosiaan osaa selittää mikä häneen meni. Pystyy siis näkemään ettei käytöksessä ole järkeä, mutta ei vaan osaa vielä käytöstään kontrolloida. Pitäisi yrittää vaan kärsivällisesti olla siinä kasvun tukena, mutta tilanteet on todella välillä raivostuttavia... Ja tuntuu että eikö niitä asioita voisi jo alkaa sisäistämään, kun esim samat ruokapöytäsäännöt on ollut voimassa koko lapsuuden, mutta silti niitä pitää testata over and over again... Niin ei mun kärsivällisyyteni siedä sellaista. Poistan häiriköt/marisijat kyllä pöydästä välittömästi kymmenne sekunnin varoitusajan umpeuduttua...



Kriisistä kriisiin...Eli murrosikää odotellessa, jippii...

Ulla.

Vaikeata on meilläkin 7 v pojan kanssa, tai oikeastaan se kaikki kohdistuu minuun, äitiin. En oikein tiedä miten olisi kun mitenkään ei ole hyvä. Pidättelen sisälläni raivoa ja yritän laskea 10 niin että vatsahermoni ovat riekaleina ja voin pahoin. Puhun, neuvon ja yritän olla kärsivällinen, sovitella kun mikään ei kelpaa.

Näin menee jonkun aikaa esim. vkoa tai kaksi, sitten pam ! Tällä viikolla huusin hhänelle raivoni ulos, että ääneni oli käheänä jonkin aikaa. Poikaani en kuitenkaan koskenut tai satuttanut sen verran sain hillittyä itseni. Molemmat pojat kyllä säikähtivät käytöstäni. Yleensä kohtauksen jälkeen voin vielä enemmän huonosti, syyllistän itseäni.

Lapsemme saavat aikamme ja illat on rauhoitettu, elämme perheessä jossa kaikki on hyvin. Jospa tämä on vain joku vaihe elämässä :_|