nyt oikeesti neuvoja/vertaistukea... ekaluokkalainen valehtelee!

musta tärkeää on miettiä mistä itse on harmistunut.... onko suurin harminaihe tosiaan se valehtelu vai se korttien muille jakaminen. Jos se on korttien muille jakaminen, niin miksi se harmittaa itseä niin kovasti. Jos pojalle on jo puhuttu asiasta aiemmin, miksi hän silti jakaa kortteja? Onko hän kenties yksinäinen ja yrittää sillä saada kavereita? Silloin voisi opetella vuorovaikutustaitoja. Vai onko koulussa joku, joka "pakottaa" antamaan kortteja, tai muuten... Vai haluaako hän vain hyvää hyvyyttään ilahduttaa muita... Musta olisi tärkeää selvittää syy miksi hän tekee niin. Valehtelun syy on ilmeinen - hän valehtelee, koska tietää, ettet hyväksy korttien jakamista ja haluaa välttää sen suhteen rangaistuksen (tai välttää äidin mielen pahoittamisen) - mikä on niin tärkeä syy, että saa siitä huolimatta pojan lahjoittelemaan kortteja?



Meillä onneksi vielä huomaa lapsista heti, jos yrittävät valehdella, ja kun sen tekevät, tai kun on jotain olohuoneessa tapahtunut ja molemmat kieltävät tehneensä sen, asiaa ratkotaan kunnes tekijä sanoo totuuden, jaaina painotetaan sitä, että "pahempaa" on se, että valehtelee - peittelee jälkiään - kuin se, mitä on tehnyt... yritän saada heidät oppimaan sen, että mielummin kuulen totuuden, on sitten tehty mitä tahansa, niin että teininäkin uskaltavat hädän tullen tulla puhumaan. Kun totuus tulee ilmi lapselta itseltään, itse teosta rangaistus on paljon lievempi kuin mitä olisi muuten ollut....



tsemppiä selvittelyyn.

Itse olen harmistunut ensisijaisesti valehtelusta, mutta tottakai myös harmittaa se, että poika on kortteja jaellut ja heitellyt, onhan siinä myös rahaa mennyt hukkaan ja raha ja tavara ei meidän perheessä ole itsestäänselvyys.



Hänellä on kavereita sekä kotona että koulussa ja myöskään kukaan ei häneltä kortteja vaadi.



Ja ymmärrän kyllä, että siksihän hän valehtelee jotta koska tietää tehneensä väärin ja tietäisi että voisi rangaistukseksi menettää kortit, ainakin joksikin aikaa, kuten tosiaan kerran aiemmin. Ja lisäksi vielä äidille ja isälle pahan mielen,



Mä olen tätä asiaa vatvonut mielessäni. Luulen, että hän saattaa mielistellä kavereita vaikka siihen tosiaan ei olisi tarvetta vaan hänellä on ollut monia kavereita ennen korttien keräilyäkin.



Kun asiaa häneltä kysyy, hän vastaa en tiedä miksi annoin niitä tai että hän ei tarvinnut niitä tai ei halunnut niitä... kiertelee ja kaartelee ja oikeasti tulee tunne, ettei hän itsekään tiedä miksi.. siitä tulikin mieleeni että olisiko se vähän sellasta mielistelyä ja sitä hän ei vielä ehkä suoranaisesti ymmärrä.. edes sanaa mielistely..



Minäkin huomaan kyllä jos poika valehtelee. Sillä tavalla hän onkin jäänyt kiinni korttien jakamisesta. Meillä oli selvät säännöt kun hän alkoi kortteja keräillä (naapurin poika keräili niin hänkin halusi) että ne on hänen keräilykorttejaan ja että niitä ei saa antaa kenellekään, vaan että jos on useampi kuin yksi samaa korttia niin vaihtaa voi. Kerran vaan ihan leikilläni kysyin että oletkos antanut jollekin kortteja (en edes tiedä miksi ihmeessä kysyin, hetken mielijohteesta kai..) ja hänestä näki aivan heti että valhetelee.



Mekin olemme lapsille sanoneet, että jos tunnustaa heti rangaistus on varmasti pienempi/lyhyempi kuin että jos valehtelee seuraamus voi olla pahempi.



Tuntuu hassulta puhua rangaistuksesta.... omasta lapsuudesta koen että rangaistuksella tarkoitetaan läpsäytystä tai luunappia tms.

Seuraamus kuulostaa ehkä paremmalta..



Me tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, että kortit laitettiin nyt pois määrittelemättömäksi ajaksi... katsotaan miten tilanne etenee ja tuleeko valehtelua muista jutuista yms.



Mutta vielä kyllä kaipaan vertaistukea, mitä teillä tehdään jos lapsi valehtelee, tuleeko seuraamuksia ja jos niin mitä?



Poika on meidän vanhin, joten tämä kaikki "ison pojan" käyttäytyminen on meille aivan uutta ja kyllä tuntuu että sormi meni suuhun, että mitäs nyt...

En tiedä, olenko jotenkin ymmärtänyt väärin, mutta jouduin ajatusten ristiriitaan lukiessni viestiäsi.

Eli siis pojalla on keräilykortit. Ovatko kortit pojan vain ainoastaan lainassa hänellä? Jos kortit on annettu pojalle omaksi, niin eikö hän saa päättää, mitä omallaan tekee? Jos haluaa vaihtaa, antaa jne., eikö omalla omaisuudellaan saa tehdä mitä haluaa. Ja keräilykortit ovat hyvä harjoittelukeino siihen, miten voi lisätä omaisuuttana tai menettää sen. Kasvamista kaikki, parempi keräilykorteilla kuin myöhemmin aikuisena todellisella omaisuudella.

Entä mitä poika sanoo kavereilleen korteistaan? Joo, mulla on nää kortit, mutta oikeasti ne onkin isän ja äidin. Tänään saan näillä leikkiä, huomisesta en tiedä. Ehkä jos olen oíkein kiltisti, niin minulla on nämä huomennakin. Tällainen ajattelumalli ei kyllä kasvata kenenkään itsetuntoa, ainoastaan romuttaa sitä. Kyllä lapsen tarvii saada tietää, mikä on hänen ja mikä ei.

Ymmärrän hyvin lastanne, kun hän jakaa kortteja pois. Se on hänen ainoa keinonsa todistaa itselleen ja kavereilleen, että kortit ovat hänen omiaan ja hän voi tehdä niillä mitä ikinä haluaa.

Ja tässä tilanteessa valehteleminen mielestäni vain toistaa annettua esimerkkiä. Nämä ovat sinun korttisi - eipä olekaan, isi ja äiti ottaa ne pois. Vaihtaa voi, jos on niin tai jos on näin - vaikka ovatkin sinun korttisi. Ja loppujen lopuksi kortit laitettiin pois määrittelemättömäksi ajaksi? Suomen vankeusrangaistuksissakin on selkeät aikarajat eli tietystä teosta tulee tietynkokoinen tuomio. Eli koko tilanteen määrittelemättömyys koskien korttien omistussuhteita ja niihin käytettävää valtaa aiheuttaa mielessäni monia ristiriitaisuuksia. Eli siis ymmärrän hyvin, jos poikanne on hieman hukassa.

Terveisin Nyytinen ja 3 mukulaa

On tietysti vaikea näin ulkopuolisena sanoa juuta tai jaata asiaan, sillä kukaan meistähän ei tunne lastasi tai hänen luonteenpiirteitään, jotka kuitenkin olennaisesti vaikuttavat asiaan. Sinä tunnet lapsesi parhaiten, mutta et välttämättä tiedä hänen rooliaan luokan sosiaalisessa hierarkiassa. Pienetkin asiat ja teot voivat olla monen tekijän summa, joten syitä niihin tekoihin voi näin ulkopuolisena vain arvuutella. Luokan opettaja voisi valaista asiaa ja jos korttien kanssa alkaa suuremmin ongelmaa olemaan, niin tarvittaessa kieltää kortit koulussa.



Ymmärrän pointtisi siitä, että ette haluaisi kalliita kortteja ilmaiseksi jaeltavan, mutta ymmärtääkö poikasi? Olisiko mahdollista, että opettaisitte poikanne itse "ansaitsemaan" korttinsa ja näin ollen hän itse saisi myös päättää korttiensa kohtalon? Jos teillä on käytössä viikko/kuukausiraha, niin hän itse säästäisi rahat kortteja varten. Tai hän saisi joitain pikkuhommia tekemällä kerättyä rahaa ja käyttäisi ne esim. kortteihin. Antaisitte hänelle mahdollisuuden päättää itse, vaikka hän sitten jakelisi kortteja muille. Itsetunnon kannalta tärkeä asia, sekä muutenkin hyvä harjoitus elämää varten pienillä riskeillä.



Itse valehteluun sanoisin, että keskustelkaa lapsenne kanssa rakentavasti valehtelusta yms. paljon ja yrittäkää sitä kautta saada lapsenne omatunto heräämään. Olkaa toimissanne johdonmukaisia ja jos päädytte rankaisemaan, niin muistakaa tehdä lapsellenne selväksi että teko oli väärä, itse lapsessa ei ole vikaa. Älkää myöskään sälyttäkö kohtuuttomasti omaa pahaa mieltänne lapsen harteille, ne ovat vielä kovin hennot.



Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siinä, että rangaistuksen määrittelemättömän pituus ei kannusta rehellisyyteen. Tehkää pelisäännöt selviksi, mutta antakaa lapsellenne mahdollisuus myös virheisiin. Nehän ovat oppimista varten. Kannustakaa lastanne puhumaan ilman pelkoa rangaistuksesta. : )

Siis ensialkuun... poika tietää mitä ne maksavat, on niitä ostanut siis myös omista rahoistaan, eli ymmärtää sen että ne ovat aika arvokkaita.



Kiitos Nyytinen, toit asiaan hienoja kantoja, joskin jotenkin hyökkäävään sävyyn :/

Kortit ovat tottakai pojan aivan omia, mutta minun/meidän mielestä myös tälläisissä korteissa täytyy käyttää järkeä, siis tottakai poika saa niitä vaihdella ja onkin vaihdellut. Ja on ollut iloinen kun on saanut niin ja niin monta erilaista korttia.

Kouluun kortteja ei saa viedä, se on koulun taholta kiellettyä. Poikamme vei ne sinne kerran ilman lupaa ja "jäi siitä kiinni" ja opettaja vain kehoitti pitämään säännöstä kiinni että niitä ei saa tuoda.Korttien vienti kouluun kiellettiin, koska isompi luokkalaiset varastivat niitä pieniltä, huijasivat vaihtamisessa jne.



Eli siis poika tosiaan on iloinen kartuttamastaan korttikokoelmasta ja nyt tosiaan on niitä siis antanut pois, omasta mielestään hyviäkin kortteja.



Kortit on olleet kokoajan pojalla, vaikka hän valehtelikin, emme ole siis ottaneet niitä häneltä pois. Mutta hän itse sanoi, että ottakaa vaikka pois kun hän teki väärin.. ja on ilmaissut olevansa harmissaan kun nyt menetti sen ja sen hyvän kortin ja mietti saisiko hän ne takaisin toisilta..



Minusta, vaikka nämä ovat keräilykortteja joita voi vaihdella, pätee aivan sama kuin muissakin leluissa. Eihän kukaan äiti tai isä anna lapsensa antaa uutta pikkuautoa, legopakkausta tai kirjaa kaverilleen ihan huvikseen, vaikka ne ovatkin lapsen aivan omia eivätkä vaan lainassa isältä tai äidiltä!!!



Ja alkuun kun kortteja poika alkoi keräillä, meillä tehtiin säännöt pojan kanssa keskenään. Niitä ei saa antaa eikä heitellä pois, mutta vaihdella voi.



Pojan opettajan kanssa ollaan juteltu ja poika on kyllä ihan suosittu ja kavereita on. Opettajan sanojen mukaan hän on rohkea ja puolustaa kaikkia, kiltti ja reipas ekaluokkalainen.



Kiitos tosiaan kommenteista, olette antaneet miettimisen aihetta :)

vähän väärään paikkaan.Jos viitsit ,niin etsipä se tuolta jostain ns. pääotsikoista/aiheista.Olen tunari ,sorry.

Nyytinen täältä taas heittää omia ajatuksiaan kehiin. Ehkä hieman hykkäävästikin, koska se on usein paras keino saada toiset ihmiset ajattelemaan. En tarkoita ajatuksiani millään tavalla pahassa hengessä, mutta pyrin tuomaan ne esiin niin, ettevät latteuksissaan huku matkalle :)

Eli peruskysymys tässä tapauksessa on mielestäni se, että opetetaanko lapselle ensisijaisesti materialistisen omaisuuden hallintaa vai oikeudenmukaista elämänhallintaa?

Miksi lapsen täytyy valehdella? Miksi hän ei uskalla kertoa totuutta? Mitä seuraa totuuden kertomisesta kotona, koulussa, kaveripiirissä?

Onko parempi, että lapsi hieman muuttelee totuutta, kunhan hän vain osaa hoitaa omaa omaisuuttaan sitä hävittämättä? Vai onko parempi, että lapsi puhuu totta, vaikka menettäisi kaikki korttinsa?

Nämä ovat suuria kysymyksiä, jotka ohjaavat lastanne koko hänen elämänsä ajan. Alle 12-vuotias lapsi on useimmiten toisten ihmisten ohjattavissa. Oma harkintakyky on vielä kehittymisasteella. Nyt ne ajatukset ja oma maailma kehittyvät hurjaa vauhtia. Omilla vanhemmilla on tähän maailmaan suuri vaikutusmahdollisuus.

Elikä siis teille vanhemmat pohdittavaa: oikeudenmukaisuus vai materialismi? Toinen näistä pääsee enemmän pinnalle, kumman valitselle?

Kyllä hyökkäävänä mä koin ainakin aiemman kirjoituksesi. Mutta tottakai mä olen miettinyt tätä asiaa aivan mielettömän paljon.

Musta tuntuu, että meillä on nyt vähän erilaiset ajatusmaailmat.

Siis onko sun mielestä ihan oikein jos sun lapsesi antaisi omia tavaroitaan kavereille? Kerropa mitä sinä tekisit jos näin kävisi ja pyynnöistä huolimatta lapsi toistaisi sen ja vielä valehtelisi.

Tottakai mä ymmärrän että lapsi valehtelee koska tietää tehneensä väärin ja tietää, että voisin ottaa kortit joksikin aikaa pois!! Sehän on itsestään selvyys.

Mutta minun ajatusmaailmani ei hyväksy valehtelua tai sitä että lapsen annetaan tehdä omaisuudellaan mitä huvittaa, varsinkin kun se näköjään häntä jälkeen päin kaduttaa (aiemmin tuolla kirjoittelin että hän on miettinyt saisikohan hyvät korttinsa takaisin)



No jokatapauksessa asian kanssa olemme tehneet niin, että olemme asiasta pojan kanssa puhuneet pariinkin kertaan ja kortit ovat hänellä, mutta niitä ei viedä enää ulos eikä edelleenkään ANTAA toisille, vaihtaa saa..

Meillä varmastikin on erilaiset ajatusmaailmat, mutta sellaista elämä on. Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä ja näiden kaikkien joukkoon nämä omatkin lapset pitäisi saada sovitettua. Tai mielestäni ainakin olisi hyvä, jos lapset pystyisivät sopeutumaan omalla tyylillään kaiken keskelle.



Siis onko sun mielestä ihan oikein jos sun lapsesi antaisi omia tavaroitaan kavereille? - Tässä oli kysymyksesi, joka on mielestäni todella hyvä.



Ensinnäkin minun mielestäni ei välttämättä ole lainkaan sama kuin lapseni mielestä. Tottakai minulla on mielipide ihan kaikkeen asiaan,mutta lapsella saa olla myös oma mielipiteensä, jota haluan kunnioittaa. Ei lapseni tarvitse olla kopio minusta vaan hänellä on täysi oikeus olla oma itsensä.



Toisaalta käsittelimme jo kysymystä, mikä on omaa ja minkä tuntee omakseen. Mutta mikä tässä maailmasa oikeasti voi olla omaa? Eiköhän se kuitenkin loppupeleissä ole niin, että meillä on kaikki vain lainassa. Kun jonakin päivänä elämä päättyy, niin kaikki kortit ja talot ja muut jää tänne. Ja kun voimme todellakin vain lainata tätä maailman materiaa, niin eiköhän sitä voi samalla tavalla kaveritkin lainata? Vai onko se niin, että jollakin toisella on Luojan luomana suurempi lainausoikeus kuin tosilla?



Entäpä, jos lapsesi saa mielihyvää antaessaan tavaroitaan toiselle? Jos hän kokee sisimmässään todellista antamisen riemua, niin voidaanko tämä ilo ottaa lapselta pois? Jos lapsenne on onnellisempi saadessaan tuottaa toisille iloa kuin omistaessaan keräilykortteja, niin voitteko sallia sen hänelle?



Eikä lapsi opi kokemaan menettämisen surua ja tuskaa ilman kokemuksia. Kuten jo aiemmin sanoin, niin varmastikin keräilykorttien menettäminen on vielä pikku juttu aikuisena suurempien menetysten rinnalla.



Alakoululainen ei vielä osaa mielestäni olla luonnostaan paha tai kiero. Hän vain pakenee todellisuutta omaan maailmaansa. Miksi hän todellisuutta pakenee?



Älkää nyt hyvät vanhemmat yrittäkö elää lastenne elämää heidän puolestaan. Antakaa lastenne kokea itse omakohtaisesti omat juttunsa ja kasvaa niiden myötä. Ei tarvitse yrittää silottaa lapsen polkua liian tasaiseksi. Jos tulee kompastumisia, niin parempi pienenä pienemmät koppuroinnit kuin isona paljon suuremmat.



Vanhempien tehtävä on opettaa ja neuvoa lasta, mutta täytyy lapselle antaa tilaa omalle ajattelulle ja omille kokeiluillekin. Ilman itsenäisyyttä heidän on vaikeampi muodostaa omaa elämää. Ja oikeasti mua sapettaa sellaiset nelikymppiset peräkamaripojat, jotka luuhaavat vielä äidin helmoissa ja toteavat joka käänteessä; "Mutta kun mun äiti on aina sanonut..."

Meillä oli viime vuonna eka luokalla ihan sama meininki noiden korttien kanssa. Lopulta onneksi opettajalta tuli koko luokalle kielto viedä kortteja kouluun, sama kielto päti iltiksessä. Sama sääntö kaikille auttoi! Mitä valehteluun tulee niin kyllä ne caset käsitellään jutellen, vaikka pitäisi istua napikkain pari tuntia... lopulta on aina päädytty haliin ja kommentteihin, ettei ikinä enää. Tämä siis sen jälkeen kun syy valehteluun on saatu selville ja kaveri vakuuttaa, että ymmärsi tehneensä väärin. Taitaa olla ikäkysymyskin...

Nyytinen... mä nyt oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.. oikeastaan tekisi mieleni vaan kirjoittaa, että antaa olla, sain jo hyvää vertaistukea, sinulta tämä repsahti nyt vähän yli.. vaikka tälläisiä asioita onkin hyvä pohtia monilta kanteilta eikä vaan tehdä miten aikuinen parhaaksi katsoo

.

Kuten kirjoitin asian on meillä jo selvitetty ja asiaa on mietitty monelta kantilta ja juteltu pojan kanssa.

Tuntekootkin lapseni mielihyvää antamisesta, varmasti tunteekin, mutta hetken päästä kun asia jo häntä harmitti... niin mielestäni olen oikeutettu kieltämään lasta antamasta omia korttejaan toisille. Olkookin sitten ikiomaa taikka lainassa...

Et oikeaan vastannut kysymykseeni mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa. Kuten teillä, meilläkin lapsella Tottakai on omat mielipiteensä ja ajatuksensa asioihin, mutta se pitääkö aina toimia kuten lapsi tahtoo tai ajattele.. meillä molemmat joustaa ja tehdään mikä kaikille parhaaksi nähdään.

Tässä tapauksessa nähtiin parhaaksi, että kortteja ei anneta vaikka se toisikin hetkellistä mielihyvää, syystä että ne ovat arvokkaita ja toisekseen pojalle tärkeitä, kolmannekseen koska niiden antaminen lopulta teki pahan mielen kun menetti hyviä kortteja.

Joten minun osaltani asia on käsitelty ja olen tyytyväinen kun sain täältä vertaistukea ja hyviä neuvoja, kiitos :)

Hei! Voi kyllä noiden korttien kanssa on harmisteltu ihan samaa aihetta ja paljon! Pojallani on ollut raivostuttava tapa vaihtaa parhaita ja rakkaimpia korttejaan mihin tahansa - ja sitten illalla surettaa. Se menee näin: ensin joku sanoo pojalleni että "vau vähän makee kortti, vaihda se mulle!" Ja poikani tietenkin: "joo!" koska hänestä juuri kavereiden kanssa korttejen yhdessä katsominen ja vaihteleminen on maailman paras ja ihanin juttu, voi nam! Sitten tämä toinen poika katsoo omista korteistaan sen kortin, josta on valmis luopumaan, ja antaa sen sitten vaihtokaupaksi pojalleni, joka siis on jo antanut toiselle sen parhaansa eikä kehtaa pyytää takas! Ja tottakai se tilalle saatu jämäkortti on huonompi ja sitten illalla harmitellaan kun meni hyvä kortti:(! Olen yrittänyt käskeä että jos joku ehdottaa vaihtokauppaa niin sanot -okei, katotaan, riippuu mitä sulla on antaa tilalle ja annat vasta kun olet saanut kaupan sovittua. Tulos, poikaa hävettää myöntää jälleen vaihtaneensa johonkin surkeampaan ja myöntää sen vasta parin päivän jälkeen sivulauseessa. Ja korttien antaminen kavereille, no kyllä joo! Jos toisella ei ole kivoja kortteja, niin onhan pakko antaa, niin sitten on molemmilla hyvä mieli ja saa taas vaihdella! Kyllä sitä alkuun ihmetteli minne ne kortit katoaa -niin ja sitten taas illalla harmitellaan:).



Hyvä puoli tässä on kuitenkin se, että kun poikani on jälleen vaihtanut parhaat korttinsa huonoihin, ja jää lopulta ulkopuoliseksi kun kukaan ei halua hänen korttejaan, niin kaverit ovat päättäneet antaa hyviä korttejaan pojalleni ja yhtäkkiä hänellä on taas hyvä pakka. Kyllä siitä on tullut moninkertainen ilo ja mikä onni tajuta miten kilttejä pojat toisilleen onkaan - ja hyväksyy äitinä taas sen, että ensi viikolla surraan, kun se kaikkein hienoin kortti tuli annettua kaverille, kun sillä ei ollut korttia...:). Mutta ehkä se kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa:).