Liikkuuko täällä kotisynnyttäjiä?

Terve,

Synnytin n. 1v sitten kotona. Varmasti asiallisinta tietoa kotisynnytyksistä saa Aktiivinen synnytys ry:ltä, nettisivuillaan on mm. hyviä linkkejä ja myös paikkakuntien yhteyshenkilöt, joihin voi asian tiimoilta ottaa yhteyttä.

Toki voin itsekin kertoa synnytyksestäni, jos kaipaat jotain tiettyä tietoa.

Minä kaipaisi n kaiken mahdollisen tiedon mitä saralta voipi saada = )

Minä suunnittelin ekan lapsen kohdalla, mutta ei rohkeus/tieto/taito vielä mielestäni riittänyt. Synnytin hänet siis Tyksissä ilman kivunlievityksiä ja muita. Synnytys oli mielestäni elämäni paras kokemus, mutta erittäin rankka. Selvisin, mutta ehkä tarvitsen vielä paljon rohkaisua sille, että selviän siitä kotona = )

Minä en kokenut sairaalaa omaksi paikakseni, muutuin potilaaksi ja muut päättivät puolestani asioista. Itsemäärämisoikeuteni hävisi, tein mitä käskettiin ja pelkäsin vaatia niitä asioita jotka olin kokenut tärkeiksi. Kaikki se tehtiin mitä en ennalta olisi halunnut, tipat vauhdittamaan suppareita, anturi vauvan päähän (kun ensin olivat rikkoneet kalvot) ja lopuksi jopa välilihan leikkaus (koska muuten ei kuulemma olisi mahtunut?!)

Olen osallistunut vähän Turussa mammakeitaan tapahtumiin, mutta töissäkäymisen vuoksi en pysty täysipainoisesti osallistumaan heidän meeteihinsä. Minulla on ollut lainassa kotisynnytystä käsittelevä luento-tiivistelmä eräältä henkilöltä sieltä luomuäideistä.

Kaikki mahd tieto olisi tervetullutta = ) Nyt aloitan jo ennen plussaamista, jos vaikka olisin valmiimpi kun 9 kk on mennyt = )

Jos kotisynnytyksestä haaveilet, niin suosittelen liittymään Aktiivinen synnytys ry:hyn (ei haittaa, vaikket vielä olisi plussannutkaan ;). Jäsenet nimittäin saavat kolme kertaa vuodessa ilmestyvän Sydänääni-lehden, joka tursuaa vinkkejä ja faktaa aktiiviseen synnytykseen liittyen (myös vanhoja lehtiä voi tilata edullisesti jäsenvastaavalta). Lisäksi silloin saa oikeuden yhdistyksen kirjaston käyttöön, jossa on paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja mm.kotisynnytysvideoita.

Allas on mielestäni kotisynnyttäjällä ihan must. Samoin sauna, jos sellainen on kotona. Kotisynnytyskätilöiden yhteystietoja saa yhdistykseltä.

Laitan tähän nyt linkin omaan synnytystarinaani, toivottavasti saat siitä kannustusta haaveellesi:



http://www.kestovaippainfo.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=22279&highligh…

Minä en ikävä kyllä päässyt linkkiäsi katsomaan, vaati jotkut tunnarit = ( Missä päin Suomea asut? Turussa ainakin oli aikalailla salaista toimintaa, ihan kuin jossain pimeällä keskiajalla peitellään ja kuiskitaan aiheesta. Kätilötkään eivät halua nimeään mainittavan, ennenkuin olet ihan varma ja sitten salassa suunnitellaan. Minä olin ihmeissäni, minusta se on ihan luonnollinen ilmiö, kotisynnytys meinaan. Minun työkaverinikin kylläkin ekalla kierroksella sitä suunnitellessani, olivat ihan kauhuissaan, miten voit ottaa tuollaisen tietoisen riskin? Et voi ikinä antaa itsellesi anteeksi jos sitä tai tätä...ym. Minä jotenkin itsekin aloin pitämään asiaa raskauden sekoittamassani päässä jotenkin hurjalta = ) Näin päädyin Tyksiin = ( Me kyllä asumme kerrostalossa, eikä mistään omasta saunasta ole tietoakaan. Sitä paitsi minä ainakin huusin ekaa ponnistaessani niiiiiin paaaaljon, että tiedä sitä mitä naapuritkin meinaavat (seinät meidän asunnossa pahvista tehdyt)? Tällaisia asioita sitä vaan miettiin = )

niin tosiaan täytyy olla rekisteröirtynyt tuonne, että linkki aukeaa. mutta miksen voisi liittää kertomusta suoraan tähänkin (tosin joskus olen typistetyn tarinan tänne laittanutkin), se kun ole mikään sellainen salaseuran juttu, kun tarina on julkaistu jo lehdessäkin (sydänääni).

Kotisynnytyksistä hissuttelusta ollaan mielstäni pikkuhiljaa pääsemässä täälläkin (Suomessa) eroon, ja kotisynnytykset ovat yleistyneet vuosi vuodelta, mutta paljon olisi vielä parantamisen varaa julkisen puolen asenteissa.

Yleensähän asiaa arvostelevat sellaiset henkilöt, jotka eivät ole kotona synnyttämiseen perehtyneet. Aiheesta on tehty laajoja tutkimuksia mm. Hollannissa, joissa kotona synnyttävät n. 40% naisista, seuraavaksi eniten siellä synnytetään synnytyskodeissa ja sairaalassa synnyttävät vaan " erikoistapaukset" , eli riskisynnyttäjät.



Mekin asumme muuten kerrostalossa, oma sauna kuitenkin löytyy. Vähän kauhistelin kyllä sitä, jos synnytän yöllä, että herätänkö koko talon, mutta jälkeenpäin tuollaiset ajatukset tuntuvat vähän naurettavilta. Siis ajatella mitä muut ajattelee, kun aika harvoin sitä kuitenkin keskivertonainen synnyttää. Syntymä on juhla, ja jos joku naapuri tulee aamutakissaa valittamaan melusta, niin eiköhän tiukempikin naapuri helly, kun kuule mistä on kyse ;)



SYNNYTYSKERTOMUS



¿Täysikuu tuo lapset maailmaan¿¿



22.6.2005, täysikuisen yön jälkeen, klo.16.43 syntyi toinen poikamme kotona... sohvalle. Vesiallas, joka vielä hetki sitten oli ollut täynnä pyörteitä, jökötti tyynenä vieressä lattialla. En synnyttänyt veteen, kuten tarkoitus oli, koska ponnistaminen altaassa ei oikein heti onnistunut ¿ja jotenkin sitten päädyin siihen tutulle sohvalle. Mieheeni nojaten, kätilön tsempatessa haaravälissä, poika vääntäytyi maailmaan. Päivä oli kirkkaimmillaan



Supistukset valvottivat yön ja aamulla niitä oli n. 5min välein. Soitin äidilleni seitsemän aikaan, että tulisi hakemaan naperomme luokseen mökille. Kahdeksalta herättelin kätilönkin tilanteen tasalle. En tiedä mistä johtui, mutta heti kun Äiti saapui (mukanaan säkillinen ((kertis))vaippoja ja maksi-siteitä) loppuivat supistukset. Ne kutistuivat ja laimenivat ihan naurettavalle tasolle, harvensivat rytmiään ja lopulta loppuivat kokonaan. Harmitti, eikä vähiten siksi, että kätilö oli hetkeä aikaisemmin ilmoittanut lähteneensä avustajansa/oppinaisensa kanssa ajelemaan parin tunnin ajomatkan päästä meille.

Ajattelin, että rva. Synnytys olikin huijannut minua ja saanut kaiken lisäksi hälyttämään apujoukotkin turhaan paikalle.



Mökkisakin lähdettyä vetäydyin omiin oloihini ja koetin maanitella tuntemuksia takaisin. Syleilin jokaista pientä kipulainetta ja toivoin laineitten muuttuvan aalloiksi (outo tilanne muuten, että joutuu toivomaan, että sattuisi enemmän¿) Supistukset palasivat kyllä, mutta vielä kovin pliisuina ja harvakseltaan. Nieleskelin jo pettymyksen karvaita kyyneliä, kun kätilö saapui aamupäivällä tutkimaan tilanteeni.



Hämmästyin, kun olinkin auki 4cm. Kätilö loi kokemuksellaan ja huolettomalla asenteellaan minuun uskoa. Aloin ymmärtää, että synnyttäisin sittenkin tänään. Jihuu! Eikun jumppaamaan ja lenkille! Eli kävelylle miehen kanssa.



Kävelyretken ja kaupassa käynnin(luumumehua!) jälkeen supistuksissa oli taas selkeä rytmi ja kotona oli jo pakko päästä saunan lämpöön. Enää ei todellakaan tarvinnut toivoa lisää kipua. Vähempikin riittäisi, mietin. Olin silti oikein hyvällä, joskaan en kovin seurallisella, tuulella. Tunsin synnytyksen kutsun yhä selvemmin. Mies alkoi koota ja täyttää allasta.



Saunassa viimeistään tajusin, että nyt on leikit leikitty ja ruvetaan synnyttämään. Istuin leveässä risti-istunnassa ja antauduin synnytystuntemuksille: ne pakottivat ääntelemään... tunsin itseni luolanaiseksi saunan hämärässä. Äänet ja visiot tulvivat mieleeni jostain hyvin syvältä. On vaikea kuvailla saunassa kokemiani hetkiä, sillä vaelsin jonnekin todella kauas siinä istuessani. Muistan vain, että sain eräänlaista ulkopuolista apua(?) kun supistukset äityivät kivunsietokykyni rajoille. Näin edessäni alastoman naisen aikojen takaa, joka kertoi, mikä ääni auttaa juuri siinä tilanteessa. Naisen ¿läsnäolo¿ rauhoitti oloni täysin. Mieheni kävi näpsäisemässä valokuvan minusta tässä tilanteessa tietämättä ¿trippailustani¿, ja eräs tuttuni totesi kuvan nähtyään minun näyttävän vähän niin kuin Buddhalta¿ aika hyvin rauhoitettu sanoisin.



Jossain vaiheessa mies toi juotavaa saunaan ja tarjoutui suihkuttamaan selkääni, tahdoin kuitenkin olla vielä yksin. Menin suihkuun ja annoin tulikuuman veden valella selkääni. Supistukset voimistuivat ja VOIMISTUIVAT, keinuttelin lantiotani ja himoitsin jo altaaseen pääsyä. Aloin olla jo melko levoton, joten menin kontilleni altaan viereen mölisemään ja odottamaan, koska vesi olisi sopivan lämpöistä. Kontillani nostelin käsiäni korkealle kattoa kohti ja pyörittelin niitä kuin olisin jumpannut, siitä tuntui olevan hieman apua.

Välillä mies hieroi ronskin ottein selän akupisteitä, sekin helpotti.

Tässä vaiheessa taisin ottaa myös tujun kerta-annoksen Arnica Montanaa.



Vihdoin pääsin veteen ja tajusin yhtäkkiä, että lapsi tahtoo syntyä pian. Supistuksia oli tosi tiuhaan, ehkä n. minuutin - ½ min välein). Pyysin miestä soittamaan kätilölle, joka odotteli soittoa 10min. ajomatkan päässä. Möyrin altaassa, ja mietin, että missäköhän ne ¿allas on taivas¿ -tuntemukset viipyy. Olisi varmaan pitänyt mennä altaaseen aikaisemmin.

Vedessä oli silti huomattavasti parempi olla kuin maalla, haalea vesi mm. viilensi ihanasti kuumana päivänä. Muistan myös elävästi tunteen painua veden alle supistuksen alkaessa, harmi vaan, kun ei ollut snorkkelia!



Kätilön saapuessa paikalle (n. klo 16) kipu muutti selkeästi luonnettaan. Se muuttui leikkaavaksi, pystysuoraksi ja viiltäväksi. Tuskastuin. Synnytyskuplakin puhkesi, kun ¿tuli vieraita taloon¿. Niinpä aloin valittaa. Tunsin mm. että rakko oli täynnä, mutta pissaa ei tullut. ¿Miten tästä voi selvitä hengissä?¿ ruikutin vessanpytyllä.



Raahauduttuani vessasta kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan 8cm auki ja loppureunan olevan pehmyttä ja joustavaa. Kätilö kuunteli vielä lapsen sydänäänet torvella (olivat ¿sirkeät¿ ) ja käski ruveta ponnistelemaan. Se kuulemma helpottaisi, kun hieman ähkäisisin lasta alaspäin. Ei ponnistuttanut eikä ähkäisyttänyt sitten yhtään.



Kömmin altaaseen ja aloin kuitenkin kuuliaisesti ponnistella (se siitä vaistojen seuraamisesta). Iski lievä ponnistuspaniikki. Jokin takaraivossa jyskytti, että ei vielä. Yritin työntää, mutta kaikki tuntemukseni purkautuivat ilmoille terävinä kiljahduksina. Supistuksen huippukipu ikään kuin purkautui ulos huudon mukana. Se varmaan kuulosti kamalalta, mutta sain siitä apua. Oletan, että viimeiset sentit ¿räjähtivät¿ tässä vaiheessa auki.



Siinä karjuessani kätilö yritti neuvoa, että:¿ Vedä keuhkot täyteen ilmaa ja työnnä sillä ilmalla, älä huuda¿. TÄH? Huusin takaisin, että: " turpa kiinni ***** älä neuvo, en mää voi tälle mitään!"



Jälkeenpäin olen miettinyt, että mikä ihmeen hoppu sillä ponnistamisella oli? Olisiko kätilö hieman hätäillyt, tai sitten ymmärsin itse ohjeet väärin. Toisaalta, tarvitseeko synnyttävää naista ohjailla, jos kaikki näyttää olevan kunnossa? Eikö sen sijaan voisi kannustaa synnyttäjää tutkimaan itse itseään ja sitä, mikä tuntuu siinä tilanteessa helpottavan. Itse aloin siis heti ohjeita saatuani jotenkin suorittamaan. Onko synnyttävä nainen, siinä ihanassa aivottomassa tilassaan, jotenkin erityisen altis auktoriteeteille? Itse olisin varmaan syönyt vaikka päälläseisonnassa porkkanaa, jos joku olisi sanonut, että ¿se helpottaa oloasi¿



Aikani ähkittyäni, siis huudettuani, altaassa siirryin hieman lannistuneena kuivalle maalle eli sohvalle kokeilemaan hommaa. Varsinaisen ponnistusvaiheen katsottiin alkaneen tästä. Sitten alkoikin varsinainen urakka, sillä en vieläkään tuntenut tarvetta ponnistaa. Muistan ajatelleeni, että kun nyt on tähän asti tultu, niin antaa mennä näin sitten. Supistukset tunsin kyllä rajuina, joten osasin ponnistaa oikeaan aikaan, vaikka se tuntuikin aika kamalalta. Pusersin ja runttasin puoli-istuvassa asennossa lievään ylämäkeen, vaikka olin pyhästi vannonut, etten siinä asennossa enää synnytä. Asento sai kuitenkin paljon anteeksi, sillä nojasin lämpimään ja rakkaaseen mieheeni, joka teki vielä tärkeätä työtä pitäessään jalkojani tarpeeksi takana ja auki, että lapsen oli ylipäätään mahdollista syntyä tässä horror-asennossa. Itse siis meinasin ponnistaessani nostaa aina pepun ylös jalkojeni varaan(liekö tämä sitten ollut jotain vaistomaista pystyyn pyrkimistä¿)



Aika katosi. Kätilö kannusti. Oli kiva, kun joku siinä kehui. ¿Hieno työntö! Juuri oikea suunta! Vielä vähän! Täällä on lapsen pää, tahdotko kokeilla?¿ Kokeilin lapsen päätä ( kätilö oli juuri puhkaissut kalvot). Tuntui todella utopistiselta, miten jokin niin kova ja suuri voi mahtua niin pienestä aukosta? Viimeisessä ponnistuksessa annoin kaikkeni, mitä antaa voin. Astuin kivun yli, ylitin rajan ja niin ylitti lapsikin.



Tuntui, että olisin ollut siinä vähintään kaksi tuntia.Yllätyin, kun kätilö kertoi loppurusennuksen kestäneen 20 min. Suukotin kinaista olentoa ja mietin, mikä reissu sitä tulikaan tehtyä yhdessä. Tunsin että olin todellakin synnyttänyt. Mieleni oli kristallinkirkas ilman puudutteiden aiheuttamaa tokkuraa ja ruumiinikin oli kaikkea muuta kuin joku käytetty perunasäkki.

Istukkakin syntyi täydellisenä .

Ensimmäisen asteen repeämä tuli, johon laitettiin 3 tikkiä.



Muut kävivät sitten ompelun jälkeen kahvipöytään ja minä imettelin ja ihmettelin poikaa onnellisesti puolisentoista tuntia. Mieheni kylvetti pojan saunan lämmössä imetyksen jälkeen, ja pääsin siinä itsekin suihkuun. Sitten vaan molemmille vaatetta päälle ja syömään. Oli ihana olla kotona!



Niin, ja ainuttakaan veri-, kina- tai lapsivesitippaa tms. ei tarvinnut siivota jälkeenpäin. Sohvan(joka ei edes kastunut) suojana oli pyyhe ja kätilöllä oli pari alustaa, jotka laittoi loppuvaiheessa pyllyni alle suojaksi. Tosi näppärä homma. Kodin etuihin laskettakoon vielä se, että saatoin täysin vapautuneesti päästellä seuraavan yön muhkeita pierufanfaareja, jotka laskivat mahtavasti turvonnutta ilmapallomahaa.



Seuraavana päivänä käytettiin poika vielä lääkärillä, kuten tapana on. Lääkäri totesi saman kuin kätilö ja minkä me olimme tienneet koko ajan¿: kaikki on hyvin.