pääseekö pettämisestä koskaan yli?

Fakta on kuitenkin, että pettäminen täytyy OIKEASTI antaa anteeksi. Ei ole reilua miehellesikään, jos otat asian aika ajoin esiin. Sellaista suhde ei kestä.



Suosittelisin ehdottomasti menemään parisuhdeterapiaan. Siellä asian saisi puitua fiksuimmilla keinoilla kuin kotona.



Et voi ikuisuuksiin miettiä, tekeekö hän sen toisen kerran. Täytyy vain luottaa. Niinhän se on jokaisessa suhteessa. Koskaan ei tiedä, kuka pettää.



Tytteli-83

Mieheni petti minua ollessani viimeksi raskaana (v. 04). Annoin anteeksi, mutta en pystynyt tapahtunutta koskaan unohtamaan. Asiat pulpahtivat uudelleen pintaan kaksi vuotta myöhemmin, hain kesällä 06 avioeron.

Olen sanonut exälleni monta kertaa, että vaikka anteeksi annoinkin niin unohtamaan en pystynyt. Niin syvälle asia minut itseeni vei, niin täydellisesti se romahdutti kaiken sen, mihin olin meissä uskonut.

Toivon teille kaikkea hyvää, että pystytte selvittämään asianne. Helppoa se ei tule olemaan, tiedän sen. Valmiita vastauksia tuskin kenelläkään on teille ulkopuolisena antaa. Voimia sinulle!

Lueskelin tuota sinun viestiä ja ajattelin kirjoittaa sinulle muutaman rivin. Vaikea tilanne tuollainen, että toinen pettää. Ymmärsin että asuitte ja olitte yhdessä tuolloin kun miehelläsi oli toinen. Olitteko juuri alkaneet vai onko suhteenne pitkä? Vaikka ei sillä ole väliä, luottamus pitää olla molemmin puoleinen. Ymmärrän että tilanne on raskas ja se satuttaa, mutta kuten jo aikaisemmin joku toinen sanoi, että jos ei pysty menemään ajassa eteenpäin ja antamaan anteeksi niin silloin se on vaikeaa. Ei voi joka päivä miettiä sitä sama vanhaa tapahtunutta sillä lopulta se kaikki mitä teillä on ollut, muuttuu vihaksi, syö kaiken rakkauden ja se paikka ystäväiseni, ei ole hyvä paikka asua. Viha ja katkeruus ei kasvata mitään hyvää. Täytyy osata kääntää toinen uusi ja puhdas sivu elämässä, mennä eteenpäin, joko yksin tai yhdessä. Jokainen valitsee oman polkunsa, myös sinä. Mutta ensin sinun on mentävä syvälle sydämeesi, mietittävä mitä sinä tunnet miestäsi kohtaan, mennä vielä syvemmälle, ja miettiä samaa asiaa. Löytyykö sieltä mitään vihreää joka voisi itää ja kasvaa vai onko sydämesi pimeä?

Aivan kuten ensimmäinen kirjoittaja sanoi, suosittelen ehdottomasti parisuhdeterapiaa. Siellä on joku toinen, ulkopuolinen, joka ei tuomitse ketään. Yleensä silloin tulevat ne todelliset tunteet esiin, satutetut sellaiset, ja silloin yleensä ymmärtää toinenkin puoli asian paremmin. Ehkäpä miehesikin haluaisi sanoa jotain. Syyttämällä ja sormea osoittamalla ei asia parane, koska silloin ihminen tuo esiin vihan ja katkeruuden. Kyynelten mukana tulevat todelliset tunteet esiin ja vaikka puhuminen olisi kuinka vaikeaa tahansa ulkopuolisen kanssa niin sanonpa todella, että asia helpottuu heti ensimmäisten kyynelten jälkeen. Sinä olet raskaana ja tunteet ovat vielä enemmän pinnassa. Haluat tuntea itsesi rakastetuksi ja hyväksytyksi ilman turhia ajatuksia, että välittääköhän mieheni minusta tosissaan vai valehteleeko hän? Tosiasia on ettei toista voi kontrolloida ja pitää ohjaksissa, Luottamuksen on oltava kunnossa.

Menkää ja puhukaa jonkun ulkopuolisen kanssa! Se ´voi tuntua tyhmälle mutta varmasti auttaa. Ei ehkä yksi kerta mutta useampi. Muuten kannat tunteitasi sisälläsi ihan yksin....etkä milloinkaan voi mennä ajassa eteenpäin.

Tee niin, ole kiltti. Minä tiedän mistä puhun, vaikka en samassa tilanteessa ole ollut kuin sinä. Mutta toisenlaisessa...

Pidä huoli vatsasta.



Riesa ja pien'

Vähän samankaltainen tilanne oli täälläkin.. Viime kesänä mies yhtäkkiä rakastui toiseen naiseen.. eivät ilmeisesti menneet loppuun asti, mutta tuntuu, ettei se olekaan pääasia. Vaan se, että kuukausitolkulla tapaillaan toisen selän takana ja valehdellaan. Sitä on vaikea antaa anteeksi, enkä usko, että koskaan voin luottaa kehenkään 100%. Yritimme tuolloin lasta ja itse olin onneni kukkuloilla! Ja voi, niin sokea! Kun asia tuli ilmi, niin en kuullut kertaakaan anteeksipyyntöä, vaan miten olen pilannut hänen elämän, eikä sille mitään voi, että tunteet ensimmäistä kertaa ovat heränneet. Olin ihan tyrmässä, en voinut nukkua viikkokausiin. En ymmärrä, miksi hän halusi loukata minua kaikin mahdollisin tavoin?

Asuin vähän aikaa muualla, mutta sitä itsekin halusi niin epätoivoisesti aloittaa alusta ja niinpä palasin aika pian takaisin. Kaikki olikin pitkään hyvin, paremmin kuin koskaan. Vasta kun tulin raskaaksi, niin kaikki se katkeruus, viha ja epätoivo nousi taas pintaan. En tiedä miten tästä eteenpäin. Välillä jopa toivon, että mies löytäisi jonkun toisen tai antaisi muuten syyn lähteä pois tästä suhteesta. Itsestäni ei ole tekemään tuota päätöstä tässä vaiheessa. En tajua, miksi palasin takaisin, kun ansaitsisin niin paljon parempaa.



Voimia sinulle.. :8}

Fanny 17+0

Jokainen ihminen on erilainen - toiset pystyy antamaan anteeksi ja unohtamaan, toiset eivät millään. Asiaan auttaa todella paljon asiasta puhuminen, puhuminen ja taas kerran puhuminen. Te olette kuitenkin päässeet jo asian alkuun ja hyvä niin, siitä on tie vain eteenpäin :) Raskausaikana todellakin tunteet ovat pinnassa ja tuolloin tehdyt ratkaisut eivät välttämättä ole rationaalisesti ajateltuja eivätkä aina anna oikeaa vastausta pitkällä tähtäimellä. Olisiko nyt hyvä hetki hengähtää tuon asian tiimoilta ja ottaa asia myöhemmin pöydälle, sitten kun vauva on syntynyt ja asia saa hetken tilaa hengittää? Sinä ja vauvasi hyvinvointi ovat nyt tärkeitä, vaikka tietenkin tämä pettämisasiakin on tärkeä.



Mulla kävi vastaavasti siten, että x-mieheni oli pettänyt minua koko meän pitkän suhteen ajan, joka selvisi minulle vasta eromme jälkeen - se vei jalat totaalisesti altani, jätti minuun veriset arvet, jotka eivät koskaan unohdu, se on selvää. Kaikkein pahinta minusta oli/on se, että kukaan ei kertonut minulle asiasta, ei edes silloin, kun olin raskaana x-miehelleni, vaikka siitä tuttavamme tiesivätkin. Enää en ole katkera, mutta unohda en koskaan! Kakkosta oottaessani nykyiselle miehelleni, tunsin varsinkin loppuvaiheessa tunnetta, että tahdon erota ja lähteä eri teille. Oli raskasta aikaa rakentaa taloa ja samalla olla viimeisillään, mutta onneksi joku takaraivossani käski minua tukahduttamaan omat tunteeni hetkeksi. Näin tein ja nyt elämä oikeasti maistuu makealta - olisin ollut hullu, kun olisin lähtenyt silloin liitostamme ja jättänyt mieheni, joka on kultaakin arvokkaampi - sen olen saanut huomata. Avioliittomme on hyvä ja muutto uuteen taloomme sai aikaan sen, että elokuussa ollaan taas synnärillä ;)



Toivon sinulle oikein paljon aurinkoa elämääsi ja jaksamista jatkaa. Tutki sisintäsi ja tee ratkaisusi sen perusteella, älä hetken mielijohteesta. Iso halaus sinulle :)



-AJ&"Elli" 25+0-

Mutta toisaalta, tapahtuma on osa elämäänne ja historiaanne ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, päätit sitten mitä tahansa.



Meillä tapahtui toisin päin; minä ihastuin, rakastuinkin mieheni kaveriin, hyvään perhetuttuumme ja asiaa ei helpottanut se, että asumme lähes naapureina ja näemme tosiamme lähes joka päivä. Sänkyyn emme koskaan ehtineet. Tapasimme salaa kahvilla, lenkillä, juttelimme puhelimessa lähes päivittäin, tekstailimme. Onneksi jäimme kiinni ja jouduin oikeasti miettimään elämäni AIVAN uusiksi. Mitä minä haluan ja miksi tähän oli tultu. Molemmilla on lisäksi lapsia. Minä olin ehkä vielä enemmän jo ihan "rakastunutkin", tämä mies ehkä vain ihastunut. Mutta vakavaa juttu jo oli ja ilman "herätystä" olisimme jo varmaan molemmat eronneita ja yksin. Tästä on nyt aikaa 1½ vuotta. Viime vuosi oli yhtä helvettiä. Vasta loppuvuonna tuntui että jonkinlainen luottamus oli syntynyt. Nyt ollaan jo muutaman kerran istuttu yhdessä näiden tuttujen kanssa iltaa ja mies pystyy tämän kaverin kanssa tulemaan juttuun. Aina kuitenkin varmasti mieheni muistaa asian ja jos haluaa haastaa riitaa, varmasti töksäyttää asiasta. Se on kuitenkin hinta minkä joudun maksamaan. Luotto kuitenkin jo pelaa puolin ja toisin. Minä tein valintani ja se oli oma mies ja perhe-onneksi. Puhua ei voi koskaan liikaa!



Tiedän että ei mikään ihmissuhde kestä ilman kolhuja läpi elämän. On aivan hirmuisen törkeää, että toinen rikkoo luottamuksen, tavalla tai toisella. On surullista, että yhteinen elämä sortuu. Kaikki se, jonka varaan on rakentanut, tulee uhatuksi. Silti se on vain inhimillistä. Ei ole ihmistä, joka ei tekisi virheitä jossakin vaiheessa elämäänsä. Oli vaan raadollista todeta että se olinkin minä joka sen virheen tein. Eikä asialle edes osaa löytää kunnon selitystä miksi.



Olen hyvin pahoillani, että olet joutunut näin karulla tavalla kohtaamaan miehesi inhimillisyyden. Ymmärrän, että tunnet tuskaa/surua/raivoa/pelkoa ja ties mitä muuta.



Jos nyt kuitenkin kohtaatte miehesi kanssa tilanteen avoimesti, on teillä mahdollisuus ajan kuluessa saavuttaa jotakin vielä enemmän. Luottamus ei palaudu nopeasti. Se vie suunnattoman paljon aikaa. Riittävän ajan mentyä teille voi kuitenkin käydä ehkä yhtä onnekkaasti kuin meilläkin. Suru ja haikeus eräällä tapaa voi jäädä pitkäksikin aikaa, mutta samalla sitä ymmärtää, että ehkä juuri me tarvitsimme "herätyksen". Täysin toimivaan parisuhteeseen kun ei mahdu edes hetken hairahduksia.



Sen luottamuksen ja varmuuden tilalle saatte ehkä ajan kanssa tietoisuuden siitä, että kumpikin suhteessanne on vain ihminen. Kumpikin toivottavasti tajuaa myös sen, että hyväkin suhde on erittäin haavoittuvainen. Suurin osa oppii virheistään eikä toista niitä. Mikään ei raasta enempää kuin nähdä rakkaansa kärsivän oman hölmöilyn takia ja muistikuva siitä ohjaa tietä eteenpäin ihan uudella tavalla. Sillä uskon että sen kyllä näkee jos toinen todella katuu ja aloittaa puhtaalta pöydältä.



Itse koin, että kriisiin saakka oli ollut helppo rakastaa. Toki oli ollut parempia kausia ja huonompia kausia. Kriisi kuitenkin ensimmäistä kertaa nosti esiin kysymyksen siitä, riittääkö rakkaus silloin, kun toinen ei olekaan niin rakastettava. Rakastanko oikeasti myös niinä huonoina päivinä? Kuljenko rinnalla alamäissä, vastoinkäymisissä? Mieheni päätti kulkea ja samoin minä. Päätin rakastaa miestäni ja mies minua. Rakkaus on jossakin määrin myös tahtoasia. Tahdotko sinä antaa anteeksi? Tahdotko uskoa huomiseen? Tahdotko elää miehesi rinnalla vielä vanhana mummona?



Voi olla vaikea nyt katsoa kauemmas. Katso silloin lähelle. Ota vastaan tämä hetki, kaikki tunteet, joita nyt tunnet, mieleen juolahtavat ajatukset. Katso rohkeasti itseäsi, tutustu mieheesi ihan uudelleen. Hakekaan apua ja antakaa avun tuoda ajan kanssa helpotusta elämäänne.



Tämä kriisi on kasvukriisi. Ei kasvaminen ole aina mukavaa. Mitä enemmän koskee, sitä enemmän luultavasti kuitenkin kasvaa. Aluksi voi tuntua, että enemmän särkyy kuin kasvaa, mutta ajan kanssa huomaa tapahtuneen toisin. Mutta vain, jos kriisin nyt käy läpi. Nämä ovat niin isoja juttuja, ettei niitä kannata antaa mennä ohi. Tämä on mahdollisuus, johon kannattaa tarttua.



Voimia!

Tanni, neljäs lapsi tuloillaan rv 17 ja risat

Mieheni petti minua n. 1,5 vuotta sitten...itse sain hnäet rysän päältä kiinni... Ikinä en voi unohtaa tätä näkyä ja sitä oloa mitkä itselläni oli. Vielä nykyäänkin joskus tämä näky palaa minun silmiini ja voin silloin todella pahoin.. Mieheni oli silloin jotain todella kamalaa...yököttävää...en nähnyt hänessä mitään...Näin meni aika kauan...kävimme juttelemassa yhdessä ja erikseen terapeutilla....lapsemme reagoi tilanteeseen ja kaikki meni iahn päin v...tä... Koko viime vuosi meni huonosti, mutta nyt tammikuussa teimme mieheni kanssa päätöksen, että näin ei voi jatkua...olemme naimisiin menneet...rakkaus on tahdon asia...puhutaa...puhutaan...annetaan toisillemme tilaa...ollaan yhdessä...riidellään ja sovitaan.... Nyt asiat on todella hyvin...Viime vuonna oltiin ilman ehkäisyä 8kk...ei tapahtunut mitään...nyt tammikuun kierrosta ehkäisy pois ja viime viikolla raskaustesti positiivinen...Täytyy osata antaa anteeksi ja olla nalkuttamatta asiasta...miehesi tietää kyllä loukanneensa sinua ja tietää ettet tule koskaan luottamaan häneen täysin...kunnolliset säännöt molemmille.. Rakkaus ei ole helpoa...se satuttaa ja loukkaa.. ja antaa juuri siksi niin paljon.

oletteko halunnut tietää kaikki puolisosi pettämisestä? esim. missä?milloin? kenen kanssa? vai oletteko jättäneet nämä kaikki asiat omaan arvoonsa? miten olette ruenneet keskustelemaan asioista keskenänne asioiden purkutilanteissa? onko pettäjä olllut halukas vastilemaan teitä painaviin asioihin? en muista nyt nimimerkkiä mutta sinä joka petit miestäsi niin rehellisesti uskoisitko että se voisi tapahtua uudelleen jos joku ihana mies tulisi vastaan? kiitos kaikille jotka olette kertoneet omia kokemuskia ja saa kertoilla lisää..uskoisin että en ole ainoa jolle tästä aiheesta on hyötyä..

Joku nyt varmaan kysyy että mistä sen nyt voi tietää mutta minä olen satavarma. Toki tiedän näitä kroonisiakin tapauksia jotka aina uudelleen ja uudelleen lupaavat ja silti pettävät. Omalla kohdallani aviomieheni oli ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni ja tapasimme ollessani 18v. Täytän siis tänä vuonna 37.Onhan liitossamme aiemminkin ollut ala-ja ylämäkiä, mutta silloin oli jälleen huono kausi. Ei ollut oman miehen kanssa keskusteluyhteyttä eikä oikein haluakaan keskustella-kaikki oli vaan arkea ja puurtamista. Työtä ja lisäksi mies työn lisäksi opiskee työn ohessa. Tuntui ettei koti ollut kuin kohtauspaikka jossa minä hoisin sen siivous-ja ruokahuollon ja olin jonkinlainen "jätesäkki". Kun yllättäen löytyikin se kuuntelija ja ihminen joka ymmärsi (tai ainakin halusin silloin ahdistuksissani uskoa niin) ei paljon muuta tarvittu.



Uskon että ihastua voisin mutta nyt tietäisin mihin sen rajan vetäisin. En antaisi asian viedä minua mukanaan vaan keskittäisin ja keskitän kaiken energian siihen mitä minulla ja aviomiehelläni on. Näin "taistelin" siinä vaiheessa kun irrottauduin tästä "suhteesta". Toki se oli myös molempien suhteessa olleiden osapuolien päätös, eli sekä minä että "pettäjämies" päätimme sitoutua perheisiimme ja yksinkertaisesti unohtaa toisemme. Vaikeaa se oli, mutta AINA kun teki mieli soittaa tälle miehelle, soitinkin omalle miehelleni. Pyysin omaa miestäni kahville. Kysyin omalta mieheltäni lähtisikö hän kanssani lenkille. Lähetin omalle ukkokullalleni hölmöjä aforismeja tekstiviestinä. Ja teen itse asiassa näin yhä edelleen, vaikkakin nyt motiivina ei ole enää se että tekisi mieli olla yhteydessä tähän avioliittoni ulkopuoliseen mieheen vaan että tästä tuli tapa osoittaa omalle miehelleni miten hänestä välitän.



Aluksi keskustelu ei ollut keskustelua vaan huutamista ja kesti kauan aikaa ennen kuin pystyimme varsinaisesti puhumaan. Tai minä olisin halunnut puhua koko ajan mutta mies ei ollut valmis. Uteli vähän kerrassaan mutta mentiin miehen tahdissa. Kun mies vihdoin ymmärsi että en ollut ollut onnellinen ja ehkä hänessäkin oli jotain pientä vikaa ja että ei se syyllisen etsiminen auttanut asiaa yhtään, pääsi vyyhti vähän purkautumaan. Tarkkoja yksityiskohtia mies ei ole halunnut tietää ja en minä niitä hänelle ehdoin tahdoin ole tyrkyttänytkään. Meillä miehelle oli kuitenkin tärkeää se että sänkyyn ei oltu menty, ei varmaan siitä olisi koskaan päässyt yli. En toki yhtään halua väheksyä tätä henkistä pettämistä ja valehtelua mitä meillä oli. Itse tuomitsen sen myös. Meillä olen rehellisesti vastannut siihen mitä mies on halunnut tietää, meillä kylläkin mies sai siis selville kuka tämä heppu oli jonka kanssa vehtasin, joten sitä ei tarvinnut sen enempää selvittää.



Nyt mies osallistuu jonkin verran kotitöihin ja lasten harrastuksiin kuskaukseen ja on muutenkin enemmän "läsnä". Tietoisesti järjestämme aikaa toisillemme ja ainakin kerran pari viikossa istumme iltaa yhdessä (kun lapset jo nukkuvat) ja puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä. Saatan soittaa töistä että mennäänkö kahvilaan päiväkahville ja usein näin teemme. Elämä on seesteistä, rauhallista ja onnellista. Mies kysyikin yhtenä päivänä että olenko onnellinen ja rehellisesti täytyy vastata että olen! Me siis tarvitsimme tämän herätyksen että liittomme säilyi ja jatkuu siihen saakka kunnes kuolema meidät erottaa.



Näin siis Tanni

ei minulla aiheesta ole, mutta samaa mieltä olen kuin muutkin vastanneet, että anteeksi on annettava AIVAN KOKO SYDÄMESTÄ ennen kuin voi edes kuvitella yhteistä tulevaisuutta!!! Mikään puolittainen anteeksianto ei riitä! Samalla myös SINUN itsesi on noustava tämän asian yläpuolelle ja ruvettava työstämään suhdettanne paremmaksi! Oikeasti, kuulostaa tosi vittumaiselta, että sinä, joka olet uhrina, joudut tekemään päätöksen ja joudut myös elämään sen mukaan, mutta kun et voi puolisoosi vaikuttaa, vaan pelkästää omiin tekoihisi ja tunteisiisi...Jos siis päätät jatkaa miehesi kanssa niin joudut todellakin ottamaan vastuun parisuhteestasi (Ja ONGELMISTA!) ja joka päivä sinun on mietittävä kuinka voit parantaa suhdettanne! Usko pois, että kun pääset sinuiksi itsesi kanssa ja olet asian yläpuolella kasvat myös vahvemmaksi ihmiseksi, jota ei kohdella huonosti! Kannattaa luea Philip MacGrawn Pelasta Parisuhteesi! Sisältää todella karua tekstiä ja ilman kyyneliä ja voimakkaita tunteita ei pysty kirjaa lukemaan. Mutta minä ainakin löysin sisäisen rauhani, ja samalla sain myös sata kertaa paremman parisuhteen!!!Jaksamista!pricilla ja muru 31+1

Luottamushan siinä on mennyt totaalisesti! Se onko kumpikin!!! oppinut positiivisessa mielessä tapahtumasta jotain, on eriasia. Mutta parasta voisi olla teille molemmille että kävisitte parisuhdeterapeutilla. Käsittelisitte asian kunnolla, ettei jää vaivaamaan ja kummittelemaan mieleen vuosiksi!

Itse olen niin ilkeä, että kyselin mieheltäni kaikki...ja mahdollisetkin...yököttäväähän se oli, mutta näin sain myös mieheni tajuamaan kuinka inhottavasta asiasta on kyse. Olen puhunut toisen osapuolenkin kanssa...olen todennut että jos pitää varattuihin miehiin koskea se ei kerro kuin ihmisen heikkoudesta...niin ajattelin myös miehestäni pettäjänä ...heikko....halpamaista....arvostus hävisi kokonaa...mutta nyt jo olen asian yläpuolella. Jos minä en voi elää asian kanssa niin en voi myöskään elää mieheni kanssa...se kuuluu nyt meidän elämään ja sillä selvä... puhuka ja puhukaa...purkakaa niin monta kertaa se auki että alkaa jo kyllästyttämään....sillei se helpottaa...joko elätte yhdessä sen jälkeen tai sitten ette...asiaa ei voi hissutella ja unohtaa niin vaan...tsemppiä...

pahoittelut kaikille kanssasisarille jotka ovat tähän tilanteeseen joutuneet....meillä samantapainen, minun selkäni takana tapahtunut suhde oli vuosi sitten, mies jäi asiasta kiinni ja lopetti suhteen hyvin kirein hampain kun vaihtoehtoina oli jättää perhe tai katkaista välit. minulle on edelleen epäselvää liittyikö suhteeseen seksiä vai ei, mutta ihan yhtä satuttavaa on se että mies jakaa kaikki syvimmät ajatuksensa toisen naisen kanssa ja valehtelee siitä vaimolleen. tämän toisen naisen tarkoituksena oli kuitenkin ollut rikkoa meidän liittomme ja perustaa oma perhe mieheni kanssa, hän myönsi sen täysin...kesällä sitten paikkailtiin välejä, ja joka asia tuntui muistuttavan tästä suhteesta, mieheni ei minulle ole kertonut missään vaiheessa kaikkea mitä heidän välillä on tapahtunut, ja nekin asiat mitä hän kertoi paljastui pitkän valehtelun jälkeen joten en osaa sanoa mikä on valetta ja mikä totta....syksy meillä meni sitten paremmin, ja vauvallekin annettiin lupa...nyt kun ollaan taas keväässä ja siinä ajassa milloin nämä ongelmat tapahtuivat olen aivan romuna, kaikki asiat muistuttavat taas tästä siitä samasta ja se tuska on melkein yhtä suuri, ainoa ero on se etten voi ääneen asiaa huutaa ja raivota kun annoin anteeksi jo viime kesänä ja päätin suhdettamme jatkaa...jokainen kerta kun suhteessamme on jotain ongelmaa, eli lähinnä sekin riittää ettei joka päivä ole onnea ja läheisyyttä pullollaan (missäs lapsiperheessä olisi) niin olen takajaloillani ja pelkään että mieheni peuhaa taas jotain selkäni takana.olen pyrkinyt käsittelemään asioita niin paljon kun mahdollista, mutta epäilen ettei tämä katoa mielestä koskaan varsinkaan kun mieheni ei suostu asioista minulle tarpeeksi kertomaan, oman mielenrauhani takia tarvitsisin tietooni kaiken mitä he ovat sen hieman yli 3kk aikana keskustelleet ja montako kerta tavanneet, missä ja milloin yms...kaikkia likaisia yksityiskohtia myöten...vasta sitten tietäisin todella pystynkö asiaa koskaan unohtamaan vai en....ehkä se kuitenkin muisto kuitenkin haalistuu vuosien varrella, jos asiat menevät hyvin....tai sitten muistan sen joka kevät enkä pysty ikinä tästä vuodenajasta nauttimaan.....voimia sinne, päättyy teidän tilanne mihin ratkaisuun tahansa...tuo ammattiauttajan kanssa puhuminen on hyvä vaihtoehto jos molemmat ovat valmiita puhumaan, mutta kuten esim meillä on tilanne niin mies ei kyllä sielläkään asiaa käsittelisi yhtään enempää kuin suostui kotona käsittelemään joten tuskin sellainen tähän tuskaan ja unohtamiseen auttaa jos aikoo yhdessä jatkaa....