Ihana raskausaika?

Mulla on nyt menossa rv 11+5 eikä mulle ole tullut sellaista huumaavaa olotilaa joka tuntuu monella olevan. Mitään tarvikkeita ei oo vielä ostettu ja kenellekään ei tästä raskaudesta ole kerrottu.

Olo ei ole sen kummempi nyt raskaana kuin oli ennen raskauttakaan.

Stressaa ajatus tarvikkeiden ja vaatteiden shoppailusta ja siitä hössötyksestä mikä tulee kun tästä raskaudesta kerrotaan muille. Ollaan kans avopuolison kanssa oltu 10 vuotta kaksistaan joten tää on vähän outoa. Me kyllä ollaan puhuttu ja suunniteltu lasten hankkimista aikaisemmin joten ei tämä raskaus mikään vahinko ole. Silti mulle ei ole tullut mitään järjetöntä onnen huumaa mitä oon nähnyt muilla odottajilla.



naliralli ja masuasukki

Miksi ihmeessä haluat lapsen? Miehesi takiako? Ymmärän sen ettet halua että ihmiset muuttavat käyttäytymistään sinua kohtaan raskauden takia. Mutta minua pelottaa miten käyttäydyt kun vauva syntyy. Onko hän sinulle se välttämätön perheenlisäys joka kuuluu tehdä ja joka hoidetaan kun on pakko.

En minäkään esikoista odottaessa nauttinut raskausajasta, mutta se johtui raskauden aikaisista vaivoistani. Vauvasta olin koko ajan ihan touhuissani.

Ymmärrän ihmisiä ketkä eivät halua lapsia ja minusta on kunnioitettavaa että he eivät niitä tee koska niin " kuuluu tehdä" . Omiinkin tuttuihin kuuluu yksi tälläinen pariskunta. He ovat naimissa ja onnellisia yhdessä mutta eivät halua lasta ja asia on mielestäni ok. Tajuatko että olet sitoutunut hoitamaan ja rakastamaan toista ihmistä ehdoitta ja pitämään hänestä huolta ainakin seuraavat 18 vuotta. Ja ensimmäiset vuotensa hän on täysin riipuvainen sinusta ja sinun antamastasi rakkaudesta ja hoivasta.

Ei lapsia pitäisi tehdä toistensa mieliksi!

Anteeksi hyökkäävä kirjoitus mutta minulle jäi kuva ettet todellakaan halua tulla äidiksi!

En ole tuntenut sitä enkä kuullut sydämenlyöntejä saatikka nähnyt vauvaa ultran avulla. En oikein osaa iloita jostain jota ei ole vielä minulle konkreettisesti olemassa. Asia muuttuu viikon parin sisällä jolloin saan todisteita että masussa on tosiaan jotain. En silti voi sanoa että kokisin sen jälkeen sen vauvahuuman mutta katotaan.

Ei minullakaan ole koskaan raskausaika ollut mitään ihanaa onnen huumaa. Kaikki lapset on kyllä toivottuja olleet, mutta raskaana ollessani olen niin erilainen kuin normaalitilassa, etten ole osannut nauttia olostani. Tottakai olen ollut iloinen siitä ajatuksesta, että vauva tulee, mutta esikoista odottaessani se myös ahdistikin. En koskaan ole kokenut, että rakastaisin kohdussa kasvavaa vauvaa, ja syntymänkin jälkeen on mennyt aina vähän aikaa ennen kuin olen lapseeni rakastunut. Mutta todellakin olen sitten kyllä rakastunut!!



Mielestäni on ihan normaalia tuntea noinkin, eikä siitä tarvitse lähteä toisia tuomitsemaan. Me olemme erilaisia jo koemme asiat eri tavalla. Sinusta tulee varmasti vielä hyvä äiti lapsellesi, vaikket osaa vielä koko vauva-asiasta nauttiakaan. Mutta osaat varmasti joskus.



Vasta nyt kolmannen lapsen kohdalla osaan jo nauttia raskaudestakin jossain määrin, vaikken vieläkään koe olevani hehkeimmilläni. Ehkä ajatus siitä, että olen tässä kenties viimeistä kertaa raskaana on saanut ajattelemaan asioita eri tavalla. Ja toisaalta enää vauvan syntymän jälkeiset asiat eivät pelota, koska tiedän suurin piirtein millaista se elämä pienen vauvan kanssa on. Osaan myös asennoitua eri tavalla siihen, että nämä hormonit tekevät tepposiaan ja saavat päähän mitä kummallisimpia ajatuksia. Nytkin tiedän odottaa, että vauvan syntymän jälkeen seuraavat kaksi viikkoa taas itken ja huolehdin joka asiaa kun kaikki tuntuu niin mahdottoman suurilta asioilta. Niille voin taas sitten naureskella vähän ajan päästä... :)



mirju 20+4

Meillä oli miehen kanssa aika samanlainen tilanne, kun ruvettiin ensimmäistä lasta odottamaan. Kummallakaan ei ollu yhtään vauvakuumetta, aateltiin vaan, et vois olla sopiva aika tehdä niitä lapsia. Niinhän ne muutkin jossain vaiheessa tekee. Meillä onnistu heti ensiyrittämällä, joten ei ollu edes kovin suuren työn takana. Kumpikaan ei ollu aikasemmin ollu yhtään lasten kanssa tekemisissä eikä ne muutenkaan kovin paljoa kiinnostaneet. Silti kuitenkin ensimmäisten pikkupotkujen jälkeen " äitiolo" rupes pikkuhiljaa heräilemään. Ja mitä pidemmälle odotus kesti, sitä selvemmiltä ja upeemmilta noi potkut rupes tuntumaan. Ja ihan loppuvaiheessa, tukalasta olosta huolimatta, kun masulle jutteli ja se vastas muutamalla napakalla potkulla, kyynel tuli silmäkulmaan. Joten lopuks sitä oikeen odotti, et sais jo sen pikkukäärön syliinsä. En tiedä oliko tästä yhtään apua, mut eiköhän se äitiys jossain vaiheessa päälle iske. Nyt me entiset lasten ällöäjät ollaan hurahdettu ihan kokonaan lapsiin ja alotettiin jo uus kierros lasten teossa.

hieman samanlaisissa tunnelmissa täällä mennään. mulla ei ole ikinä ollut hirvittävää vauvakuumetta, ja tämä vauva on tehty puoliksi sillä ylempänä paheksutulla periaatteella, että luultavasti sitä haluaa vauvoja, ja kyllä kai ne on ihan kivoja ja pitäähän niitä nyt tehdä. Ajoituskin oli nyt sopiva töiden kannalta, muuten olisin varmasti odotellut vielä muutaman vuoden, viakka ikääkin alkaa olla aika paljon.



sitten kun sain tietää olevani raskaana, odotin jonkinlaista hysteeristä iloa tai huumaa, mutta olin enimmäkseen vaan ihmeissäni. muutaman päivän kuluttua hymyilin jo itsekseni, mutta epätodelliselta tää edelleen tuntuu.



oon ajatellut, että oma suhtautumiseni on niin kuin sinkkuelämien mirandan, joka jossain jaksossa totesi, että kaikki muut vauvat ovat kauheita, mutta oma on tietysti maailman ihanin (ehkä sitä voisi ottaa elämänohjeensa jostain muualta kun telkkarista, mut näin se nyt on:). eli että sitten kun vauva syntyy niin rakastun vauvaani, niin kuin joku ylempänä totesi. uskon muutenkin muiden kirjoittajien kommentteihin, että sitten kun vauva alkaa kasvaa mahassa, ja sydänäänet ja potkut alkaa tuntua, niin vauvasta tulee _joku, eli henkilö, ei vaan kaikenlaista vaivaa aiheuttava tila.



Oon myös sitä tyyppiä, joiden mielestä raskauteen liittyvä fyysisyys ei ole mitenkään ihanaa, vaan jotenkin vaivaannuttavaa. mietin jo nyt miten imetys vähänkään julkisissa paikoissa sujuu, miten suhtaudun omaan isoon vatsaani yms. mutta kaipa tähän tottuu.



ihanasta raskausajasta sen verran, että en mäkään osaa mitenkään erityisesti nauttia lievästä huonosta olosta, aivan _järkyttävästä väsymyksestä, siitä, että ei voi juoda alkoholia tai salailusta, jota pitäisi jaksaa vielä ainakin yli kuukausi. mutta en usko, että ihanassa raskaudessa on kyse paapottavana olemisesta tai tietynlaisesta kontrollin menettämisestä.



eli en usko, että raskaus on kaikille elämän ihaninta aikaa, mutta ei kai tavallisuus merkitse sitä, etteikö se voisi olla onnistunutta, eli elämää ihan siinä kun muukin aika.



hyvää erilaista odotusta kaikille



a.

miksi sitten hankkiuduit raskaaksi... ?



Minä ainakin nautin raskaanaolosta ja ihmisten huomiosta masuani kohtaan. Nautin myös vauvan tavaroiden hankkimisesta, pikkupyykin pesemisestä ja silittämisestä. En minäkään tönötä sohvalla mitään tekemättä. päinvastoin, hommaa on joka päivälle. Jos en kudo pikkusukkaa, niin leivon, siivoan ja järjestelen vauvan tavaroita.



Ehkä se hössääminen tulee sulle sitten myöhemmin, ainakin toivon niin. Mukavaa raskausaikaa!



JJ 39+2

..kirjaa Ra(s)kas raskaus. Se on vähän erilaisesta näkökulmasta kirjoitettu teos, jossa siis raskaudestaan kuuleva kolmikymppinen uranainen pui tuntojaan. Eikä sitä lukiessa tarvitse pelätä mitään vaaleanpunaisia unelmia ja vauvamahan jumalointia..

kuulostaa, mutta osittain olen kyllä vähän huolestunutkin. Oletko ajatellut, että voisit puhua ajatuksistasi neuvolassa? Voi olla että hormonimylläkkä on aiheuttanut sinulle jonkinasteisen masennuksen. En itsekään ollut ensimmäistä odottaessani mitenkään onneni kukkuloilla ja touhottanut vauva-tarvikkeista, ei me kaikki vaan olla sen luontoisia. Mutta olin kyllä iloinen odotuksesta ja tulevasta vauvasta. Huolestuneisuus ja alakuloisuuskin kuuluvat asiaan, mutta jos sinulla tuntuu olevan vain välinpitämättömiä ja kielteisiä ajatuksia vauvan ja odotuksen suhteen, suosittelisin että puhuisit siitä jonkun kanssa (ei tarvitse välttämättä olla neuvolan terkkari, jos sen kanssa ei kemiat synkkaa). Itse itedät parhaiten, onko tämä sinulle ihan tavallista, reagoitko yleensäkin " tasaisesti" asioihin, vai onko tässä jotain muutakin joka sinua mietityttää.

Ei siksi etta kaikkien tarvitsisi rueta " kokopaivatoimisiksi" raskaanaoleviksi, ja suurin osa asioista mita sanot ovat minusta ihan normaaleja mietteita, me olemme kaikki niin erilaisia. En halua mitenkaan valttamatta " patologisoida" sinua, koska tuntemuksesi voivat hyvin olla normaaleja juuri sinulle, mutta jotenkin viestistasi paistaa sellainen kielteinen valinpitamattomyys, ja osin aggressiivisuuskin, mika saattaisi olla masennuksen merkki. Raskaanaolevakin voi olla masentunut ja raskausajan masennus monesti vain jatkuu ja pahenee vauvan synnyttya, eli asiaan kannattaa puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Tuli mieleen joitain saamiasi kommentteja lukiessa, että ei kai raskaaksi hankkiuduta sen takia, että nimenomaan haluttaisiin olla raskaana tai että raskausajan pitäisi olla se ihanin ja onnellisin aika? Meillä ainakin syynä oli se, että halusimme perheeseemme vauvan. Koska kyseessä on esikoinen, ei minulla ollut tarkkaa käsitystä raskausajan ihanuudesta tai kamaluudesta, tulevasta synnytyksestä puhumattakaan, mutta ajattelin meidän olevan valmiit ottamaan vastaan, mitä tuleman pitää, hyvässä tai pahassa, koska se on " hinta" , joka vauvasta on maksettava. Omassa raskausajassani on sitten ollut enemmän ja vähemmän onnellisia vaiheita, ihan kuin oppikirjasta, ja esim. juuri nyt (rv 39) odotan vaan synnytyksen käynnistymistä kuin kuuta nousevaa, tunnen itseni muukalaiseksi turvonneessa ruumiissani, enkä kestä hetkeäkään hössöttäviä sukulaisia tai hyväätarkoittavien (?) ihmisten kommentteja tilastani ja ulkonäöstäni. Kokonaisuutena silti mieli on ollut raskausajan ehkä tavanomaista seesteisempi ja tyynempi, mikä on ihan mukavaa, mutta toisaalta pessimisti-realistina odotan sen olotilan päättyvän synnytyksen jälkeiseen hormonimyrskyyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että katuisin tai mitään, kerronpahan vaan, miltä minusta tuntuu.



Summa summarun: vaaleanpunaiset lasit on liiottelua, kirkkaat riittää ihan hyvin. Lapsi tarvitsee rakkautta ja läsnäoloa, ei hössöttämistä ja nami-nami-positiivisuutta. Kukin odottakoon siis tyylillään.

mutta osittain samanlaisia ajatuksia on ollut myös minulla. Nyt odotan kylläkin jo kolmatta. En ymmärrä miten siitä raskaudestakin on tehty niin maailman ihmeellisin juttu. Mielestäni se taas on niin luonnollinen asia, etten jaksa asiasta kauheata haloota nostaa. Mielelläni elelen mahdollisimman pitkään niinkuin en olisi raskaana ja puhun jostain ihan muusta. En ymmärrä äitejä (ja isejä) joiden jokaisessa lauseessa vilahtaa se raskaus. Itse en ainakaan oleta että ihmisiä nyt niin kovasti jaksaa kiinnostaa nimenomaan minun raskauteni.Monesti tuntuu että raskaana olevien on pakko vääntää tikusta asiaa aiheesta, jotta saavat huomiota osakseen. Ei ymmärrä!



Toinen asia on tämä ääretön tavara-hankinta-hysteria, josta myös kirjoitit. itselleni nämä hankinnat ovat välttämätön hankinta ja hankinkin mahd. vähän tavaraa. Huvittuneena lueskelen ajoittain tätäkin palstaa ja mietin, onko ihmiset tosissaan luetellessaan hankkimansa roinan määrää.



Kuten sanottu,lapsiani rakastan ja nautin raskauksistani omalla tavallani, mutta en näe mitään tarvetta sitä toitottaa ympäri kyliä tai rampata lastentarvikeliikkeissä sitä konkretisoimassa. Hienoa, että tällainenkin näkemys löytyi täältä " valeanpunaisten ja -sinisten unelmien" seasta. Piristävää!

Tunnen muutaman keillä on tilanne ollut tommonen ja yhdellekkin soitin joka viikko ja kysyin mitä masulle kuuluu ja et eikö oo ihanaa ja hän vaan sanoi että ei mitään ihmeellistä ja ei puhunut koskaan et ois ihanaa tai mitää.Kuitenkin äidiksi tultuaan on rakstanut lastaan hirmuisesti.Itelläni esikoisen kanssa oli silleen et heti raskaustestin tehtyäni rupattelin masulle ja lauleskelin ja rakastin sitä ja rakastan vieläkin kun on 2v3kk poika jo.ja nyt masussa rv 5+1 pikkukakkonen ja ihan rakastunut olen jo siihen.Minusta raskaus on ihanaa ja ainut laatuista aikaa.Ja halusin kakkosen koska halusin toisenkin lapsen ja vielä kokea tämän mahtavan odotusajan.En osaa selittää sitä mutta minusta mahan kasvaminen on ihanaa ja jopa pahoinvointi on kivaa kun ajttelee että se on merkki että vauva voi hyvin:en todella ymäärrä ihmisiä keillä ei ole tunteita vauvaan ennen syntymää.Ja sit kun se alkaa potkimaan mahassa niin voi hitsit.Olen sellainen ihminen että kun olen raskaana niin höpisen siitä kaikille lakkaamatta ja joka kerta kun joitain tuttuja näen.

Itse en kestä raskauden ympärillä tapahtuvaa turhaa hössötystä. En halua että mahaani silitellään tai kosketellaan saati että tuntemattomat ihmiset kommentoivat mahan pienuutta/suuruutta. En myöskään halua jatkuvasti vatvoa oloani, mielihalujani tai onnellisuuttani/onnettomuuttami, puhumattakaan oletetuista hormonimyrskyistäni. Elän ihan normaalisti, liikun, harrastan ja syön mitä lystää. Kuitenkin voin sanoa että raskaus on minusta maailman ihaninta aikaa. Omassa mielelessäni olen tavattoman onnellinen koko ajan, sisälläni kasvaa maailman suurin ihme. Minulle raskaus on vaan niin henkilökohtainen juttu etten tykkää kaikkien kanssa sitä jakaa. Eli onnea on niin monenlaista. Raskaus voi olla ainutlaatuista ja ihanaa aikaa ilman ylimääräistä hössötystä ja touhua.



Aurina, esikko 2 v ja uusi Ihme rv 26

En muista että mullakaan olis ollut esikoista yrittäessä ja odottaessa hirveetä vauvakuumetta. Tuntui vaan, että vauva kuuluisi nyt asiaan. Koskaan en ollut lapsista ollut erityisen kiinnostunut, siis muitten lapsista. No, sitten kun oma vauva syntyi, niin kyllä se oli melkolailla rakkautta ensisilmäyksellä. Ja tietysti mitä tutummaksi vauva päivien mittaan tuli, sitä rakkaampi hän oli myös. Sittenpä niitä vauvoja putkahteli tasaisin väliajoin vielä kolme lisää.



Pikkuviitosta ollaan yritetty kolmatta vuotta ja takana kaksi keskeytynyttä km:a ja kaksi tuulimunaraskautta. Nyt olen raskaana rv9+0 ja masukkini olen nähnyt jo kaksi kertaa. En pysty muistamaan, millaisia tunteita mulla on aiemmissa raskauksissa ollut masukkejani kohtaan eli olenko kuinka vaaleanpunaisissa unelmissa elellyt jne. Mutta nyt on ainakin pakko pitää jalat maassa. Hetkittäin ajattelen masukkiani lämpimin tuntein, mutta suurimman osan ajasta olen aikalailla " välinpitämätön" . Minulla todettiin tukostaipumus ja siihen on nyt lääkitys, mutta tuosta lääkityksestä huolimatta ei voida taata, että tämä vauveli pysyisi hengissä. Aika näyttää miten tässä käy. Toivottavasti hyvin.



Nykyisin tulee mieleen, että pitäisköhän tämän raskausmahan antaa näkyä ihan reilusti. Yleensä olen yrittänyt piilotella mahaani mahdollisimman pitkään. Mutta en kyllä silti halua mitään hössötystä masuni ympärille - JOS se nyt pääsee isoksi kasvamaan.



Jos vauvan tästä syliin saan, niin on se vähintäänkin yhtä rakas kuin kaikki edellisetkin ovat olleet.



neronja rv9+0

Minulla on kaveripiirissä ystävä, joka koki asian hyvin samalla tavalla kuin sinä. Monesti olen miettinyt miksi hän edes halusi lasta, velvollisuudestako miestä kohtaan? Nyt vauva on muutaman kuukauden vanha ja tilanne ei ole juurikaan helpottunut. Vauva on vaativa, mutta juuri koskaan hän ei puhu lapsesta mitään hyvää. Elämänmuutos on ollut valtava, kun ennen niin itsenäinen ihminen onkin täysin kiinni pienessä vauvassa, joka vaatii huomiota 24 h. Mies jatkaa pitkiä työpäiviä entiseen malliin ja yhdessä pitkät illastamiset, ex-tempore drinkille menot ja kavereiden tapaaminen ovat muisto entisestä. Uskon, että osasyy vauvan vaativuudesta johtuu juuri noista äidin negatiivisista tuntemuksista. Raskausaika on kuitenkin pitkä ja sen aikana äiti käyvän läpi aikamoisen tunteiden kirjon ja valmentautuu tulevaan äitiyteen. Nykypäivänä, kun elettyä elämää on jo takana ennen vanhemmuutta haasteet sopeutua uuteen elämään ovat vielä isommat. Toivon sydämestäni, että aloitat valmentautumisen ja alatte puhua tulevasta miehenne kanssa, teidän on pakko. Muutos on tosin niin iso, että sitä ei voi kuvitellakaan etukäteen. Toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää ja nauttikaa pienestä ihmisestä, joka teidät on vanhemmikseen valinnut!

Ettepä usko kuinka helpotti lukea tätä viestiketjua. Olen miettinyt pääni puhki, miksi minä en hillu ja hypi riemusta, kun lähes kaikki tuttavani ovat olleet aivan onnesta soikeana. Olen nyt rv 7 ja iltapahoinvointi on ällöttävää, en jaksa / pysty tekemään yhtään mitään.



Haluankin kertoa omaa historiaani, joka on mielestäni vaikuttanut ajatuksiini.



Olen koko ikäni ollut tekemisissä lasten kanssa, hoitanut sukulaisten lapsia ja olen töissä lasten parissa. Noin kymmenen vuotta sitten toisten lasten hoitaminen alko tuntua niin raskaalta, että sanoin äidilleni etten kohta halua omia lapsia ollenkaan. Seuratessani useiden ystävieni lapsiperhe-elämää tunne vain jotenkin vahvistui vaikka samalla halusin kokea raskaana olemisen, synnytyksen, vauva-ajan... jne. uskaltamatta sitä kuitenkaan muille tunnustaa. Olin kuitenkin aina ajatellut, että minulla joku päivä on lapsia, vaikka kaikille annoin kuvan siitä, että haluan mennä ja tulla vapaasti. Että lapsista on ikuinen huoli kannettavana.



Toinen asia mikä ärsyttää on anoppini useita vuosia kestänyt vihjailu ja toitottelu mitä ihmeellisimmissä tilanteissa siitä kun niitä lapsenlapsia ei tule. Sanoin miehelleni että minähän en sille sitä iloa tule suomaan kun ei osaa pitää turpaansa kiinni. Mitä jos en edes voisi saada lapsia?! Verenpainen nousee kun ajattelenkaan! Päätin etten aio sanoa sille tätä uutista ennen kuin on aivan pakko.



Kolmas samanlaista ihmisten ajattelemattomuutta osoittavaa vihjailua olen saanut kokea työpaikallani heti kun he kuulivat naimisiinmenostani. Se on kuuulema varma merkki lapsille kun on nuosi nainen+vakityö+naimisiinmeno=vauva. Ja sekin vielä, että tiedän mitä mieltä pomoni on perheellisistä ihmisistä! Perhana, että sapettaa!



Toisaalta haluaisin kokea sen välittömän ilon mutta nämä luulen, että nämä kaikki ajatukseni estävät minua. Pääsevätpä ihmiset sanomaan, että mitä minä sanoin.... Kuten ketjun aloittaja kirjoitti, minustakin tuntuu jotenkin nololta ja siltä että se en ole minä joka on raskaana, se on jokin muu. Toisaalta haluaisin näyttää raskauteni ja kertoa siitä mutta samassa ajattelen että piilottelen sitä niin kauan kuin mahdollista.



On tämä hullua. Itse olen kuitenkin tähän halunnut, vaikka sitä onkin vaikea myöntää edes itselleen.



Toivon, että koen ilon, onhan tämä ensiraskauteni :)

Jaksamatta lukea koko ketjua voin vain todeta aloittajalle, että minulla " vauvakuume" alkoi ehkä noin viikko ennen synnytystä. Siihen saakka valmistelin mekaanisesti pari-kolme viikkoa vauvan tuloa, toki tein tuotevertailuja ja etsin tietoa asioista jo pitemmän aikaa, koska olin kiinnostunut mitä ruumiini uumenissa tapahtuu. Mutta todella epärealistinen olo minulla oli kaikin puolin. Nyt toka raskaudessa jotenkin olen ymmärtänyt paremmin, mistä tässä on kysymys. Siitä huolimatta vauva tuntuu yhä aika epärealistiselta, vaikka kovasti mahassa myllää jo. Ikävä kyllä arkinäkymät tuntuvat kovastikin realistisemmilta eli elämä sitten synnytyksen jälkeen...



Ei kaikkien tarvi hurahtaa.

...niin täytyy todeta, että vauvan synnyttyä kiintymys (ja huoli!) syntyivät samalla hetkellä, mutta pitkään ihmettelin että tämäkö minusta on tullut, pelkäsinkin osaltaan moista otusta. Vauva oli vaativa, enkä aina jaksanut täysillä varmaan " rakastaa" mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi halunnut ja pitänyt huolta. Poitsu oli kuitenkin maailman tärkein asia, vaikka oikeastaan välillä teki pahaa sitä itselleenkään myöntää... Kaikki ovat vaan erilaisia. Vauva kuitenkin MUUTTAA KAIKEN, sanoivat muut sitten mitä tahansa, ja halusit tai et.

En minäkään raskausajasta nauti. En nauttinut eka kerralla enkä ole nauttinut nytkään. Tässä raskaudessa ei muuten ole ollut mitään vikaa - ei ollut pahoinvointia eikä sitä suunnatonta väsymystä mitä esikoiselta oli, paino ei ole noussut ja muutenkin pitäs olla " hyvä olla" . Ihanaa on tuntea vauvan liikkeet ja katsella masun pyöristymistä. MUTTA: kauhulla odotan niitä kolmea viimeistä kuukautta, kun olo on kuin tynnyrillä ja mitään ei jaksa tehdä sen mahan kanssa (esikoisen odotusajalta jäi mieleen pahoinvointi ja väsymys alussa ja lopun tankkiolo - ei mitään kauniita muistoja, tosin synnytys jäi mieleen niin upeana kokemuksena, että haluan uudestaan). Ja nyt en ehtinyt edes siihen tynnyrivaiheeseen, kun alkoi liitoskivut jotka ovat jo nyt pahemmat kuin esikoiselta ikinä (rv 22 menossa). Se siitä seesteisestä keskiraskaudesta jolloin on " elämänsä kunnossa" .



Eli ymmärrän hyvin alkuperäisen tuntoja. Meillä molemmat lapset ovat olleet hyvin toivottuja, mutta ensimmäisen raskauden jälkeen mietin pitkään, onko musta siihen toista kertaa. No, se mitä siitä 9 kuukauden piinasta on seurauksena, on jotain niin ihanaa, että kestän tämän toisenkin kerran =) Tosin ei mullakaan ole ollut sellaista vauvakuumetta mitä jotkut potee. Se " vauvakuume" on kehittynyt vasta raskausaikana.



Eggis ja poikanimeltäiida rv 22+0