Muita joita arveluttaa oma jaksaminen esikoisen ja tulevan vauvan kanssa?

samat ajatukset minulla täällä. toisaalta on ihanaa että meille tulee vauva, toisaalta kauhistuttaa jaksaminen. minulla myös on ollut ensimmäisen kanssa paljon hankaluuksia, vaikka lapsi on enimmäkseen ns. helppo. olen kova huolehtimaan kaikista pikkuasioistakin ja se on väsymyksen ja hetkittäisen alakulon lisäksi aiheuttanut melkoista stressiä. lisäksi esikoinen on sairastellut jatkuvasti ja uhmaakin riittää..

me olemme tosin päättäneet jatkaa esikoisen hoitoa päiväkodissa jotenkin osapäiväisesti. vielä ei ole päätetty miten. lähipiiristä (isovanhemmilta) on saanut kuulla lievää paheksuntaa tuosta päätöksestä. olen kuitenkin täysin varma, että se on meille kaikkein paras ratkaisu.

Eli, meille syntyi toinen lapsi huhtikuussa ja esikoinen oli tuolloin 1v8kk. Meillä tuo esikoinen on tarhassa 10päivää kuussa jolloin pääsen itse hengähtämään ja keskittymään vauvaan. Tuo systeemi on toiminut meillä erinomaisesti. Voimia riittää itselle, vauvalle sekä uhmaiässä olevalle esikoiselle.



Rankkoja ovat ne päivät milloin esikoinen on kotona, mutta hyvin ne jaksaa kun on takana rauhallisempi päivä tai tiedossa semmoinen. Toisaalta toisen lapsen kanssa on helpompaa, kaikki ei ole niin uutta kuin esikoisen synnyttyä. Nyt vauvanhoito menee jo rutiinilla ja kunhan osaa ajoittaa vauvan hoidon/syöttämisen esikoisen hoidon rinnalle niin homma kyllä toimii.



Minusta sinun pitää kuitenkin ottaa itsesi myös huomioon. Eli mieti miten itse tulet jaksamaan ja tee ratkaisut sen perusteella. Älä mieti mitä muut sinusta ajattelee jos päädyt viemään esikoisen hoitoon parina päivänä kuussa, oma jaksamisesi on tärkeää. Minä painin syyllisyyden kanssa kun esikoisen tarhaan vein mutta kun näin että niin tekevät monet muutkin äidit niin tajusin että tein oikean ratkaisun. Nyt olen paljon energisempi ja iloisempi kotona sekä jaksan temmeltää lasten kanssa. Esikoinen odottaa kavereiden näkemistä sekä hymyssäsuin menee tarhaan.



Joten, harkitse vielä sitä esikoisen hoitoon viemistä...se auttaa varmasti sinua jaksamaan sekä muista levätä aina kun voit.



-mami_04-

Meillä syntyy toinen lapsi syyskuussa ja esikoinen on silloin 1v 2kk. Tosin miehen lapsia on kolme (12, 10 ja 9v.) jotka auttavat (uusperhe). Olen myös miettinyt, että pitäisikö laittaa esikoinen puolipäiväiseksi päiväkotiin. Pahalta tuntuu laittaa noin pientä sinne, mutta varmasti silloin itse saa lisää voimavaroja ja lapsi saa uusia kavereita ym. siellä. En muuten varmaan jaksaisi kahden pienen lapsen kanssa.



Tällaisia ajatuksia täällä.



T.Rose74, poika ja masukki rv 24+

Meillä esikoinen on tosin juuri 3v., mutta aika vilkas tapaus. Itsestäni kuitenkin tuntuu jotenkin väärältä viedä hoitopaikka joltain sitä tarvitsevalta kun kerran itse olen kotona. Samoin esikoinen aina kyselee koska on viikonloppu ja pitääkö äidillä ja isällä mennä töihin. Eli on siis ennemmin kotona kuin hoidossa. Miten sitten syksyllä selittäisin, että toisella pitää mennä hoitoon kun äiti jää vauvan kanssa kotiin??



Teihin verrattuna meillä on etuna tuo ikä, sillä 3v. voi mennä johonkin kerhoon. Tarkoituksena olisi, että esikoinen olisi kerran viikossa kerhossa ja sitten jonain päivänä voisi käydä koko porukalla avoimessa päiväkodissa. Jotain rytmiä kuitenkin kaipaa arkipäiviin. Muistan esikoisen vauva-ajoilta kuinka tuskastuttavaa oli olla aina vaan kotona.

Meille on kans tulossa pikkukakkonen suht lyhkäsellä ikäerolla, laskettuun aikaan on 6 viikkoa ja silloin ois esikko 1v 10kk. Minä en ole jaksanut panikoida tulevasta. En elättele mitään vauvantuoksuisia unelmiakaan, yritän suhtautua vain neutraalsiti, sillä koskaan ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan. Meillä on kuitenkin lähipiirissä ollut todella positiiviasiakin esimerkkejä siitä miten arki on lähtenyt kahden pienen kanssa rullaamaan. Kannattaa ensinnäkin muistaa, niinkuin joku jo sanoikin, että toisen kohdalla vauvan hoito sujuu jo enemmän rutiinin omaisesti! Enää sitä ei joka ääntelyä samalla lailla hätkähdä ja vauvakin vaistoaa oman äidin varmuuden. Ja ainakin minä ymmärrän nyt paljon paremmin kuinka ohimenevää kaikki on: alun ilmavaivat, tiheät syöttövälit, myöhemmät tuntien rintaraivari-imetyssessiot ja tiheän imun kaudet: ne kuuluvat vauva-aikaan ja ovat onneksi ohi meneviä! Voi kuinka äkkiä aika onkaan esikoisenkin kanssa kiitänyt...



Minä muistan kun luin lehdistä esikoista odottaessani ruusuisia synnytyskertomuksia ja kuinka rakkauden tunne valtasi äidit jo heti synnytyssalissa saaden heidät kyyneliin ja täyttymään onnen tunteella... Kun menin synnyttämään, olin varma että vauvan synnyttyä itkisin onnesta. Vauvan tultua maailmaan olin kuitenkin vain helpottunut kun kipu hävisi ja onnellinen että synnytys oli ohi. Muistan ajatelleeni, että " no nyt ymmärrän miten jotkut voivat antaa lapsensa adoptoitavaksi" sillä oloni oli vain niin helpottunut synnytyksen loppumisesta eikä paljon puhutut rakkauden tunteet vallanneetkaan minua ja onnesta itkeminen tuntui typerältä odotukselta. Rakkaus lapseen kasvaa vähitellen, sen mukaan kun lasta oppii tuntemaan. Ei rakkauden tunteiden pidäkään herätä heti synnytyssalissa ja on aivan normaalia olla tuntematta lastaan kohtaan sen suurempia tuntemuksia alun hormooni myrskyssä. Itsekin luulen, että nyt osaan olla paremmin stressaamatta tällaisista asioista: ei ole mitään yhtä oikeaa mallia miten äitiys ja pikkuvauva aika hoidetaan tai sääntöjä siitä mitä pitäisi tuntea. Äitejä ja arkea ypn yhtä monta erilaista kuin on perheitäkin. Turha kai sitä on asettaa itselleen tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia ennen lasten syntymää, täytyisi vain vastaanottaa tuleva sellaisena kuin se tulee ja yrittää sitten selviytyä.



Esikon ajoittainen hoito voi olla hyvä juttu uuden vauvan synnyttyä ja antaa äidille ansaitun hengähdystauon tai aikaa keskittyä uuteen vauvaan. Kyllä monet kuitenkin selviävät jopa alkuviikoista ja kuukausista ilman hoitoa, ja miettikää yksinhuoltajia, joille syntyy toinen, kolmas tai neljäs lapsi... Ihmeessä harkitse vielä lapsesi hoitoon jättämistä, kyllä saat varmaan vielä jatkaa samassa vanhassa paikassa kun vain kysyt ja vaikka peruitkin paikan jo, mutta jos ratkaisu tuntuu todella hankalalta rahallissti voithan kokeilla olla kahden lapsen kanssa kotonakin. Raskausajan hormoonimyrskyissä moni asia usein mietityttää, mutta minulla ainakin tässä vaiheessa alkavat enemmän olla mielessä jo pelkkä lapsen maailmaan saattaminen, muusta viis :) Ja aikansa kutakin!



Tsemppiä loppuodotukseen, mielenrauhaa ja voimia tulevaan toivottelee Niinaemo rv 34+1 ja Mimosa 1v 8kk

Esikoisen odotusaikana en haaveillut ollenkaan siitä että kuinka sitten hoidan iloisena vauvaa tms mistä yleensä puhutaan mitä äidit saattavat haaveilla. Varauduin silloinkin pahimpaan esim herkkään, hyvin itkuiseen vauvaan, koliikkiin yms. Kuitenkin esikoinen oli hyvin tyytyväinen vauva. Eli kaikki meni juuri toisinpäin kuin olin kuvitellut. Söi neljän tunnin välein alussa pitkin vuorokautta eli myös lepoaikaa jäi. Imetys myös onnistui alusta asti loistavasti. Täysimetin 6kk. Muutenkin vauvan hoito sujui jälkeenpäin ajatellen ihmeen hyvin alusta asti eli ei joka inahdusta hätäilty. Minulla oli useita esikoisen samoihin aikoihin saaneita ystäviä ja tapasin heitä usein eli kotonakaan ei tarvinnut pyöriä liikaa. Mutta silti asiat vaan ovat alkaneet taas mietityttää eli varaudun taas pahimpaan. Voi olla että synnytyksen jälkeiseen olotilaan vaikutti minulla se kun repesin todella pahasti ja olin pitkään kipeä. Osittain syytin itseäni ja myös vauvaa siitä että olin niin pahasti revennyt. Siis ihan totta! Hullulta kuulostaa mutta tälläisiä ajatuksia vain liikkui päässä silloin. Aika pelottavaa. Vauva oli todella isokokoinen. Rakkaus vauvaan tosiaan lisääntyi kuukausi kuukaudelta enemmän ja esikoinen on nyt erittäin rakas ja ihana lapsi vaikka välillä on rankkaakin. Synnytystä en pelännyt vaan odotin mielenkiinnolla. Otin kyllä selvää hyvin siitä miten välttää repeäminen koska olin aivan varma siitä että alapäästäni ei mahdu yksikään lapsi ilman että paikat repeää ja sitten pahin kävikin toteen. En tiedä miten nämä asiat ovat alkaneet näin nyt mietityttää. Ehkä siksi kun raskaus on edennyt jo yli puolen välin. Nyt tosin tämä syntyy suunnitellusti sektiolla repeämän takia. Ehkä sekin lisää jännitystä uuteen tilanteeseen kotona alussa. Onko lisää muita?

Meillä on esikoisen ja kuopuksen ikäero 1v4kk ja ihan hyvin olen jaksanut. Kuopus syntyi sektiolla (perätilan vuoksi). Aluksi mies oli pari viikkoa isyyslomalla ja se auttoi kun oli tuo sektiohaava enkä saanut itse nostella kuin vauvaa. Mutta kun arki koitti ja jäin päiviksi yksin kotiin lasten kanssa, en minä mitenkään loppuun palanut. Hyvin se arki lähti sujumaan vaikka sittemmin on koettu esikoisen uhmat, pottaharjoittelut ym. Uskon että minulla auttoi se, että parina päivänä viikossa tapasin kavereitani joilla on myös lapsia tai sitten lähdin vaan lasten kanssa kaupungille ettei tarvinnut vain kykkiä yksin kotona neljän seinän sisällä. Sukulaiset olivat satojen kilometrien päässä joten heistä ei juuri apua ollut. Nyt kun perheeseen tulee kolmas lapsi, olen vauvan syntymän jälkeen ainakin pari kk yksin (mies ulkomailla) ja pelottaa kyllä oma jaksaminen. Muuten uskon selviäväni yhtä hyvin kuin tähänkin saakka, mutta jos tämä kolmas lapsi sattuukin olemaan hankalampi/vaativampi tapaus niin sitten voi olla hankalaa. Onneksi esikoinen menee syksyllä päivähoitoon parina päivänä viikossa, niin saan vähän helpotusta arkeen. Oma mottoni on, että kannattaa ajatella positiivisesti niin se auttaa jaksamaan, myös sen kaiken väsymyksen ja kiireen keskellä!

Tunnen äidin jolla on 7 lasta,pienillä ikäeroilla. Hyvin hän jaksaa, on ihan omasta asenteesta kiinni jaksaako vai ei. Itse ennen valitin kun on niiiin rankkaa hoitaa yksin lasta,ja toinen tulossa. Joten hoidan yksin kotona 2 lasta,ilman miestä, ilman mitään hoitopaikkoja. Enkä taatusti rutise kun tosiaan joillakin on 7 hoidettavanaan. Ei voi kuin hattua nostaa suurperheiden äideille.

Meille kanssa syntyy toinen lapsi syksyllä. Esikoinen on jo nelivuotias, mutta siitä huolimatta pelkään, että syksyllä tuntuukin taas pahalta. Kun esikoinen syntyi, niin kaikki ei tuntunut niin ruusuiselta kun oli kuvitellut ja oma vauva tuntui lähes vieraalta. Tuntui että oli vaan loputon itku, jos tissi ei ollut suussa. Mutta tässä välissä kaikki jo rauhoittunut ja helpottunut. Tuttavien vauvat ovat tuntuneet aivan ihanalta pitää sylissä. Mutta jospa sitten oma vauva ei taas tunnukaan. Meillä esikoinen on nyt hoidossa ja syksyllä hän jatkaa näillä näkymin kahtena päivänä viikossa päiväkodissa, että näkisi ikäisiään. Meillä isä on näillä näkymin vielä viikot toisella paikkakunnalla töissä, eli viikot olisin yksin kahden lapsen kanssa. Mutta tällä hetkellä vielä iloitsen tästä toisesta lapsesta ja kaikki tuntuu hyvältä. Ja yritän olla ajattelematta liikaa, sitä miten syksyllä kaikki menee. Kait kaikki voi mennä ihan hyvinkin, vaikka niitä huonoja päiviä mahtuu varmasti joukkoon?!!

Lapsille tulee ikäeroa 15 kk. Asumme ulkomailla, isyyslomia ei täällä tunneta, mieheni tekee pitkää päivää. Perhettä ei luonnollisesti asu lähistöllä, olemme vasta muuttaneet tänne, joten ei ole läheisiä ystäviäkään. Jo nyt murehdin, mihin lapsemme menee, kun lähden synnyttämään. Nykyinen vauvamme oli koliikkilapsi, ensimmäiset 3-4 kk oli tosi raskasta, toivon vain, että seuraava ei ole koliikkivauva. Olen ajatellut, että meidän täytyy yrittää löyttää babysitteri pariksi päiväksi viikossa muutamaksi tuntia, jotta voin käydä kuntosalilla ja hoitaa ruokakaupassa käyntiä. Mieheni tulee töistä yleensä noin 18-19 aikaan, olen ainakin tähän saakka hoitanut kaupassa käynnin ja usein myös tehnyt ruuan (tai ainakin valmistellut) siihen mennessä (+ tietenkin siivouksen, pyykin ja muut kodintyöt), jotta pääsemme illalla käymään urheilemassa. Kahden pienen lapsen kanssa kaupassa käynti kuulostaa melko haasteelliselta.

Mitään ruusuisia käsityksiä minulla ei näin etukäteen ole ensimmäisestä vuodesta toisen lapsen syntymän jälkeen. Ikäeroa tulee 1v7kk, joten varmaan edessä on esimerkiksi esikoisen uhmaa. En olisi uskaltautunut " hankkimaan" lapsia näin lyhyellä ikäerolla, mikäli mies ei olisi niin ihana ja osallistuva! Esikoinen valvotti yli yksivuotiaaksi, ja toinen raskaus on ollut monella tapaa hankala. Pahoin pelkään, että olen väsynyt jo/vielä ennen vauvan syntymää...



Ihmiset ovat ennenkin pärjänneet, joten lohduttaudun sillä, että kotoa löytyy arkea helpottavia koneita joka lähtöön. Lisäksi lapsista on toivottavasti leikki-iässä seuraa toisistaan, kun ikäero on pieni. Ainakin tuttavilla on paljon positiivista sanottavaa lyhyellä ikäerolla saaduista lapsista - tosin kuulemma eka vuosi on äidille sairaan rankka... Jos kotihoito käy liian rankaksi tai esikoiselle eivät riitä virikkeiksi avoimet päiväkerhot, leikkipuistot yms, pitänee miettiä vaihtoehtoja. Eletään tilanteen mukaan.

esikoinen 5v6kk, toinen 3v10kk ja kuopus 2v3kk kun vauva syntyy. Aina ovat kaikki olleet kotona vaikka välillä olen todella miettinyt olisiko parempi että lapsilla olisi jaksavampi hoitaja. En vain pysty laittamaan lasta kodin ulkopuolelle hoitoon kun olen itse kotona.



Minusta olen kasvanut aivan erilailla äidiksi hoitaessani itse lapseni. Tunnen heidät perin pohjin ja tiedän tarkkaan millaisille asioille he ovat altistuneet, esim. eivät ole joutuneet altistumaan päiväkodin tms " vahvin voittaa aina tilanteille" . Lapsemme ovat todella vahvaluonteisia ja sosiaalisia vaikka ovat " vain" käyneet pari kertaa viikossa kerhossa 3v alkaen.



Mutta kuten sanottu en aina jaksa olla sellainen äiti kun haluaisin, mutta aina olen pyytänyt anteeksi ylilyöntejä ja yrittänyt ottaa opikseni. Itselläni on myös erittäin kiivas luonne, joten se on osaltaan hankaloittanut tilannetta, hermot menevät kun menevät.



Meillä on ollut ajoittain myös palkattua apua kotona, mm. vauvojen syntymän aikoihin. He ovat vieneet isompia ulkoilemaan yms, niin myös tällä tulevalla kerralla. Olen mielummin siis ottanut apua kotiin kuin ulkoistanut jonkin lapsistamme kodin ulkopuolelle.



Suosittelen tätä kasvun ja omiin lapsiin tutustumisen mahdollisuutta. Mutta kannattaa kuunnella itseä ja ottaa mummit ja kummit talkoisiin. Myös isän osallistuminen on tärkeää. Tämä on minusta ennenkaikkea luonne ja kokemus kysymys, vain opettelemalla voi oppia. Itse jouduin aloittamaan nollasta kun luonne on itsekäs, eikä kokemuksia mm. sisaruksien hoidosta ollut ja oma vauva siis ensimmäinen jolle vaippaa vaihdoin.

että minusta on kohtuutonta ja hyvin hedelmätöntä verrata näissä asioissa siihen miten joku seitsemän lapsen äiti on tilanteestaan selvinnyt tai siihen miten entisaikaan on selvitty vaikkei ollut edes kotitalouskoneita.



Minusta selviytyminen on kiinni luonteesta, päättäväisyydestä ja apujoukoista. On ehkä olemassa ihmisiä (ainakin muumimamma:)ihmisiä jotka luontevasti sopivat tähän äitiyden rooliin, joilla on norsun hermot ja valtavasti empatiaa, jotka osaavat luovia tilanteessa kuin tilanteessa ja jotka siten pääsevät paljon helpommalla kuin me kuolevaiset jotka mietimme jaksamistamme.



Entisaikaan taas oli toki lastenhoidon ohella myös lehmien lypsäminen, mutta yleensä koko kylä oli pullollaan sukulaisia jotka itsestään selvyytenä auttoivat äitiä. Uskaltaisin väittää etteivät äidit ole koskaan ennen olleet selviytymässä näin yksin vauvojensa kanssa.



Minusta asiaa kannattaa kokeilla ja katsoa jaksaako. Ja vaikka tuntuisi ettei aivan aina jaksakaan, niin ottaa tilanne haasteena vastaan ja opetella jaksamaan. Itse olen käynyt melkoisen pohjalla ja tiedän nyt mitä omalla kohdalla tulee varoa. Oli aika jolloin en olisi jaksanut edes kuunnella lasteni ääniä vaan olisi tehnyt mieli vain huutaa täyttä kurkkua ¿turpa kiinni joka iikka¿.



Oli myös aamuja jolloin mietin kuinka jaksan edes kaikki tuhat ja yksi perusjuttua jotta kaikki saadaan vaatteisiin, syötettyä ja ulkoilutettua, syvällisistä keskusteluista tai askartelutuokioista puhumattakaan, kun samalla jokainen lapsi saa ikävaiheeseensa liittyviä kohtauksia tai muuten vain tekee tutkimusmatkailuaan vaikkapa imemällä vessaharjaa aina kun ovi on unohtunut auki.



Minusta me asetamme äitiydelle aivan liian suuret odotukset ja kun luonnollisesti pelkäämme ettemme voi niihin yltää, laitamme lapsen mieluummin vieraalle hoitoon kuin yrittäisimme opetella äitiyttä. Minusta on kauheaa ajatella että lasten kanssa selviydytään nippa nappa pari tuntia kotiintulon ja iltapusun välissä, josta siitäkin valtaosa menee pikkukakkosen äärellä, ja sitten tuupataan lapsi taas kodin ulkopuolelle, vain jottei tarvitsisi kohdata lapsen ja etenkään omia negatiivisia tunteita. Minusta pettymykset ja kiukku ovat osa kasvua ja niiden kestämisen opettelu keskeinen osa kasvattajaksi oppimista.



Itse aina ajattelen heikolla hetkellä että viimeistään murrosiässä lähes kaikki vanhemmat joutuvat kohtaamaan lapsensa ja itsensä. Uskon että nyt tehty pohjatyö lasten arvomaailman ja pettymystensietokyvyn kanssa kantaa myöhemmin hedelmää. Vaikka murrosikä kriiseineen lähes vuoren varmasti meidänkin perheeseen tulee, tiedän että olen tähän mennessä kiehunut tunteideni kanssa jo niin monessa liemessä että selviän siitäkin kunnialla. Vähintäänkin tiedän että olen yrittänyt parhaani ja että ainakaan kasvatustehtävän laiminlyönnistä tai curling-vanhemmuudesta minua ei kukaan voi syyttää.

, jotka saavat seuraavia lapsiaan, tai toista lasta. itsekin myös. olen nyt päätynyt siihen, että esikoisemme, toisen lapsen syntymämme aikana 3, 5 vuotta, saa olla kotona. hänellä on tähänkin asti ollut oma hoitaja kotona, joka tietenkin lopettaa sitten kun minä jään kotiin, niin miksi tunkea häntä yhtäkkiä esimerkiksi tarhaan ? esikoisellemme varasin päiväkerhopaikan syksystä alkaen, joka on 2 kertaa viikossa muutaman tunnin. siten hän saa vähän " omia juttuja" mutta saa myös viettää tuttua rytmiä kotonaan. juuri keskustelin äidin kanssa, jolla on 2 lasta, toinen jo koulussa, ja hän sanoi että heidän lapsensa ovat koko ajan olleet kotihoidossa (hoitaja kotona) ja että " siitä huolimatta" heistä on kehityynyt sosiaalisia ja tavallisia ihmisiä. eli kun monesti puhutaan siitäettä yli 3 v. tarvitsisi koko päivälle virikkeitä, niin uskallan olla eri mieltä eli sitä mieltä, että tavallinen sosiaalinen kotie-lämä, jossa käydään esim. avoimessa päiväkerhossa tms on ihan riittävää virikettä leikki-ikäisellekin.



se on sitten toinen asia, jos ei itse jaksa, silloin kannattaa hyödyntää joitakin perhekerhoja tai palkata vaikka mll:stä hoitaja muutamaksi kertaa viikossa. mutta siis itse en laittaisi esikoistani vieläkään tarhaan siitä syystä, että meille tulee toinen lapsi. no, tyylejä on monia, jokainen varmaan miettii omalle perheelleen sopivimman ratkaisun.