poika 15kk. -uhmaa vai mitä?
Meidän 15kk vanha poika on ollut nyt pari viikkoa mahdottomana. On aina ollut " villi" tapaus, mutta ei näin negatiivisella tavalla. Poika keksi tänään puremisen, äitiä purtiin ja tietysti kielsin kovasti, sanoin ei ja että äitiin sattuu jne. Poika kyllä huomasi, mutta en tiedä miten kauaksi aikaan. Kiellot eivät tunnu tepsivän muissakaan asioissa.
Pojan pitää juuri niitä asioita tehdä, mitä ei saisi tehdä (kokeilee rajojaan lakkaamatta). Ruokailukaan ei onnistu (opetellaan syömään itse lusikalla) - poika on tosi aktiivinen ja viuhtoo lusikalla ympärinsä, ei jotenkn malta keskittyä sitten yhtään. Kun onnistuu, niin kehutaan kauheasti. Lusikalla hakataan pyötää ja pitäisi joka kuppiin työntää, nokkamukista kaataa vettä pöydälle jne.
JOs näin tekee, kiellän, ja otan nokkamukin pois, jos temppu toiistuu ja juotan mukista. Tästä tulossa pian ihan rituaali, että taidan nokkamukin jättää kokonaan pois. Jotenkin tuntuu kuitenkin väärältä poistaa kaikki kiellon aihet elämästä, pitäisihän pojan pikkuhiljaa oppia joitakin sääntöjäkin, vai? Kaverien lapsilla en ole vastaavaa havainnut, suurin osa tottelee todella mielellään ja yksi jopa keskeyttä leikkinsä hakeakseen äidille sitä ja tätä, halailee kaikkia " käskystä" , kattaa pöydän, laitaa sokeria kahvimukeihin jne.
Tuntuu myös, ettei poika jaksa keskittyä kuuntelemaan muita, tai seuraamaan yhtä asiaa kauempaa. Saman ikäiset leikkikerhoissa kyllä jaksavat istua paikoillaan, leikkiä, katsella ja kuunnella. Meidän poika kyllä on ryntäillyt suuna päänä heti kun oppi kävelemään (on tosiaan jo aina ollut kun sähkön alla, huutanut ekat kuukaudet ja tähän on syykin löydetty hermojen puristuksesta)
Onko muilla mitään vastaavaa, vai pitääkö alkaa vetää se johtopäätös (mitä osteopati jo pelotteli) että pojalla on tullut synnytyksen kautta tämä ylivilkkaus, mahdollisesti myöhemmin Adhd jne (tiedän, ettei diagnoosia tehdä vielä näin pienille). KAuheaa ajatella, että pojasta tulisi ns. " kauhukakara" Tähän mennessä pojan vilkkaus on ollut mielestäni postiviista, on tykännyt paljon ihmisistä, nauranut paljon hassutellut ja naurattanut muita olan takaa.
Ennen poika ollut siis tosi sosiaalinen ja iloinen, tykännyt muista lapsista. Nyt pari päivää sitten ollut kovat otteet, viuhtonut muita ja taputellut päästä vähän turhankin kovaan, saan olla koko ajan ojentamassa poikaa, näyttämässä miten koskettetaan nätisti ja kertomassa miltä tuntuu jos noin kovin ottein kokeillaan jne.
Myös niitä pöytätapoja yritän opettaa, mutta poika ei jaksa syödä nätisti ja rauhallisesti. Toivon kovasti, että olisi vaan joku kausi ja poika alkaisi kuunnella.
Onko kukaan kokenut vastaavaa, meneekö tämä ajan kanssa ohi vai mitä tehdä? Poika on kuitenkin aika pieni vielä, joskus en edes osaa sanoa, ymmärtääkö poika meitä - kaksikielisesti kasvatetaan ja sekin tuntuu sekoittavan asioita.
Kiitos jos joku viitsi vastata! :)
P.S.ainiin, siis ihan napakasti kiellän poikaa kun kiellän ja keskeytän tämän kielletyt toiminnot, enkä lipsu periaatteellisissa kysymyksissä mutta en toisaalta kiellä liiallisestikaan juttuja, poika saa siis olla lapsi ja sotkea, sekoittaa lehtiroskiksen, hakea tavaroita kaapeista jne. Pojalla on myöskin tarkka rytmi, joka toimii hyvin. Nukahtaa hienosti 15min sisällä omaan sänkyyn, joskin äiti makoilee samassa huoneessa sen aikaa. Mutta ei siis ihan kaikissa asioissa toki ole mahdoton. Toisaalta eilen juuri sanoin itselleni mielessäni, että onneksi poika ei sentään pure ketään mitä monet tuntemani lapset tekevät ja nythän sekin sitten alkoi,
että näin. ;)
Kommentit (9)
Kiitos vastauksestasi! Meillä tosiaan lähipiirissä vaan rauhallisempia lapsia (yksi vilkkaampi tyttö, hänen kanssaan poika tulee aina hyvin " juttuun" ), ja itsekin miehen kanssa oltu helppoja, rauhallisia lapsia. Mitään vastaavaa en ole siis keltään saanut kuulla ja sitä kyllä syyllistää itseään kun oma lapsi ei ole " niin kun muut"
Mutta kiva kuulla, että tämmönen vilkkaus voi olla normaalia. Saanko kysyä minkä ikänen sun tyttö nyt on ja onko ollut vaikeuksia sopeutua lapsiryhmään (päiväkodissa jos käy jo) tms?
Me ollaan käyty pojan kanssa monissa kerhoissa, ja tavataan usein lapsia.Jotenkin tuntuu oudolta, että käytös samoissa ryhmissä muuttunut näin radikaalisti. On myös pari viikkoa ollut tosi äitiriippuvainen. En tiedä mahtaako poika jo aavistaa, että sisarus on tulossa talvella ja on mustasukkanen tms... en kyllä usko, että vielä voi ymmärtää.
Millä tavalla teilä onnistui tuo syömisen opettaminen?
Siis niin rauhassa kuin pystyt :-) Ihan normaalilta alkavalta tahtoiältä kuulostaa.
Minä pillastuin esikoisen kohdalla, kun jotenkin kuvittelin, että hänen olisi pitänyt tajuta totella muutaman kiellon jälkeen, mutta ajan kanssa tajusin, että juuri tuohan on lapsen työtä. Ja minun työtä äitinä on sitten olla se, joka mahdollisimman rauhallisesti, satoja ja satoja kertoja toistaa, että jotain ei saa tehdä, vaan pitää tulla muihin hommiin. Kun lapsi täytti kaksi, alkoi hiukan helpottaa, mutta kyllä uhmaa vieläkin on (poikani on 4v.). Tosin sitten on niitä päiviä/tilanteita, kun kaikki menee ihan superhyvin. Niin oli jo sen 1,5-vuotiaan kanssa, mutta ne ekat kuukaudet oli pahimmat, kun lapsi todella teki koko ajan jotain luvatonta. Mietin, missä me olemme menneet pieleen tms., mutta kun näin, että lapsi välillä keskittyi tosi hyvin esim. palapeliin tai kirjaan, niin ymmärsin, ettei ole kyse mistään keskittymiskyvyn puutteesta vaan siitä, että lapsi vain on hurjan kiinnostunut kaikesta.
Nyt odotan, että toinen lapseni pääsee tuohon ikään ja ymmärrän täysin, miksi ihmiset kehottavat nauttimaan siitä vauva-ajasta, varsinkin esikoisen kohdalla. Silloin vain minä stressasin, että osaanko tehdä sitä ja tätä oikein ja olin kovin väsynyt - vaikka vasta reilu 1-vuotiaan kohdalla tajusin, mitä on olla toooosi väsynyt, kun lapsi nukkuu vähän, heräilee öisin monta kertaa ja juoksee päivät pääksytysten.
Voimia siis, vauvastasi on kasvanut taapero!
- tiukkis
varsinkin tuo nokkamukista maidon, veden tai piimän kaataminen pöydälle tai ruokalautaselle. Se on rituaali joka pitää näköjään tehdä ja sitten sitä mitä on kaadettu niin yritetään lusikalla saada vielä suuhunkin :-)
Isosiskoa ja -veljeä purraan, mäiskitään, tuupitaan. Ja sitten napitetaan suurilla ruskeilla silmillä suoraan äitiä, että " katso mitä teen" . Jos homma ei mene niinkuin hän haluaa (niinkuin juuri nyt kun huutaa että pitäisi päästä rämpyttämään tietsikkaa kun minä kirjoitan) niin aletaan rääkyä ja heitetään lattialle selälleen. Kun tulee jotain muuta mielenkiintoista, noustaan siitä salamana ylös ja heittäydytään täysillä muuhun puuhaan. Onneksi huomio on vielä tosi hyvin ohjattavissa muualle.
Meillä on kaikki avattavat kaapit joihin ei saa mennä, laitettu " lukkoon" listan pätkillä ja naruilla. Jotain kaappeja on jätetty tutkittavaksi ja sinne lähinnä sellaista tavaraa joka ei vahingoitu pienten sormien kovakouraisuudesta.
En muista että kahden edellisen lapsen kanssa olisi noin kovaa tahtokautta tässä vaiheessa ollut, myöhemmin kylläkin. Ihan vauvana tämä lapsi oli mitä helpoin ja nauravaisin :-) Toki hän on aivan ihastuttava edelleenkin ja keimailee ja nauraa. Mutta touhua riittää vain niin kovasti. Onneksi nukkuu vielä päikkärit että kaikki saavat hetken hengähtää.
Että tsemppiä vaan sinne teillekin ja jaksamista!
tuo meidän villikko ja aloitti päiväkodissa muutama kuukausi sitten.
Hän on vilkkaudesta ja melkoisesta itsepäisyydestän huolimatta luonteeltaan kuitenkin hyvinkin sopeutuvainen ja hyväntuulinen.
Tyttöä saa edelleen todella ulkona tarkkaan pitää silmällä, sillä häneen ei päde monella lapsella hyvin toimiva temppu, että ei lähde perään.
Päiväkotiin hän sopeutui helposti, kun ei juurikaan ujostele ja on aina hirveän kiinnostunut uusista paikoista ja varsinkin leluista...
Eli rutkasti vaan kärsivällisyyttä, ei noin pinestä lapsesta vielä tarvitse olla huolissaan mistään häiriöistä vilkkauden kohdalla. sitten vasta, jos ei iän myötä opi keskittymään mihinkään on asiaa syytä tutkia, pienillä kausia tulee ja menee. Ja ensimmäinen ns. tahtokausi voi alkaa jo tuossa 15 kk:n ikäiksenä ja se näkyy kaikenlaisena temppuiluna.
Meillä syömistä ei mitenkään opeteltu, vaan tyttö alkoi siinä 1,5-vuotiaana kirjaimilliseti yhdessä päivässä syödä itse, mikä on kaikkien uusien asioiden kohdalla hänelle tyypillinen toimintatapa.
Vai mistä ihmeestä osasit AP kuvailla meidän arkea noin täydellisesti? Täällä siis viipottaa myös yksi 1,5 vuotias nuori mies, jolla tahtoa ja vauhtia olisi yllin kyllin jaettavaksikin. Että tervetuloa vaan meille tutustumaan, mitä se on... eikä meidän poika varmaan ole edes pahinta mahdollista laatua.
Tuo tahtomisikä alkoi meillä suunnilleen 1v2kk iässä. Se siis tarkoitti, että mikäli poika ei saanut tehdä, mitä halusi tai jos häneltä estettiin pääsy jonnekin tai otettiin joku kieletty tavara pois kädestä, kriisi oli valmis. Poika käveli nurkkaan kädet puuskassa ja parkui suoraa huutoa. Toisena vaihtoehtona oli lattialle heittäytyminen kuuluvan parkumisen kera. Tai no, mitä minä imperfektissä puhun, tätä siis jatkuu edelleen.
Nyt noiden yllämainittujen lisäksi on tullut myös se, että poika heittää tavaran (sen kielettyn) käsistään ja aloittaa parkumisen. Tai jos on esim. vääntelemässä pesukoneen nappeja, josta on kielletty vasta ehkä se 100 kertaa, hän alkaa takoa pesukonetta nyrkeillä ja parkuu. Lienee turha mainita, että pesukoneen nappien vääntämisen lisäksi hän erittäin mielellään:
- painelee telkkarin nappeja kun joku katsoo telkkua (mikäli kukaan ei telkkua katso, se ei houkuttele nappeineen vaikka olisi päälläkin)
- purkaa cd-levyjä cd-tornista (tästä olemme kieltäneet noin 1000 kertaa, koska pelkään, että saa vielä tornin niskaansa...)
- kaataa nokkamukista vettä/maitoa pöydälle (otamme nokkamukin pois ja juomishetki päättyy siihen, hetken päästä taas sujuu moitteettomasti)
- käyttää kaukosäätimiä vasarana (lienee turha mainita, että pojalle annettu, käytöstä poistettu kaukosäädin ei tähän kelpaa vaan nimenomaan hän tarvitsee sen meidän käytössä olevan " oikean" kaukosäätimen)
- Purkaa tavaroita kaapeista... vaikka vieressä olisi iso laatikollinen omia leluja, ne eivät ole mitään verrattuna ruokailuvälineisiin, roskapussiin jne.
Ja tässä nyt vain osa listasta... Että syvä huokaus täältäkin. Itse en pidä poikaamme mitenkään poikkeavana. Hän osaa toki käpertyä suloisesti kainaloon Puppe-kirjaa lukemaan tai istua itsekseen palikoiden kanssa rakentaen pitkiäkin aikoja. Tuntuu vaan, että sitä Duracelia on meille osunut riittävästi ja se kun lisätään räiskyvään temperamenttiin, jota myös minä ja mieheni valitettavasti edustamme niin voin sanoa, että meidän kotona todella räiskyy välillä. No, ainakin me sitten puhutaan ja pussataan :-)
Voimia, hermoja ja jaksamista samojen asioiden jankuttamiseen -eipä tässä kai muuta keinoa ole???
...että tämän vauhdin ja räiskeen plussana on sitten pojan hyvin avoin ja ulospäinsuuntaunut luonne. Hänen kanssaan on helppo lähteä paikkoihin ja hän sujahtaa helposti uusien ihmisten ja asioiden keskelle. Nauravainen ja reipas poika kaiken kaikkiaan.
Aivan kuin olisit kirjoittanut meidän 15kk ikäisestä Vaahteranmäen Eemelistä. Kuvaus täsmäsi lähes täydellisesti. Olenkin jo jonkun aikaa epäillyt pojalla olevan ADHD, saa nähdä minkälaiseksi tulevaisuus muodostuu.
Millainen sinun lapsesi synnytys sitten oli kun arvelet sen aiheuttaneen lapselle ylivilkkautta?
Meidän poika syntyi imukupilla ja joutui elämänsä ensimmäisiksi päiviksi lastenteholle tarkkailuun. Synnytyksessä oli tullut pieni aivoverenvuoto, josta ei lääkärien mukaan pitäisi seurata mitään oireita elämän varrella.
Poikani aloittaa päiväkodissa ensikuussa ja saa nähdä hiokoo päiväkotielämä pahimmat särmät käytöksestä vai leimataanko poika häiriköksi jo alle 2-vuotiaana jos ei suostu tasapäistymään ja sopeutumaan päiväkotiryhmään. Äitihän siinä tietenkin huonoksi kasvattajaksi leimataan jos lapsi sattuu olemaan vähän vilkkaampi kuin muut. Taidan harkita lapsen laittamista johonkin vaihtoehtopäiväkotiin, jossa lapsia ei tasapäistetä ja persoonaa tukahduteta. Tavallinen päiväkoti kun käsitykseni mukaan pyrkii tekemään kaikista keskivertokansalaisia.
" Kivaa" , että muitakin löytyy! :) helpottaa lukea, että muidenkin arki samanlaista.
hannah73: synnytys kesti 2 päivää, eikä avautumista tapahtunut kun vasta sitten, kun olin jo luovuttanut että tä poika syntyy. Sain lopulta jonkun supistuslääkkeen ja epiduraalin.
Synnytyksessä jo huomattiin, että häntäluuni oli tiellä ja tilaa hyvin vähän. Kaksi lääkäriä kuulteni siinä " kinasteli" että pitääkö tehdä sektio vai mahtuuko tä lapsi ylipäänsä tulemaan. Ihan " normaalisti" poika sitten syntyi, mutta kamalan pienestä tilasta piti tunkeutua.
Tästä johtuen pojan kallonluut puristuivat lujasti päällekkäin, ja jäivät puristuksiin. Tämän havaitsi sitten oma kätilöni, kun poika vaan itki ja itki, oli jäykkä ja vähän toispuoleinen. Siellä oli hermot lisäksi puristuksesssa ja osteopatiassa käytiin, jotta saatiin kallonluut taas liikkeelle ja avautumaan. Tällöin sain kuulla, että vastaava saatta johtaa vaikka mihin kehityshäiriöihin ja mm. ADHDhen - poika oli sillon jo tosi sätkivä ja silmät auki tarkkaili maailmaa kun " muut vauvelit" oli vielä puoli unimaailmassa (tätä kätilökin ihmetteli, että miten voi olla jo noin valveilla näin pieni)
nyt menen sairaalaan jo etukäteen juttelemaan, että kannattaisiko toinen hakea sektiolla ulos, ettei toiselle vaan käy yhtä hassusti. Kovin sektiovastaisia vaan tuntuvat kaikki täällä Saksassa olevan. Itsekin kyllä pelkään leikkausta enemmän kun synnytystä, mutta toisaalta haluan tietenkin, ettei lapsi kärsi synnytyksen takia.
tuntuvat vähän reilu vuoden ikäisenä aivan mahdottomilta verrattuna rauhallisempiin luonteisiin.
oma tyttöni on tehnyt noita kaikkia mainitsemiasi asioita toisten lasten tuuppimista lukuunottamatta, tosin emme käyneet hänen kanssaan muissa harrastuksissa kuin uinnissa lapsesi ikäisestä 2-vuotiaaksi asti ja hän ei ulkona pysynyt niin kauaa paikoillaan, että olisi ehtinyt muita kiusaamaan.
hänellä on ollut kaksi vanhempien pureskelukautta vajaa 1,5-vuotiaana ja 2,5-vuoden uhmassa. Tavan kitkemiseen / unohtumiseen meni kummallakin kerralla useita viikkoja. Ja itse syöminen alkoi sujua vasta lähempänä 1,5-vuotta, siihen asti ruoka meni kaikkialle muualle kuin suuhun, joten syötin häntä, vaikka sai myös touhuta omalla lusikalla. nokkamukista oli aivan liian kiinnostavaa tutkia miten maito tai vesi tulee ulos, joten meidän ratkaisu oli että sisällä oli käytössä nokkamuki venttilillä 2-vuotiaaksi asti.
en itse ole tyttöni vilkkaudesta yhtään huolestunut, olen ollut itse ihan samanlainen ja hänellä on myös keskittymiskykyä.
Parhaiten noihin koheltamisiin tepsii aika ja kärsivällisyys ja arkea helpottavat konstit rohkeasti käyttöön.
tuotahan se kasvatus pienille on, kielletään ns. pahanteosta ja ohjataan toimimaan oikein kädestä pitäen, omaan tyttöön ei pelkät sanalliset kiellot/käskyt alkaneet toimia ennen kuin yli 2-vuoitaana eikä ne silloinkaan aina yksin riitä.