3-vuotiaan " oireilu" pikkusiskon tultua taloon
Meidän 3-vuotiaasta ennen tosi ihanasta neidistä on tullut varsin hankala kun pikkusisko syntyi muutama kuukausi sitten. Tosin hieman on käytös muuttunut paremmaksi alkuaikojen jälkeen, jolloin saattoi läpsäistä vauvaa tms.
Tyttö ei ole päivähoidossa ja päivät kuluvat kieltämiseen ja esikoisen jälkien siivoamiseen. Tänään yritin saada häntä päikkäreille toista tuntia, vauva nukkui omassa sängyssään ja pyysin häntä olemaan ihan hiljaa ettei sisko herää, ja ei välittänyt yhtään vaan alkoi laulamaan kovalla äänellä, varoitin vielä kerran ja kun laulaminen vaan jatkui vein jäähylle, jossa pissasi housuunsa. Housuun pissaamisesta on tullut ihan tapa, ilmoittaa vaan ilkikurisella äänellä että äiti pissasin housuun. Ei ole kuulevinaan kun kiellän häntä jotain tekemästä. Myönteisistä asioista yritän aina muistaa antaa positiivista palautetta.
Olen yrittänyt olla myös kahden hänen kanssaan iltaisin kun isä on tullut töistä, mutta tuntuu ettei mikään auttaisi..
Kerho alkoi viime viikolla, jossa käy 2 krt viikossa 3 tuntia kerrallaan, mutta ei tahtoisi millään jäädä sinne, itkee jo kotona aamulla kun ollaan lähdössä.
On tosi temperamenttinen tapaus, ja kovatahtoinen, esim. aina uloslähtiessämme on hänellä valmiiksi mielessä minkä hameen ja kengät laittaa jalkaan, ja huom hameessa haluaisi kulkea säällä kuin säällä. Kun yritän puuttua pukeutumisasiaan saa megaraivarit. Yritän parhaani mukaan välttää näitä raivareita, koska silloin vauva hermostuu myös.
Tunnen itseni ihan avuttomaksi, enkä enää tiedä miten selviän hänen kanssaan. Olen ihan kokematon kasvattajana, enkä tiedä mitkä olisivat oikeat keinot hänen käsittelyssään. Hermotkin välillä menee ja saatan huutaa hänelle, joka on myös tietty huonoa tässä tilanteeessa.
Olisi kiva kuulla neuvoja muilta jotka on mahdollisesti olleet samassa tilanteessa ja siitä selvinneet :)
Kommentit (2)
Meillä Fassilooran tapaan kans 3v poika ja pikkuveli 6kk. Ja koko vauva-aika on ollut ai-van kammottavaa. Meillä tilannetta pahentaa se, että mies on reissuhommissa ja kotona ainoastaan viikonloppuisin - ja minä siis kahden pikkumiehen kans kaiket päivät ja illat ja yöt.
On vauvan läpsimistä, tavaroilla heittelyä, vauvan naaman edessä kirkumista jne. Muutenkin tuo uhmis on aivan rasittava (ja ennen vauvaa oli vallan hurmaava tapaus, tottelikin jopa useimmiten), tekee pahaa, sotkee, rikkoo, satuttaa. Eikä tottele minua, ei sitten millään. Kauppa- ja kyläilyreissut on yhtä tuskaa. Pihallakin sama meno jatkuu. Monesti oon ollut soittamassa jo perheneuvolaan, mutta en oo kuitenkaan viitsinyt - koska teidänkin teksteistä päättelen, että toi on aika yleistä ja suht normaalia, mustasukkaista käytöstä (ja meillä tosiaan pahin uhmaikä päällä, ja isän poissaolo vaivaa kans).
Meillä ei tehoa jäähyt eikä lelujen poislaittaminen. Oon jopa heitellyt leluja roskiin - ilman tehoa. Ja kaikki lailliset ja hyväksyttävät keinot oon kokeillut. Ei auta. Tukistamiseen jne en halua ryhtyä. Hyvin usein huomaan huutavani ja karjuvani, ja väsyneenä oon varmasti ihan yhtä älytön kuin uhmiskin :)
Oon suht hyvällä menestyksellä yrittänyt tällaisia:
- Yritän leikkiä paljon esikoisen kanssa niin, että vauva on mukana tilanteessa (esim leikitään legoilla kun vauva makaa vähän matkan päässä ja leikkii omilla leluillaan)
- Lauletaan, luetaan kaikki kolme yhdessä
- Kehun aivan ylenpalttisesti, jos jotain hienoa on tapahtunut (esim. poika on käynyt itse vessassa, tuonut vauvalle kivan lelun, syönyt kaiken ruoan)
- Kiellän vauvaa, jos vauva " tekee jotain tuhmaa" (esim puree tai raapii, tai ottaa isomman kädestä lelun)
- En ole sekunnissa huomioimassa vauvaa, jos hän itkee jotain ei-elintärkeää murhetta, sillä enhän ehdi aina sekunnissa isommankaan huolia kuuntelemaan. Yritän siis välillä viestittää isommalle, että hänen tarpeensa ovat myös tärkeitä, ja että joskus hänen juttunsa ovat tärkeämpiä kuin vauvan (koska välillä tuntuu, että vauva on aina se ykkönen, jonka joka vinkaisuun heti reagoidaan, usein ihan turhaan)
- Jätimme isomman päiväunet pois, koska niille meneminen oli yhtä taistelua. Nykyisin jos väsymys iskee päivällä, hän katsoo rauhassa jonkun kivan lastenvideon ja taas jaksaa...
- Eikä meillä vauvakaan juuri päiväunia saa nukuttua, mutta nukkuu puolestaan hänkin pitkän yön heräämättä. Esikoista on ihan turha yrittää hiljentää silloin kun vauva nukkuu, melu vaan yltyy. Lasten videot puree kyllä tähänkin (mutta ei niitäkään voi montaa katsella päivässä)...
Jotain kehitystä on tapahtunutkin, tuntuu että nykyisin viikkoon mahtuu jopa 1 ihan mukava päivä, jolloin mitään isompia tappeluja ei saada aikaiseksi eikä kukaan kilju ääntään käheäksi. Mutta kyllä tämä vaikeaa ja rankkaa on, paljon rankempaa kuin osasin kuvitella! Tsemppiä sinne, ja jos jotain ihmekeinoja löydätte/keksitte, niin jakakaa tänne...!!!
Meidän esikoinen on reilut 3 v ja vauva 6 kk. Esikoinen on ollut haastava tapaus jo vauvasta saakka ja paha uhmaikä alkoi joskus viime syksynä. Tahtojen taisteluja oli sitä ennenkin, mutta silloin aloin olla tosi poikki esikoisen kanssa. Ja vauva ei ollut edes syntynyt vielä... No, vauva syntyi talvella ja aluksi se auttoi uudessa tilanteessa, että mies oli 4 viikkoa isyyslomalla. Poika kohteli siskoaan aina tosi nätisti, mutta meille vanhemmilleen temppuilu, minkä ehti. Nyt on ikävä kyllä ehkä kuukausi sitten alkanut kiusaamaan siskoaan. Kun sisko makaa lattialla, poika menee päälle tai lääppii käsillään vauvan päätä niin, että vauva hermostuu ja alkaa itkeä. Tuntuu, että vauva nykyään jo pelkää veljeään =(. Poika ei usko yhtään mitään ja tekee koko ajan kaikkea kiellettyä. Meillä on käytössä aresti-/jäähytuoli ja lelujen jemmaan ottaminen. Niitä käytetäänkin aika ahkerasti, mutta tulosta ei kyllä synny. Kun asiat sujuu vähänkin hyvin (tai edes neutraalisti), kehutaan kamalasti poikaa. Yritetään myös antaa pojalle kahdenkeskeistä aikaa, ettei vauva ole aina siinä " häiritsemässä" . Viimeksi kun oli vauvan neuvolakäynti, oli poika siellä ihan mahdoton (on mulla siellä yleensä mukana). Ei uskonut neuvolatätiäkään, joka katsoi mua vähän siihen malliin, että aikamoinen tapaus meillä. Mitään neuvoja en osaa sulle antaa, kun itsekin olen ihan poikki. Ja kun sä kirjoitit, että olet niin kokematon kasvattajana (tai jotain siihen päin), niin voin kertoa, että mä olen ennen esikoisen syntymää hoitanut työkseni lapsia (0-3 v), mutta siitä ei juurikaan ole apua tälläisen riiviön kanssa. Oma lapsi on kuitenkin aina oma lapsi. Voimia sulle! Ei voi muuta kuin toimia edelleen johdonmukaisesti ja toivoa, että tilanne helpottuu ajan kanssa.