Taapero ja (vastasyntynyt) vauva, äidin voimat ja mielialat
Hei!
Miten teillä muilla taaperot ovat ottaneet uuden tulokkaan? Meillä 2,5-vuotias ja sitten pariviikkoinen vauva.
Taapero ei osoita suurempia mustasukkaisuuksia, varsinkin jos muuta aikuista seuraa on, MUTTA puhuu vähän väliä kuinka " ei tykkää äidistä" tai " ei rakasta äitiä" ja toivoo että se olisikin äiti joka lähtee aamulla töihin.
Omassa hormonimyrskyssä tuntuu tosi kurjalta nuo esikoisen sanat ja muutenkin miten selvästi hylkii minua.
Toisaalta haluaisin viettää aikaa rauhassa vauvan kanssa ja toisaalta kaipaan niitä hyviä hetkiä esikoisen kanssa.
Olen myös jokseenkin stressaantunut kotitöistä. Puoliso poissa kotoa päivittäin 10h. Kun tulee kotiin leikkii esikoisen kanssa. On väsynyt omista töistään, eikä sitten oikein jaksa tehdä mitään kotitöitä. Ei ole kyse siitä, että vastustaisi niitä, vaan ei huomaa tai on liian väsynyt.
Mutta minä meinaan uupua ainaisesta ruoanlaitosta (vaikka siis en todellakaan tee joka päivä ruokaa), vaan samaa ruokaa syödään n. 3 kertaa. Joskus ruokaa on kuitenkin tehtävä. Minä hoidan pyykit ja niiden lajittelun ja arkena myös lähes kaiken siivouksen (imuroinnin 1-2 x vko, vessat, tavaroiden laittamisen, tiskikoneen).
Antakaa vinkkejä, miten olette parhaiten selvinneet arjesta tässä vaiheessa. Imetys ja vauvan epäsäännöllinen " rytmi" vaikeuttavat tietty vielä nyt. Aina ei koko päivänä meinaa edes kahvia juoda, koska juuri silloin kun taapero nukkuu, haluaa vauva syödä tms. Näinä päivinä olen tosi väsynyt.
Miten olette pärjänneet sen ajatuksen kanssa, että esikoinen väkisinkin jää vähemmälle huomiolle, tai ainakin joutuu odottamaan ja joutuu katselemaan imetystä, mikä tätä ärsyttää.
Onhan tämä tietysti vasta ihan alkutaivalta, ja varmasti helpottuu.
Kommentit (32)
Meillä syötiin tuossa vaiheessa paljon eineksiä ja kaikki muut kotityöt kuin lapset vedettiin minimiin. Vauva viihtyi kantoliinassa hyvin ja näin oli mahdollista tehdä kotitöitä ja hommata esikoisenkin kanssa. Vauva on nyt 4kk ja on jo elo helpottunut, vaikka vauva onkin " huono nukkumaan" .
Kovasti voimia sinulle! Alun väsymyksen ja hormonimyrskyjen jälkeen elämä varmasti tasoittuu :-)
Timbe
Esikoisen ja kakkosen väli on 1v 8kk. Nyt meillä on kolme neitiä; esikoinen on 4 v, kakkonen 2v 3kk ja vauva 2 kk.
Meillä kakkosen syntymä oli ehdottomasti suurempi mullistus kuin nyt kolmannen, koska esikoinen, joka oli ollut ainokainen joutuikin nyt jakamaan äidin vauvan kanssa. Itse kärsin alkuun kamalia omantunnontuskia siitä, että en repeä aina jokapaikkaan kun joku jossain inahti. Tuntui, että esikoinen ei saa tarpeeksi huomiota, vaikka oikeasti sai sitä aivan älyttömät määrät. Tuntui myös, että vauva kärsii varmasti kun joutuu välillä odottamaan vuoroaan ja että en ehdi olla hänen kassaan tarpeeksi. Ajan kanssa aloin kuitenkin ajatella, että esikoiselle tekee loppujen lopuksi vain hyvää oppia jakamaan ja odottamaan vuoroaan ja vauvakaan ei tarvitse seuraa koko aikaa vaan jos on tyytyväinen omissa oloissaan esim. lattialla niin sehän on pelkästään hyvä juttu.
Meilläkään esikoinen ei ollut kakkosen syntyessä mustasukkainen vauvalle vaan selvästi kohdisti ikävät tunteet minuun. Tosin meillä esikoinen oli silloin paljon pienempi kuin teillä, mutta kiukuttelu lisääntyi väliaikaisesti yms. Varmaan oli ollut sairaala-aikana ikävä äitiä ja suuri elämänmuutoshan pikkusiskon syntymä tietenkin oli. Aika nopeasti se kuitenkin helpotti kun otin tytön aina mukaan vauvanhoitoon ja annoin huomiota aina kun vaan kykenin. Meillä myös entinen äidin mussukka ryhtyi vähäksi aikaa isin tytöksi, mutta sekin tasaantui kyllä.
Imetyksen hoidin monesti esikoinen kainalossa samalla kirjaa lukien, palapeliä tehden tms. Nyt ei ole viihdytysongelmia kun isommilla tytöillä on seuraa toisistaan, korkeitaan kakkonen tulee välillä kainaloon katselemaan kun sisko syö. Muutenkin kyllä ovat olleet tosi innoissaan vauvasta ja osallistuvat paljon hoitoon ja hoitavat myös omia nukkevauvojaan mallin mukaan. Meillä onkin täällä monesti oikein imetyssessiot kun minä imetän vauvaa ja tytöt nukkeja. :0)
Minä olen tosi huono sietämään sotkua kotona, joten kotitöitä olen aina tehnyt, tilapäisesti kuitenkin aina vauvan syntyessä mies on ottanut enemmän vastuuta niistä. Meillä kyllä mies on aina tehnyt paljon kotitöitä esim. viikonloppuisin, vaikka tekeekin oikeasti raskasta työtä. Hän on myös järjestänyt töitään niin, että tekee paperitöitä monesti kotona etäyhteydellä sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan tai menee aamulla aikaisemmin ylitöihin, että pääsee sitten normaaliin aikaan kotiin. Ehkä teilläkin isä voisi tehdä kotitöitä viikonloppuisin normaalia enemmän niin sinä saisit välillä vähän hengähtää siitä rumbasta? Toinen vinkkini on, että ota esikoinen mukaan hommiin. Kotityöt käyvät leikistä siinä missä oikea leikkiminenkin; hommat tulevat tehdyksi ja samalla lapsi saa huomiota.
Minulle vauvojen ensimmäinen kuukausi on aina ollut raskain hormoonimylläkän, valvomisen yms. takia. Kannattaa pitää mielessä, että aika kuluu nopeasti ja pian se jo helpottaa. Jaksamista!
Kantoliina on loistava keksintö! Lisäksi opettelin imettämään missä vain ja kätevästi saa kahvin juotua vauva rinnalla ja jopa keitettyäkin sen vauvan roikkuessa tissillä. ;0)
Kirjotin äsken alotuksen samantyylisestä aiheesta...
Meillä esikoinen ottanu vauvan hyvin vastaan, ei oo mustis oikeestaan ku mummoille vauvasta mut osaa ottaa kyllä huomion itteensä :) Äiti on edelleen ihana vaikka joutuukin kieltämään, komentamaan ja torumaan ja sylittelee enimmäkseen vaativaa vauvaa. Se tuntuu minusta pahalle ku välillä joutuu olemaan tosi tiukkakin ja silti kiipee äitinsyliin ja suukottaa ja sanoo et " jakastan äitiä" . Silloin äidiltä pääsee itku!
Mutta tuntuu tutulta et haluis olla vauvan kanssa ja toisaalta esikoisen kanssa. Meillä vauva ei ees nuku hyvin päivällä joten sen ajan ku nukkuu yritän tehä jotain välttämätöntä kotityötä (ruuanlaittoa yms) eli en kerkee esikoisen kaa touhuumaan paljonkaan ja ku esikoinen ei päikkyjä nuku, ei jää hengähyshetkee itelle eikä laatuaikaa vauvankaan kanssa. Joskus jos vauva sattuu nukkumaan hyvin, yritän ehtiä leikkimään esikoisen kanssa. Esikoinen käy välillä mummolassa yökylässä et sais omaa huomioo ja me omaa aikaa. Kurjalta tuntuu sekin mut tekee kaikille hyvää. Hormoonimylläkässä tunteet on pinnassa!
Kotityöt kantsii jättää minimiin, pihahommista puhumattakaan! Ummistan tyylikkäästi silmät kaikilta epäkohdilta ja sipistelen paikkoja ohimennessäni enkä ees haaveile suursiivouksesta (siivooja ois ihana mut ei varaa). Mut tutulta kuulostaa tuo et äiti meilläkii imuroi, tekee samoja ruokia kerta toisensa jälkeen ja se on uuvuttavaa. Uuvuttavinta on et vauvalla ei oo rytmi, tuntuu et imetän ja nukutan sitä koko ajan! Ja ku ei oo rytmiä, ei oo äidillä omaa aikaa vaikka isä miten auttas. Iskä ulkoilee meilläkii esikosien kanssa ja hoitaa osan kauppaostoista esikoisen kans mut silti vauvan itkut jää enimmäkseen äidille ja se on kuluttavaa ja sydäntäraastavaa ku parhaansa tekee ja toista vaan itkettää...
Ihan varmasti helpottuu mut pahalta tuntuu nyt, tiedän tunteen. Neuvolasta sanottiin et ku tekee parhaansa,se riittää. Esikoinen oppii pian siihen et ei saa kaikkee huomioo ja vauvakin joutuu vlillä oottamaan (eli itkemään) et äiti käy vessassa tai syö yms ja sekii tottuu siihen. Sitä se on se äidiksi kasvaminen, kova koulu, vai mitä?!?!?! Jaksamista. Sori ku ei oo vinkkiä tarjota, vertaistukea kylläkin.
(ja taustalta kuuluu kova huuto sitteristä ja esikoinen vaatii leikkeihin apua joten mentävä on...)
siis ei pelkkä äidiksi kasvaminen jaan KAHDEN lapsen äidiksi kasvsminen on kova koulu!
Hei!
Rankalta kuulostaa tuo tilanne, jos ei mies pysty enemmän osallistumaan arjen pyöritykseen. Mutta tuli vain mieleen
että onko lähipiirissä muita ihmisiä joilta voisi nyt tähän rankkaan
alkuvaiheeseen pyytää satunnaista apua - esimerkiksi
isoäitejä, kummeja, tätejä tms.? Minusta Suomessa on ihan
turhaan sellainen yksin pärjäämisen vaatimus, ja ihmiset
arkailevat pyytää apua silloinkaan kun se olisi tosi tarpeen.
Vaikkei itselläni olekaan (ainakaan vielä) kahta lasta, niin jo yhden vauvan kanssa jaksamista helpotti tosi paljon kun mummi kävi ja toi samalla kassillisen ruokaa josta riitti pakkaseenkin, ja hän oli vielä imarreltu kun ' tilattiin catering-palvelua' . Ja kummi voisi tulla ehkä
välillä katsomaan lapsia jotta äiti voisi ottaa päiväunet,
tai jotain muuta. Kun äiti on synnytyksen jälkeen vielä
toipilas niin on aika paljon vaadittu että kaikki pyörisi
ja vielä miehellekin palvelu pelaisi. Minusta voisi hänellekin
selkeästi sanoa että nyt olet tosi väsynyt ja kaipaat häneltä
enemmän kuin vain lapsen leikittämistä, vaikka hyvä tietysti
että tekee edes sitä.
Esikoisen tunteet ymmärtää - kyllähän hän äitiä rakastaa ihan
kuin ennnekin, mutta on vain nyt niin mustis ettei voi sitä
näyttää. Tärkeää varmasti nyt hyväksyä myös nuo kielteiset
ilmaukset ja antaa hänen tunteilleen tilaa.
Tsemppiä sinulle, ja toivottavasti kesä edesauttaa jaksamista,
niin että saisit myös nauttia uudesta vauvasta ja esikoisestakin!
t. Sirita
Kiitos kaikille vastanneille ja lisää mielelläni kuulisin.
sirita:
Hei!Esikoisen tunteet ymmärtää - kyllähän hän äitiä rakastaa ihan
kuin ennnekin, mutta on vain nyt niin mustis ettei voi sitä
näyttää. Tärkeää varmasti nyt hyväksyä myös nuo kielteiset
ilmaukset ja antaa hänen tunteilleen tilaa.
Niin kai. Onko kellään vinkkiä, miten auttaa esikoista noiden tunteittensa kanssa? On tosi vaikea ottaa vastaan esikoisen torjunta - annanko hänen torjua minut, vai pitäisikö jotenkin " väkisin" tarjota läheisyyttä? Jos yritän halata, kiemurtelee heti irti.
Kerron hänelle monta kertaa päivässä, kuinka paljon äiti häntä rakastaa jne. Siihen hän saattaa sanoa, että " ei" . Tai en ole ymmärtänyt tarkoittaako hän, että ' äiti ei rakasta häntä' vai että ´hän ei rakasta äitiä' . Kai molempia.
Miten siis tulisi toimia ja viestittää, että äiti edelleen rakastaa niin kuin ennenkin?
Lisäksi mieltä painaa se, että ei jotenkin kehtaa olla vauvan kanssa, niin että esikoinen näkee. Siis pussailla vauvaa jne. Ehkä pitäisi vaan rohkeasti antaa itsensä nauttia vauvasta myös esikoisen nähdenkin? Ehkä se auttaa esikoisenkin sopeutumista?
Meillä oli esikoinen 1v11kk, kun vauva syntyi. Mulla oli kans huono omatunto, kun en uskaltanut osoittaa vauvalle hellyyttä silloin kun esikoinen oli lähellä, en juuri edes puhunut sille. Esikoiselle silloin vauvana höpöttelin ummet ja lammet ja hellin. Mut voin lohduttaa, et kun aikaa kuluu ja esikoinen oppii hyväksymään vauvan perheeseenne niin myös niistä tunteiden osoittamisista vauvalle tulee myös luonnollisempia sinulle. Eikä se vauva osaa kaivata mitään muuta, kun sitä mitä pystyt tarjoamaan hänelle. Esikoiselle se on sen sijaan kovempi paikka, kun hän on tottunut aina saamaan teidän huomion täysin. Tärkeintä on että esikoinen voi tuntea olevansa edelleen TOSi tärkeä sinulle ja vaikka hän suhtautuu kielteisesti sinuun niin se ei taatusti tarkoita sitä, että hän ei välittäisi sinusta! Se on kai joku itsensä suojelureaktio häneltä. Muistan et meidän esikoiselle kans isistä tuli älyttömän tärkeä silloin alkuun ja hän ikäänkuin unohti minut. Kiukutteli kovasti kyllä mulle. Mut koita jaksaa osoittaa hänelle paljon hellyyttä ja rakkautta, vaikka hän olisi vihamielinen sinua kohtaan. Tiedän, ettei se ole helppoa aina todellakaan, mut sitä hän tarvitsee sinulta. Ja nyt olisi myös hyvä aika isin huomioida häntä paljon.
Mut ajan kans kaikki helpottuu, myös äidin hormonimyllerrykset. Voimia sinulle!!!
t: äiti ja tyttö2v9kk ja tyttö10kk
Meillä oli alku tosi takkuista. Ikäero oli 2v7kk ja esikoinen otti isosiskoksi tulon hyvin raskaasti. Alkuviikkoina ei pystynyt leikkimään, halusi vaan istua sylissä tai katsoa videoita. Oli täysin lamassa. Vauva ei silloin vaatinut vielä kovasti huomiota, joten jaettiin sitä sitten mahdollisimman paljon. Sitten vauvalla alkoi koliikki, joka tietysti verotti kaikkien jaksamista, mutta toisaalta kun päästiin siihen suht normaaliin päivärytmiin mikä oli ennen vauvankin tuloa, alkoi helpottamaan. Esikoinen taisi huomata että sittenkään koko elämä ei romahtanut. Nyt on molemmat lapset sairastelleet joten siinä mielessä on ollut raskasta aikaa, mutta " henkinen" puoli on helpottunut.
Esikoinen sanoo välillä että " mä en tykkää että pikkusisko on meillä, haluan että se menee pois jne" , mutta mielestäni on hyvä että ollaan saatu keskustelu tälle tasolle. Kielteisiä tunteita on tietysti ja helpottaa kun niistä voidaan puhua. Kielteiset tunteet ovat hyväksyttyjä, väkivaltaiset teot(joita meillä oli aluksi)kiellettyjä. Sitten voidaan jutella että tietysti tuntuu välillä kurjalta kun äidillä ei ole aina aikaa jne.
Esikoiset ovat saaneet nauttia asemastaan, onhan pikkusisaruksen tulo iso järkytys. Tietysti tätä on syytä pehmentää kaikilla mahdollisilla tavoilla, meillä vauvan katsojat toivat lahjoja esikoiselle, sanoin että vauva ei tartte mitään kun on esikoisen jäljiltä kaikkea. Vältin ylenmääräistä vauvalle lässyttämistä esikoisen kuullen(alkuaikoina) jne. MUTTA kannattaa myös muistaa se että esikoiset ovat saaneet oman aikansa. He ovat olleet keskipisteenä pitkään ja heidän tarpeensa ovat olleet koko ajan etusijalla. Itse tunsin aluksi kovaa syyllisyyttä " mitä minä olen mennyt tekemään" , mutta aika menee niin nopeasti että yllättäen hommat lähtevät sujumaan kaksilapsisena perheenä kivasti. Mutta kyllä meillä ennen tätä itkettiin monet itkut, minun oli vaikea kestää esikoisen väkivaltaista suhtautumista vauvaan, toisaalta kun piti " ymmärtää" esikoisenkin reaktioita ja kuitenkin suojella vauvaa.
Huushollihommista kannattaa hoitaa vaan ihan pakolliset, meillä oli ihan täysi kaaos kun aina tilaisuuden tullen luin tms. esikoisen kanssa ja hommat kasaantui. Viikonloppuisin voi sitten yrittää vähän tehdä ruokaa valmiiksi ja siivota paremmin kun mieskin on apuna. Meillä videoita hyödynnettiin alkuaikoina sumeilematta kun oli pitkiä imetyssessioita yms. Ehdottaisin että sitten kun jaksat niin lähdet lasten kanssa ulos, pihalle tai puistoon, jossa on muita ja touhua. Nyt kun on kesä niin imetyksetkin sujuvat hyvin ulkona. Jospa esikoinen saisi sitten jotain muuta mietittävää!
Meillä esikoinen on suuttuessaan sellainen, ettei häneen saa koskea. En tiedä mitä oikeasti pitäisi tehdä, mutta itse sanoisin että anna tilanteen rauhoittua. Jos hän ei halua syliin tulla, niin osoita muuten ekstrahuomiota. Varmasti kaikki sujuu kunhan elämä tasaantuu ensin!
2v vanhempi isoveli piti vauvasta mutta purki kaiken pahan olonsa minuun. käytännössä puski minua kauemmaksi, minä en kelvannut mihinkään ja usein löi minua ihan ohikulkiessaan. olin aikoinaan ihan rikki tuosta.
se mikä helpotti niin neuvolan viisaat sanat siitä että _lapsi luottaa äitiin_ kun uskaltaa vihata äitiä. lapsellehan tuo on sama asia kuin se ainoa rakas toisi suhteeseen vieraan.
meillä rauhoitti aika ja se että vaikka lapsi mulle sanoi ettei tykkää äidistä jne, aina vain sanoin että ei se mitään- minäpä rakastan sinua valtavasti. sinnikkäitä haliyrityksiä, mutta ei pakotusta. ja ehdottomasto isomman kanssa kahdenkeskinen aika- hauskat jutut ja huomiota vain hänelle. teillä tuo on tietysti vaikeaa jos mies on paljon poissa.
mikä myös helpotti tilannetta niin se että koitti jotenkin luoda isommalle hyvää itsetuntoa sillä että kehui paljon ja pyysi auttamaan.sekin on ollut tärkeää että kertoo kuin vauva ihailee isoveljeä, joka osaa tehdä kaikkea hienoa ja miten tärkeä isoveli on vauvalle.
rankin vaihe oli ekat puoli vuotta. sitten alkoi eka sulaa.
toinen paha paikka tulee siinä vaiheessa kun pieni oppii kahmimaan isomman leluja ja lähtee liikkeelle.
mutta niin siitä vaan selviää. arki kahden kanssa on aika paljon rankempaa kuin yhden kanssa. nyt meillä on 3 ja ihan leikkipeliä verrattuna tuohon kahden kanssa olemiseen- nyt lapset jo tietävät että huomiota on pakko jakaa.
pahana hetkenä muista se, että lapsi ei sinua inhoa vaikka niin sanoisikin. teillä on niin hyvä suhde että hän uskaltaa näyttää pahatkin tunteensa. ja lapsekin kanssa kannattaa jutella tunteista ja antaa niille nimiä, ikätason mukaan.
tsemppiä! ei se loputtomiin kestä! ja vuoden päästä on jo IHAAAN eri meininki :-)
mom lapset 4,2 ja7kk
Kiva Andina, että teit tämän aloituksen! Meitä on varmaan paljon samassa tilanteessa.
Itselläni on esikoistyttö 2v1kk, ja kuopuspoikamme on nyt 3-viikkoinen. Esikoinen suhtautuu vauvaan tosi hellästi ja rakastavasti, mutta muuten hän on aika levoton, tekee tihutöitään ja sanoo EI kaikkeen varsinkin minulle. Pettyy silminnähden, kun kuulee jatkuvasti: " Odota, kohta äiti tulee" tai " Nyt ei voi sitäjatätä, vauva nukkuu tai vauva hermostuu" ... Vauva taas on vatsavaivainen ja itkuinen (ei onneksi yöllä kuitenkaan) ja siksi vaatii paaaaljon hoivaani ja huomiotani. Lisäksi imetys vähän takkuilee ja tuottaa päänvaivaa.
Itse kamppailen samojen kysymysten kanssa kuin sinäkin (ja ilmeisesti moni muukin). En olisi ikinä uskonut, että toisen lapsen syntymä aiheuttaa minussa itsessänikin näin suuria tunne-elämän heilahduksia. Suorastaan ikävöin esikoistani ja niitä aikoja, kun vietimme päivät kahdestaan. Tuntuu, etten mitenkään riitä näille molemmille! Käytännön asiat tuntuvat ihan kaoottisilta - enkä ole vielä edes ollut kokonaista päivää yksin lasten kanssa! Mieheni palasi isyyslomalta töihin tiistaina, ja esikoinen on ollut nyt kahtena päivänä mummolassa. Huomenna yritetään pärjätä kolmistaan..
Voi ei, on pakko mennä nukkumaan. Jatketaan keskustelua kun taas ehditään! Tsemppiä!
t. Ompunäiti
Ompunäiti:
Itse kamppailen samojen kysymysten kanssa kuin sinäkin (ja ilmeisesti moni muukin). En olisi ikinä uskonut, että toisen lapsen syntymä aiheuttaa minussa itsessänikin näin suuria tunne-elämän heilahduksia. Suorastaan ikävöin esikoistani ja niitä aikoja, kun vietimme päivät kahdestaan. Tuntuu, etten mitenkään riitä näille molemmille! Käytännön asiat tuntuvat ihan kaoottisilta - enkä ole vielä edes ollut kokonaista päivää yksin lasten kanssa! Mieheni palasi isyyslomalta töihin tiistaina, ja esikoinen on ollut nyt kahtena päivänä mummolassa. Huomenna yritetään pärjätä kolmistaan..
Voi ei, on pakko mennä nukkumaan. Jatketaan keskustelua kun taas ehditään! Tsemppiä!
t. Ompunäiti
Hei,
Joo minäkin ikävöin kaikkea sitä riemua, mikä esikoisen kanssa kahdestaan touhutessa oli. Mutta onhan vauvakin tietty ihana. Joka tapauksessa kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita.
Tule kertomaan miten päivät kolmistaan sujuvat. Meillä arki rullaa silloin, kun molemmat lapset nukkuvat päiväunet hyvin, siis pidempiä pätkiä myös vauva, jotta saa itselle rauhallisen hetken lukea, juoda kahvia taikka vaan rauhassa siivoskella.
Jatketaan keskustelua.
eli mies ei oo vielä pitänyi-lomaansa jaan jää kesällä sit pidemmälle vapaalle mut työ on vuorotyötä ja öiden jälkeen on useemman pvn vapaalla. oon siis ollu koko ajan 6 vkoa lasten kaa " yksin" ja muuten menee ihan ookoo mut iltavuoro on kamalin, kylvyt ja nukutus varsinkin!!! esikoinen nukahtaa hyvin ei siinä mitä mut se miten ja missä järjestyksessä jutut yksin tekee ilman et vauvan tarviis huutaa kauheesti... illat tuntuu sillon niiiiin pitkiltä! aamut menee ku esikoinen herää aikasemmin (joskus liianki aikasin...) ku vauva ni jää aikaa aamupalalle ja nyt vauva on nukkunu aamupäivällä pidemmät unet ni on hyvin päästy ulos ellei oo ruuanlaittoa. esikoinen ei nuku päikkyjä joten " laatuaikaa" vauvan kaa kahden ei jää joskus ku illasta ku esikoinen nukkuu mut sit on ite väsy ja vauvaakin itkettää... onneks isi on esikoisen kaa aika paljon ku kotona on! mut melkoista säätämistä tää joskus on: imetän vauvaa ruokapöydässä ja autan esikoista syömään, omaa ruokaa ei aina ehi syyvä ku vauva on vaativa ja sylissä vaan viihtyy... aikamoista mut arki sujuu ja kyllä tää varmaan pian alkaa helpottaa ja vuoden päästä ei ees muista miten vaikeeta tää oli ja sit haaveillaan jo 3. lapsesta... mut on minutkii yllättäny miten vaikeeta tää on ja kaipaan aikaa esikoisen kanssa kanhen ennen vauvaa... eli normaaleja tumnteita ilmeisesti ku miullakii! hyvä keskustelu!!! jatketaan!
Andina ja muut samassa veneessä olevat, miten on mennyt?
Meille kuuluu siinä mielessä parempaa, että vauva on ollut muutamana päivänä jopa suht tyytyväinen oloonsa - eikä siis itke ihan koko valveillaoloaikaansa. Huomaan heti, miten paljon se helpottaa kaikkea. Ei ole koko ajan ihan niin stressaantunut olo. Ehkä myös pahimmat hormonimyrskyt ovat laantuneet, eikä minuakaan itketä yhtä paljon kuin vielä viime viikolla ja sitä ennen.
Itse olinkin sitten vasta tänään koko päivän oikeasti yksin lasten (2v2kk ja 4 vkoa) kanssa - silloin viime viikolla meillä kyläili serkkuni lapsensa kanssa, ja anoppini oli auttamassa. Aamupäivä meni aivan yllättävän kivasti. Päästiin ekaa kertaa kolmisin ulos ja leikkimään naapuritalon äitien + lasten kanssa. Vauva nukkui koko ulkoilun ajan vaunuissa, ja sisällä kotonakin vielä puoli tuntia.
Iltapäivä meni sitten pyllylleen esikoisen päiväunien kanssa. Hän sai odotella niitä kaksi tuntia, kun vauva heräsi joka kerta (nukuttuaan ehkä 2-5 minuuttia kerrallaan) kun olin nukuttamassa esikkoa. Lopulta sain esikoisen nukkumaan puoli kolmelta, mutta vauva on nukkunut koko iltapäivän ja illan vain ihmeellisiä pikkupätkiä ja itkeskellyt paljon. Mulla on surkea olo, sillä tuntuu etten yhtään tajua, mitä vauva milloinkin haluaa! Missä mun äidinvaistoni oikein on? (huokaus)
Mutta miten teillä sujuu isomman lapsen päiväunille meno? Nukahtaako hän itsekseen vai tarvitseeko nukuttajaa? Meillä on siis nukutettava tapaus. Käytännössä tyttö nukahtaa noin varttitunnissa syliini sohvalle, kun katsellaan kirjaa ja hyräilen samalla. Sylistä kannan hänet sitten omaan sänkyyn nukkumaan. Nyt mietin, että olisi varmaan syytä opettaa lapsi käymään itse päikkäreille, koska tuon vauvan unista ei kuitenkaan tiedä. Tuo nukutushetki on vaan ollut meille molemmille nyt niin ihana, kun sylittelyä ja kahdenkeskistä aikaa on muutenkin niin vähän. : (
Moni täällä kannusti pyytämään ja ottamaan vastaan apua, jos sellaista on tarjolla. Itselleni avun pyytäminen on aina ollut jotenkin hankalaa - jotenkin kuvittelen, että " pitäishän sitä nyt pärjätä itse" ja häpeän, jos en pärjää. Tänään yksi äitituttuni sanoi kuitenkin aika hyvän ajatuksen: älä ajattele, että pyydät sitä apua itsellesi, vaan
l a p s i l l e s i. Heidänhän parhaakseen se joka tapauksessa koituu. Tuossa on mielestäni ideaa.
Minulla on kyllä hyvä todella tilanne siinä mielessä, että mieheni vanhemmat asuvat lähellä, ja anoppini (joka ei käy töissä) on halukas auttamaan. Välimme eivät varsinkaan esikoisen syntymän jälkeen olleet ihan mutkattomat, mutta nyt olen viimeistään tajunnut, miten arvokas apu anoppini meille on. Onko teillä lähistöllä ketään, joka voisi jotenkin auttaa?
Andina, minusta voisit pyytää miestäsi osallistumaan kotitöihin vähän enemmän. Ei tunnu kohtuulliselta, että hoidat kaiken yksin! Tai itse en missään tapauksessa edes pystyisi sellaiseen! Tänäänkään en päivän aikana ehtinyt tehdä yhtä ainoaa kotihommaa - paitsi että lämmitin esikoiselle ja itselleni mikrossa ruokaa. Niin ja kuivia pyykkejä taisin viedä paikoilleen. Meillä on tosi sotkuista ja se kieltämättä ärsyttää, mutta täytynee nyt tottua tähän ainakin vähäksi aikaa. Meillä vauva vaatii joka ilta kanniskelua n. klo 21-24, joten silloinkaan ei ole aikaa kotitöille - omista jutuista puhumattakaan.
Ruoanlaitosta - itse olen laittanut jonkin verran ruokia pakastimeen jo ennen vauvan syntymää, mutta jos niitä ei olisi, niin kääntyisin tässä tilanteessa kyllä kaupan valmisruokien puoleen!
Oli lohdullista lukea niiden äitien kirjoituksia, jotka ovat tämän vaiheen jo kokeneet. Siis että ajan myötä helpottaa kyllä. Täytyy vaan uskoa siihen, ja sillä aikaa yrittää selviytyä tunti-pari kerrallaan.. Arvelinkin etukäteen, että ei tää varmaan ihan helppoa tule olemaan, mutta on tämä kuitenkin paljon rankempaa kuin mitä kuvittelin. Olen joka ilta fyysisesti ja psyykkisesti ihan poikki.
Musta olisi tosi kiva edelleen " pitää yhteyttä" ja kuulla, miten te muut saatte elämää järjestymään. Jatketaanko?
VOIMIA!
t. Ompunäiti
Meillä kanssa samantyyppinen tilanne. Esikoinen 3v. saantu kaiken mahdollisen huomion aina ja ollut isin poika. Nyt meillä on lisäksi vauva 2kk ja kaikki on mennyt päälaelleen esikoisen elämässä.
Ensinnäkin isi sai vauvan syntymän aikoihin parempia töitä, joten on ollut huomattavasti enemmän töissä kuin ennen. Aamut muuttui, kun isi meneekin töihin jo 06 eikä olekaan esikoisen kansssa hoitamassa aamujuttuja. Minä olin ennen vuorotöissä ja nukuin aina jos mahdollista aamuisin. KUn syntyi vauva, olen joutunut tietysti heräämään kaiket yöt ja aamuisin myös, kun nyt pitää huolehtia esikoisen aamut. Esikoinen oli päiväkodissa aiemmin, niinpä ajattelin (HÖLMÖ MINÄ!) että jatkakoot sitten hoidossa 2pv viikossa, niin ei tule niin suuria muutoksia... No, ei tullut joo, paitsi että hoidossa vaihtuivat vauvan syntymän aikoihin ryhmä, tila sekä hoitajat ja lapset. Että ei muutoksia... Lisäksi esikoisen oli taas pakko tottua siihen, että isi ja äiti on vaihtaneet taas osia. Nyt äiti on koko ajan kotona, mutta huomio pitääkin jakaa.
Minulla on myös ollut ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta on kivaa kun saa olla vauvan kanssa kaksin ja lällytellä kun esikoisella on ne kaksi päiväkotipäivää viikossa. Toisaalta taas koen huonoa omaatuntoa, että esikoinen on hoidossa ja vauva saa huomiota! Kun nämä olisivat taas ne MINUN jaksamisen kannalta tärkeät päivät, meneekin se aika asioilla, neuvolassa ym. käymiseen. Yhtään kertaa en ole lepäillyt, vaikka ajattelin, että nukkuisin vauvan kanssa ym. Nyt toisen lapsen kanssa olen myös tajunnut, miten NOPEASTI aika kuluu ja koko ajan ajattelen, etät tästä pitää nauttia, tämä on nyt viimeinen hetki juuri tätä ikää ja tätä kautta. On ollut puhetta, että kaksi lasta riittää ja tuntuu, että sitäkin jo suree. Että riittääkö? ESikoisen kanssa kaikki oli niin uutta ja nty kun osaisi vähän jo nauttia, niin sitten siihen ei ole tilaisuutta.
Esikoinen on ollut mustis. VAuva on saanut lelusta päähän, keppihevosesta tökkäyksen mahaan ja lisäksi on sattunut tahattomia vahinkoja, kuten kompastumisia vauvaan, hoitoyrityksiä kun äidin silmä välttää ym. Ei meidän esikoiselle vauva-aikana sattuntu mitään tällaista ja siksi inhottaa, että vauvalle sattuu jatkuvasti. Että en ehdi enkä pysty kaikkea estämään. Sitten tulee säikähdyksissä huudettua esikoiselle. Sitten kun yrittäisi esikoiselle järjestää omaa aikaa (esim. päiväunille luen kirjoja), niin tuntuu, että saa jatkuvasti kuulostella herääkö vauva, tulee keskeytyksiä ja nekin pienet ajat pitää lopulta jakaa. VAuva haluaa maitoa. Huh.
Mutta kyllä se tästä. Nyt vauva on siis 2,5kk vanha ja tuntuu, että tästä selvitään. Ja meillä on sentään ollut täsäs jo vesirokko molemmilla lapsilla, pari flunssaa molemmilla ja esikoisella korvatulehdus, allergiakohtaus ja minulla pari rintatulehdusta. Silti. Selviän. On se vaan niin, että äidiksi kasvaminen on ainakin minulla vielä lapsenkengissä.
t.hannah81 ja muksut 3vee ja 2,5kk
yllätyin itekii miten hyvin ilta meni vaik alkuun taas vähän jännitti (viimeks eka ilta oli aivan katastrooffi, itkettiin lopulta kaikki täällä kotona ku mikään ei sujunu...) ja esikoisella oli kova vauhti päällä jo ku iskä oli vasta lähössä. ulos en ees yrittäny, onneks olikii sateinen päivä... onneks vauva nukkui tänänä monet pitkät unet (välillä sai kyllä hyssytellä vaunussa monet kerrat ja silloin esikoinen tulee monesti siihen vaunu vierelle höpöttämään kovaan ääneen ja haluaa nähdä vauvan yms eli monesti hyssytys menee ihan mönkään ja vauva herää ihan varmasti!) ni kerkesin olla vähän esikoisenkii kaa ihan rauhassa, leikkiä, jutella, lueskella, syödä tms. vauva tuntuu muuttuneen tyytyväisemmäksi ku ikää tulee, " juttelee" ja hymyileekin jo.
imetys on muuttumassa meillä vähän hankalammaks: esikoinen on ruvennu osottamaan mustistaan just sillon et haluaa syliin, tulee tökkimään vauvaa tms. joutuu komentamaan, vauva hermostuu ku hermostun ite :( mut onneks vauva nukku hyvin ni kerettiin hoitaa iltatoimetkii esikoisen kanssa ennen ku vauva heräs ja esikoinen oli untenmailla jo 8 mennessä, jees!
ompunäiti, kyselit isomman päikkäreille menosta. meillä esikoinen ei enää nuku päikkyjä joten en oo paras vastaamaan mut tiijän sen katastrofaalisen tunteen ku yrittää yhtä nukuttaa ja toinen heräilee koko ajan. esikoinen päätti jo raskausaikana ettei nuku päikkyjä mut sillon se asettu viereen ku ite sänkyyn kans kömmin. alkuun esikoisen päikyt suju samaan tyyliin, joskus jäi jopa itekseen sänkyyn nukahtamaan (kuten illallakin). mut jos vauva oli heräilemässä tai hereillä, homma meni ihan plörinäksi! sitten katsoin parhaaksi olla nukuttamatta esikoista ku ilman uniakii pärjäs ku monesti luovutin 1,5-2h yrityksen jälkeen... nykyisin nukkuu jos autoon nukahtaa tai jos mummolassa on. käypähän sitten illasta hyvissä ajoin nukkumaan eikä se sen enempää yleensä kiukkua. yleensä...
saman allekirjoitan: on vaikeeta pyytää apua. jos joku sitä tulee suoraan tarjoomaan ni sit mut en oo kovin hanakka mummoillekaan soittamaan et tuutteko apuun, otatteko esikoisen hoitoon tms ellei ne ite ehota. jos tarjoovat mahollisuutta ni tartun kyllä siihen heti! et jos mummo tulee kylään ni teen heti jonkun homman (siivoilen, leivon, kokkaan, pyykkään) jos vauva vaan nukkuu ja patistan mummon ja lapsen ulkoilemaan/leikkimään (se on yleensä mummoille mieluinen tehtävä ja esikoinenki nauttii siitä!). nyt yritän tosiaan vauvan unien aikaan olla enemmän esikoisen kanssa, kotihommat ei häviä mihinkään ja niistä teen minimin et kerkeen olla esikoisen kanssa. aina ei tarvii tehä jotain!
hyvä pointti tuo et pyydä apua lapsillesi!
minun oli kans vaikee ottaa apua vastaan ku esikoinen oli pieni; sitä halus näyttää miten hyvä äiti on ja että pärjää. toki sama meininki on nyttenkin mut nyt osaan jo ottaa apua vastaan ku tarjotaan; ehkä sitä kolmannen kohalla osaa sitä jo pyytääkin!
ihana, mies tulee kohta kotiin ja päästään untenmaille koko poppoo. lapset nukkuu jo :) olipa rauhallinen ilta.
jaksuja muille äideille ja kuullaan taas!
Hei
Jatketaan tätä keskustelua.
Mitenkäs muilla menee?
Mulla harvinainen hetki - molemmat lapset nukkuvat.
Mutta stressiä on aiheuttanut se, että vauva nukkuu oikeastaan vain illalla. Silloin kun puolisokin jo kotona. Nyt vauva kyllä ihme kyllä nukahti itse sänkyynsä.
Mutta on ollut tosi raskasta, kun vauva viihtyy oikeastaan vain kantoliinassa tai sylissä. Ei nuku oikein liikkuvissakaan rattaissa.
Eli tulee vaikeita tilanteita esikoisen kanssa, kun päivässä ei välttämättä ole yhtään hetkeä, etten olisi vauvassa kiinni, joten esikoiselle ei ole tarjota syliä. Kun vauva on kantoliinassa on esikoista mahdoton kantaa tai pitää sylissä muuta kuin ihan hetken.
Eikä kahdestaan voida esikoisen kanssa leikkiä :(
Tänään huomasin ekan kerran, että esikoisen iloisuus oli poissa. On onneksi muiden seurassa iloinen ja onnessaan kun pääsee kunnolla touhuamaan (=juoksemaan ja pelaamaan pihalla). Mutta minä näytän kyllä esikoisen silmissä aina varatulta.
Että tuntuu siis esikoisen puolesta pahalta. Just samanlainen fiilis, kun mitä joku kirjoitti, " että mitä on oikein tullut tehtyä" .
Sekin vähän harmittaa, että vauvan vauva-aika ei todellakaan ole sellaista kuin esikoisen oli, että vain ihailisi vauvaa. Nyt vaan toivoo, että nukkuisipa joskus tai olisi hereillä ollessa tyytyväinen.
No, nyt menen lapsia katsomaan. Tämä toistaiseksi 20 min kestänyt molemmat-lapset-nukkuu-hetki on jo antanut voimia.
Meillä esikoinen täytti kolme muutamaa päivää aiemmin kuin kuopus syntyi. Eka kuukausi meni ihan ihmetellessä, kaikilla kolmella. Miehen kanssa huokailimme, ettemme olleet muistaneetkaan, kuinka raskasta pienen vauvan kanssa oleminen on, kun vauva valvoi yöt ja esikoinen päivät. Hetken rauhaa ei juuri ollut ja kun joskus oli, oli niin sippi, ettei voi enää kuvitellakaan.
Seuraavana kuukautena esikoinen tajusi, että vauva on tullut jäädäkseen. Alkoi uhma, josta ei ollut aiemmin juuri merkkejä ollut. " Ei" tuli tutuksi erityisesti minulle, joka arjesta yritin parhaani mukaan, kuitenkin jatkuvassa huonossa omassa tunnossa, selvitä. Tavarat lentelivät ja olin ihan kertakaikkisen " tyhmä" useammankin kerran. Tuntui juuri siltä, että mitä tässä oikein on tullutkaan tehtyä. Olin ihan ihmeissäni, kuinka hitaasti vauvaakin opin tulkitsemaan, kun esikoisen kanssa kommunikaatio tuntui kehittyneen vauhdilla. Kotityöt vyöryivät päälle, vaikka minkä teki. Väsymys vaan kasautui.
Kolmantena kuukautena elämä alkoi kuitenkin helpottamaan. Esikoinen olisi kyllä ollut useasti valmis antamaan vauvan pois, mutta vakuuttelimme aina, että kaikista muistakin lapsista, joita tunnemme, on isoksi sisarukseksi tulo tuntunut ihan yhtä hirveältä. Mässäilimme tarinoilla siitä, kuinka kukakin tuttu isosisarus olisi aluksi liki inhonnut tulokasta, mutta että tulokkaat aina vain näissä tarinoissa rakastivat isoja sisaruksiaan ja lopulta molemmat alkoivat tykätä toisistaan tosi paljon. Esikoinen tykkäsi kovasti näistä tarinahetkistä. Hänestä tuntui hyvälle, että muutkin olisivat halunneet heittää vauvan roskikseen, lyödä lapiolla päähän jne. Joskus itketti kaikkia, kun esikoinen kertoi elämän ennen olleen parempaa. Ei tarvinnut odottaa ja vanhemmilla oli aina aikaa auttaa... Oikeassa hän oli. Koko perheemme elämä oli mullistunut, mutta jollakin tavoin aloimme kaikki tottua asiaan.
Neljäntenä kuukautena aloimme nauttia siitä, että meitä on nyt neljä. Vauva alkoi osoittamaan selvästi, kuinka ilahtunut hän isosta siskosta on ja sitä kautta siskokin oppi vielä enemmän tykkäämään hänestä. Päivärytmi loksahti lopultakin kohdalleen niin, että lapset nukkuvat pitkät päikkärit suht samaan aikaan useimmiten ja muutenkin arkirutiinit alkoivat olla paremmin hallinnassa. Väsymys yhä kyllä jatkui.
Nyt on viides kuukausi jo täynnä ja kuuden alussa. Ekaa kertaa uskallan nyt sanoa, että elämä on aika mukavaa nyt. Huono omatunto siitä, ettei riitä/jaksa/pysty kaikkeen on jotenkin paremmin hallinnassa. Välillä toki surettaa tämä ainainen jakaminen ja jakautuminen ja sitä seuraava riittämättömyys, mutta jotenkin tää arkirytmistä kiinni saaminen helpottaa ihan tajuttomasti. On ihanaa, kun koko ajan ei oo vauva tissillä, on ihanaa kun aamulla vähän jo tietää, mitä päivä tuo tullessaan.
Juuri muutama päivä sitten minua hymyilytti, kun luin joidenkin olevan ihan rikki elämän toistuvista rytmeistä. Kun elämä on niin tasapaksua ja päivät ennalta arvattavissa. Itse en olisi koskaan ajatellut, että kuinka paljon rakastaisinkaan tätä, kun elämän taas sai jotenkin haltuun ja tutun rytmityksen päälle. Mitään ekstraa ei nyt jaksa tai ehkä haluakaan tehdä. Sitä nauttii jotenkin valtavasti siitä, että tässä kotona homma pysyy edes joten kuten hallussa ja rytmit kohdallaan.
Alku on aina hankalaa. Tällaista opetteluahan tämä on. Mutta haluaisin kovasti valaa teihin alkuvaikeuksien kanssa kamppaileviin uskoa siitä, että tilanne muuttuu, kun aika kuluu ja pian vauva onkin jo taapero.
Voimia, voimia, voimia lähetän täältä kaikille ja rohkeutta viestiä läheisille siitä, että omat voimat ovat rajalliset. Avunpyytäminen on minullekin vaikeaa, mutta jos joku tarjoaa apuaan, tällä kierroksella sitä ei kyllä jätetä käyttämättä.
Välillä tuntuu, että elämä on vielä nytkin sellaista päivästä toiseen hengissä selviämistä, mutta sitten kuitenkin samaan aikaan tuntuu, että onnea on elämässä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Että sydän ihan pakahtuu, kun ajattelee, että on saanut nämä kaksi lasta elämäänsä.
Kaikenlaisia ajatuksia pyörii siis päässä, vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava se, että useimmiten on kyllä niin väsynyt, ettei paljoa jaksa ajatella.
Täyttä elämää. Sitä tämä on.
Tituliini
Ihan lyhyesti vaan kommentoin, että ihanaa lukea kirjoituksia, jotka ovat kuin omatekemiä. Meillä esikoinen nyt 2v1kk ja vauva reilu 2 kk ja tunteet ovat täsmälleen samat kuin monella tähän ketjuun kirjoittaneella.
Itse olin ihan alussa jonkin verran taaperon ja vauvan kanssa yksin kun mies säästi lomia kesään. Nyt on mies kotona ja meillä molemmilla siltikin kädet täynnä työtä. Odotankin " kauhulla" taas kun mies menee parin viikon päästä töihin - miten ikinä onnistun tätä rumbaa pyörittämään? Lohduttavaa on kuulla, että samoja fiiliksiä on muillakin.
Me asutaan lisäksi aika syrjässä, joten muita aikuisia ja lapsia päivän aikana ulkoillessa ei tavata, joten päivät on tavallaan aika tylsiä esikoisellekin.
Kaikenlaista fiilistä siis pyörii mielessä ja syyllisyyttä ja murhetta tuntuu riittävän vähän joka asiasta. Toivotaan tosiaan, että helpottaa kuten moni on kuitenkin kommentoinut.
Tsemppiä meille kaikille!!
Terkuin,
Likk@
oli muutama vuosi sitten tilanne, että oli vauva ja 1v taapero. Nyt on vauva ja 2v taapero + 2 kouluikäistä. Miehellä menee työhön matkoineen n. 12h, joten ei viikolla kauheasti apuja löydy kuin illalla. Kummallakin kerralla olen mieluummin ollut lasten kanssa kuin teen kotitöitä. Talo oli/on kyllä sitten sen näköinen (puhtaita pyykkivuoria jne), mutta en ole koskaan ollut mikään innokas siivoaja. Teen vain ' pakolliset' työt eli ruokaa, tiskit ja pyykkiä satunnaisesti (enemmän sitten viikonloppuisin, kun mies on kotona ja vauvan kanssa). Imurointi vain pakottavissa tilanteissa viikolla, muuten silloin kun on ' ylimääräistä' aikaa.
Meillä saa muutenkin 2v:tä vahtia, kun haluaa innokkaasti vauvan hoitoon osallistua, mutta ei vielä osaa. Eilenkin kiipesi vaunuihin heti, kun selän käänsi 5 sekunniksi. Isommista ei paljon apua myöskään saa, yleisin vastaus on: ' miks aina mä?'
Totta on, että tämä on vasta alkua ja helpottuu ajan myötä. Itse pärjäsin sillä ajatuksella, että kotitöitä voi tehdä myöhemminkin, nyt on lapset tärkeämpiä. Kaikki on toki erilaisia ja toiset ei voi sietää esim. pyykkivuorta tai kasaantuneita tiskejä. Mieti mitä voit jättää väliin/vähemmälle näin alkuvaiheessa, kunnes vauvan päivärytmi muotoutuu ja voit kehittää itsellesi päivärytmin sen mukaan.
Kyllä tästä selviää, vaikka välillä on päiviä, jolloin haluais vaan nukkua, kun niin väsyttää ja meinaa pinna palaa...