vajaa 3v ja päivähoito
Poika on viime viikolla aloittanut hoidon, tähän asti ollut kotona. Viime viikolla meni hyvin, poika ei edes sen pahemmin ehtinyt vilkuttaa kun lähdin ja kysyi jo heti aamulla herättyään että milloin lähdetään tarhaan. Maanantai meni vielä hyvin, tiistainakin jäi vielä reippaasti leikkimään kun lähdin mutta oli sitten yhtäkkiä kesken leikin ruvennut kauheasti itkemään äitiä. Oli mennyt reilun ½ h jälkeen ohi ja poika ollut taas oma itsensä. (ei oikein kyllä vielä ole halunnut käydä siellä vessassa eikä ole joka päivä syönyt kovin hyvin)
Tänään meni reippaasti tarhaan, kyseli jo aamulla herättyään että milloin lähdetään. Iloisella mielellä lähti, riisuttiin reippaasti ja lähdin viemään hänet " osastolle" pikkusiskonsa kanssa. Kaikki hyvin kunnes pääsimme sinne ja tein lähtöä. Kauhea itkukohtaus ja kun lähdin poika juoksi perääni hysteerisesti huutaen.
Lähdin kuitenkin katsomatta taakseni sen kummemin, mutta soitin kyllä n tunnin päästä kysyäkseni vieläkö poika on surullinen. Oli kuulemma mennyt nopeammin ohi tänään.
Nyt illalla nukkumaanmennessä rupesi itkemään ja sanoi ettei halua päiväkotiin, vaan haluaa olla kotona. Yritin selittää että on pakko mennä koska ei voi olla yksin kotona äidin ja isän ollessa töissä.
Taitaa varmasti olla aika tavallista tällainen reagointi, mutta haluaisin kuitenkin kuulla kokemuksianne tästä " vaiheesta" . Mitä voi tehdä helpottaakseen pienen oloa? Miten kauan kestää? Tai meneekö ohi?
Kovasti äidin sydän itkee ja on rankkaa jättää lapset hoitoon kun toinen heistä jää itkemään sydäntä särkevästi äitiä.... :(
Kommentit (8)
Hei,
Unohdin tämän oman osuuteni...
Meillä lapsi oli parivuotias päiväkodin aloittaessaan ja se olikin todella rankka paikka. Viihtyi hyvin, kun tutustuttiin, mutta kun jäin pois niin oli melkoista itkua ollut pari viikkoa. Siitä sitten rauhoituttiin. Ja lapsi alkoi viihtyä todella hyvin.
Aluksi 3-vuotias on innoissaan kun vihdoinkin pääsee odottettuun päiväkotiin. Kaikki on uutta, jännää ja hauskaa. Jonkin ajan päästä uutuudenviehätys on mennyt ja lapsi tajuaakin, että tänne todellakin tullaan nyt joka päivä. Lapsi ei ole vielä kunnolla kiintynyt hoitajiin eikä saanut vielä hyviä kavereita. Tässä vaiheessa lapsi haluaisikin takaisin kotiin.
Meidän 3-vuotias aloitti päiväkodissa elokuussa. Alussa puhkui intoa ja oli vaan tosi hauskaa. Päiväkodin hoitajat sanoivat aina hakiessani, että on mennyt tosi hyvin jne. Lapsi on ulos päin todella reipas. Sitten hän alkoi pissiä housuun joka päivä. Tästä havahduin huomaamaan, että lasta vielä jännitti päiväkodissa ja hän tsemppasi siellä kovasti, vaikka hänellä olikin koti-ikävä ja hän koki, että muilla lapsilla on koko ajan joku kaveri ja hän joutuu koko ajan vaihtelemaan kaveria ja pyrkimään mukaan leikkeihin. Lapsi ei uskaltanut pyytää päästä vessaan tai sitten ei vaan muistanut mennä. Hän on ollut kuiva jo yli vuoden.
Puhuin asiasta rauhassa kahden kesken ryhmän hoitajien kanssa. Näin he osasivat huomioida lapsen eri tavoin. Tämä vaihe meni ohi. Tyttö lopetti housuunpissimiset ja hänellä tuntui taas olevan hauskaa. Varmasti tulee uusia vaikeita ja taas helpompia vaiheita. Täydellisen hauskaa jatkuvasti tuskin päivähoidossa ikinä on. Samalla tavoin on aikuisten työelämässä. Ei se aina niin huvittaisi, vaikka työ olisi kuinka mielekästä ja tyydyttävää.
Oma poikani aloitti hoidossa 1 v 11 kk ikäisenä ja näitä itkukausia tulee ja menee (ikää nyt 3 v 8 kk). Välillä on tosi reipas, eikä muista edes vilkuttaa. Toisinaan taas jää jalkaan roikkumaan ja itkee, ettei halua jäädä hoitoon. Olen jo hyväksynyt sen, ettei tämä hoitoonjääminen tule koskaan olemaan hänelle täysin ongelmatonta. Kuten tuossa joku aikaisemmin jo kirjoittikin, eihän meitä aikuisiakaan aina huvittaisi mennä töihin. Päiväkoti on lasten " työpaikka" ja joskus heilläkin on kausia, jolloin sinne ei niin kauhean mielellään mennä.
isoveli ollut vuoden hoidossa ja kuopus 2v aloittielokuussa aluksijäi sinne vaan mutta sitten tuli viikon mittainen aika kun milläänei sylistä pois ja nyt taas jää siitä vaan
mikäli se yhtään lohduttaa... :-) Minusta uudessa työpaikassa aloittaminen (saati lomien jälkeen palaaminen!) on aikuisellekin monasti ihan sama juttu: ensin vähän hirvittää, sitten onkin ihan kivaa ja on sellainen " kuherruskuukausi" , minkä jälkeen ikään kuin tajuaa, että tätäkö tämä nyt onkin...? Jos on käynyt mielessä, että mitähän siellä on tapahtunut, kun ensin meni niin hyvin, niin omien kokemusteni perusteella ei tarvitse todellakaan olla mitään ihmeellistä! Lapsesi varmaan myös kaipailee kiireettömiä aamuja ym. Kukapa ei... Etenkin nyt kun aamut entisestään pimenevät ja kylmenevätkin. Mutta minunkin mielestäni kaiken kaikkiaan teidän päiväkotialoitus on sujunut ihan kohtuullisesti ja lapsesi on ollut todella reipas! olethan sanonut sen hänelle...?? :-)
Oma kuopukseni aloitti 2-vuotiaana eikä se ihan kauheatakaan ollut, mutta olisko kuitenkin joku ensimmäiset 6-8 viikkoa tuntuneet vähän epätoivoisilta. Oli niin inhottavaa jättää lapsi aina itkemään aamulla... Mutta eihän se tunnu kenestäkään koskaan kivalta, vaikka on niin tavallista, ja lapsi kertoo sillä tavalla ikävöivänsä, vaikka päiväkodissa ihan hauskaa olisikin. No, tilanne kuitenkin teidänkin kohdalla tulee paranemaan - kuten minäkin yhtenä aamuna vain tajusin, että joku toinen uusi lapsi-polo jäi itkemään, kun omani vain suukotti, halasi ja vilkutti - ja kyllä sitä oli odotettukin! ;o) Nyt sama pikkumies täyttää 4v ja tykkää valtavasti päiväkodista! Pitkän kesäloman jälkeekin sujahti taas ryhmään kuin vettä, kun sai taas ne tutut jalkkis- ja sählykaverit pelintekijöiksi!
Eli, laiha lohtu tällä hetkellä, mutta ihan oikeasti kyllä se siitä! Ja kolmatta " päiväkotiuraa" luovana (esikoinen aloitti päiväkodissa 8 kk:n iässä...) on pakko sanoa vielä, että vanhemman asenne on omasta mielestäni ihan huipputärkeä. Eli vaikka sydäntä kuinka raastaa, on pakko näyttää reipasta naamaa ja toistella, että rakastaa ja että lapsi on tosi reipas ja että päiväkodissa puuhataan kaikkea kivaa ym.ym. Ja lähteä iloisin mielin ja reippaasti vilkutellen, vaikka toinen jää itkemään... Ei ole helppoa, mutta oma päättäväisyys antaa lapselle sitä varmuutta. Meillä tuli myös vaihe, jolloin aina aamulla vakuuteltiin, että " tulethan sitten hakemaan?" , joten sekin voi olla yksi, mikä auttaa... Oma kuopukseni oli hiukan pienempi, mutta ei paljon, ja oli tyytyväinen, kun latelin sen saman litanian melkein joka aamu jossain vaiheessa: " nyt syötte aamupalaa, sitten leikitte ja menette ulos, sitten syönnin jälkeen nukutte päiväunet ja kun olette menneet taas ulos, niin äiti tulee hakemaan" ...
Mukavaa syksyä teille kuitenkin!
Vajaa kolmevuotias aloitti päiväkodissa elokuussa, 1-2 viikkoa meni ihan hyvin. Sitten alkoi itku keskellä päivää siirtymävaiheessa ulkoa sisälle-syömään-nukkumaan. Sitä kesti 1,5 viikkoa, housuun pissaamista kolmisen päivää.
Mitä teimme:
- isosisko kävi hänet saattamassa sisälle tai halasivat pihalla tms
- minä jäin yhtenä aamuna sinne puoleksi tunniksi aamupalaa valvomaan ja sitten katsoin vähän leikkiä ja puin hänet pihalle. (Yleensä meillä isä vie, ja minä lähden kotoa jo ennen kuin lapset heräävät)
- aikaa myös ehti kulua sen verran, että lapsi tutustui kunnolla omahoitajaansa ja alkoi luottaa tähän, pyrki itse syliin jne.
Itse en lähtisi päätäni kääntämättä, muitakin pieniä siellä oli hetken aikaa äitinsä sylissä. Lähtemistä ei toki pidä pitkittää itkun takia, mutta tuomiseen voi varata sen verran aikaa, että ehtii vaikka vähän sylitellä. Toisaalta 3-4 viikkoa tuo varmasti avun tuohon. Silti meidän kolmivuotias olisi mieluiten kotona, vaikkei enää mitään ongelmaa olekaan.
" päätään kääntämättä" .
Nelma:
Itse en lähtisi päätäni kääntämättä, muitakin pieniä siellä oli hetken aikaa äitinsä sylissä.
Totta kai pitää halia ja hyästellä - otan syliin ja suukottelen vieläkin vähän vajaan 4veeni - joka ikinen aamu. Omilla kannanotoillani vanhemman päättäväisyydestä ja jämäkkyydestä tarkoitin lähinnä, ettei kuitenkaan pidä " mennä mukaan" lapsen " tuskaan" - joskaan ei tietenkään vähätelläkään! Hyvänä konkreettisena esimerkkinä oli esikoiseni. joka tosiaan aloitti tarhan jo vauvaiässä ja kun niitä erilaisia erohadistuskausia sitten käytiin läpi, niin tuskaisimmat erot olivat silloin kun isä jätti lapsen päiväkotiin: käveli jo ovelle ja aina vain palasi antamaan " vielä yhden halin ja suukon" jne.jne., niin homma sen kun pitkittyi ja mutkistui... Ei sekään ole mukavaa eikä oikenkaan lasta kohtaan. Ilman muuta pitää halata ja sylitellä tarpeen mukaan, mutta tehdä lapselle kuitenkin selväksi, että töihin ON mentävä, muuten saattaa kyteä toive siitä, että " jospa se äiti/isä kuitenkin jää ja/tai vie mut kotiin" ...
Mutta sanomattakin selvää jälleen kerran, että lapset ovat yksilöitä kuten me kaikki, joten se, mikä on patenttiratkaisu yhdellä ei kenties sovi edes toiselle.
Hei!
Minusta tuo aloitus kuulostaa kaikesta raastavuudestaan huolimatta lapsen kehityksen huomioon ottaen hyvältä. Päivähoidon aloitus on aina rankka kokemus lapselle. Minusta on kuitenkin hienoa, että hän on aluksi kuitenkin viihtynyt päiväkodissa - hän on selvästi pitänyt päiväkotiin lähdöstä. Mutta vasta sitten jonkin ajan kuluttua hän on alkanut ymmärtämään, että tämä tosiaan tarkoittaa pysyvää ratkaisua ja työstänyt sitten sitä. Ja nopeastihan tuo harmi on päivän mittaan rauhoittunut. Minusta pitäisi olla huolestunut, jos noinkin pieni lapsi ei mitään merkkiä tule osoittamaan siitä, että on erossa äidistä tai isistä.
Mutta tosiaan - kun lapsi aloitti päiväkodin, niin olin siitä itse täydellisen rikki varmaan pari kuukautta! Siis se oli ihan kamalaa... Ei varmaan lapselle yhtään niin kamalaa kuin minulle. :-)
m