Keskustelua fyysisestä ojentamisesta

Itselläni on ainakin kokemus, että kiinniottaminen ja esim silmiin katsomisen pakottaminen tai tilanteesta pois ohjeeminen on parempi ratkaisu kun kurkku suorana huutaminen. Jos lapsi ei usko sanomista on parempi ohjata hänet fyysisellä ohjauksella tekemään sitä mitä oli pyydetty. Ei siinä voi olla mitään pahaa. Esim kadulla on välillä lapsi otettava kovastikin kiinni kun on juoksemassa tielle, eikä sana kuulu. Se, että lapsi sanoo että satutat minua jos hipaiset / kosket häntä ohittaessasi voi olla merkki tuntoyliherkkyydestä. Silloin kevytkin kosketus voi tuntua " satuttamiselta" . Tuntoyliherkkyys pitää ottaa huomioon, mutta näitäkin lapsia saa ja itseasiassa pitää koskea (eli siedättää kosketukselle), vaikka siitä vastustusta tulisikin. Todennäköisempää on kuitenkin, etä uhmiksesi on oppinut komentelemaan sinua ja yrittää ohjata myös sitä miten sinä saat komentaa häntä. Ei kevyt ohjaus, vaikka se tuntuisikin ihossa voi häntä " tappaa" , vaikka nuo uhmikset sitä välillä valittaavatkin. Enemmän lasta harmittaa kieltäminen / komentaminen kuin fyysinen ohjaus.



Ota napakan rauhallisesti kiinni, muksut tarvitsevat välillä selkeät fyysiset rajat, jotka aikuinen voi antaa.

tilanne. Mainitsin siitä viestissäni. Mutta kyse on arkisemmasta ojentamisesta, tavallisista tilanteista, joista minun mielestäni selviäisi puhumallakin. Ja siinä pisteessä kun huudan, ei varmasti fyysinen kontakti ole vaihtoehto. Eikö se fyysinen kontakti tulisi nimenomaan luoda turvallisesti, eikä silloin kun on menettänyt hermonsa. Paitsi pelästyessä tietysti tulee tarrattua kiinni esim. liikenteessä.



Esim. Tule tänne, on jo kiire. Ei tule. Kun useamman kerran pyydän, eikä mitään tapahdu, lopulta huudan lujalla äänellä, että nyt tulet heti sieltä!! Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä hakemaan poika, napata kiinni ja vetää hänet eteiseen pukemaan. Tällaista tarkoitan... siis ojentamista fyysisesti. Jotenkin vierastan kiinni tarraamista, jos ei poikkeustilanne...

Meillä kaksoset 1v3kk ja joudun päivittäin nappaamaan heitä hihasta tai muuten ottamaan fyysistä kontaktia. Pihalta kun tullaan sisälle, niin toinen yrittää juosta kuravaatteissa yläkertaan kun riisun toista. Pakko on ottaa kiinni ja laittaa viereeni istumaan.



Olen yrittänyt miettiä tapoja, miten pitää kiinni lapsesta. Koitan olla tönimättä ja roikottamatta kädestä, koska muuten lapset alkaa töniä toisiaan äidin mallin mukaan. Jos pitää taluttaa, pidän käsivarresta kiinni tai ohjaan yläselästä. Ja pihalla jos juoksevat autopaikalle, joudun hakemaan pois. Yritän ottaa ensin kädestä ja sitten kaapata lapsen vaikka kainaloon ellei suostu muuten tulemaan.



Lapsi tarvitsee rajoja tunteakseen olonsa turvalliseksi. Jos huudat, mutta lapsi ei tottele ja ei joudu pois esim kielletystä paikasta, hän oppii helposti että ei äitiä tarvitse totella. Toisaalta fyysinen rajoittaminen on helpompaa, jos siihen on pienempänä jo totutettu. Juttele vaikka neuvolassa asiasta, saat varmaan sieltä ohjeita.

Meillä on kaksi poikaa (6v ja 2v) Itse olen pitänyt parempana, että kun haluan jonkun asian perille, otan lasta käsistä kiinni ja kerron, mitä haluan hänen tekevän. Ei siis kovaa tai satuttaen, vaan hellästi, mutta niin, että lapsi kuuntelee, ymmärisiköhän tuosta.



Esim. 6-vuotias riehuu illalla, ja sanon, " että nyt loppui tule syömään" ei reaktiota, sanon uudestaan, taaskaan ei reaktiota, vaan ehkä " joo, joo" vastaus. menen pojan luo, otan käsistä kiinni katson silmiin ja sanon, että " nyt loppui riehuminen, ja tulet pöytään" ja poika tulee.



Sama kun tullaan sisään 2-vuotias uhmis ei halua, kehtoan uudestaan ja samalla sanon, että äiti tulee sitten hakemaan. Poika ei tule, menen otan pojan syliin ja vien.



Meillä pojat varsinkin illalla saattavat riehaantua, eikä siinä paljoa karjuminen auta (sen lisäksi en pidä huutamista kovin hyvänä, vaikka välilä sitä itse teen) Sen lisäksi olen huomannut, että äänen korottamisella on paljon parempi teho, kun sitä ei jatkuvasti harrasta.



Riippu paljon myös lapsen luonteesta, mikä toimii, meidän poikiin tehoaa paremmin se, että pysätyttää lapsen ja sanoo rauhallisesti mutta jämäkästi, mitä pitää tehdä/mikä pitää lopettaa.



Korostan vielä, että en retuuta/satuta tms. lapsia. Fyysistä kuritusta ei meillä harrasteta missään muodossa, missään tilanteessa.



Mareila+Pojat 2v ja 6v

Tärkeintä kai on yrittää olla johdonmukainen, vaikka se onkin joskus tosi hankalaa. Itse kyllä koen paremmaksi vaihtoehdoksi hakea lapsi eteiseen, kuin huutaa tälle. Koitan olla itse hermostumatta, haen vaan lapsen /lapset vaikka monta kertaa takaisin. Joskus tietysti menee hermot ja huudan, mutta silloin ovatkin olleet erityisen riehakkaita. Ulos mennessä laitan välillä toisen rattaisiin valjaissa odottamaan, kun puen toista. Lapsi rauhoittuu heti, ei kiukuttele lainkaan jos ei joudu siinä kauaa odottamaan. Ulosmeno sujuu paljon mukavammin.



Samoin kun meidän lapset kiipeilevät joka paikkaan. On parempi nostaa vaan alas, kuin huutaa että tule heti pois! Jos huudan, lapsi pelästyy ja ehkä putoaa. Kun nostan pois, kiipeää ehkä pari kertaa uudelleen heti perään. Sanon samalla tiukasti EI. Nostan taas pois ja sitten mennään vaikka eri huoneeseen tai keksitään muuta kiinnostavaa.

Tässä yksi linkki, joka vastaa kysymykseesi:



http://www.kaksplus.fi/vastaanotto/?articleID=1696



Pääpointit: huutamisesta ei ole koskaan hyötyä, koska se on vain aikuisen oman turhautumisen purkamista.



Nopeasti ggooglettamalla en nyt löytänyt, mutta asiasta on hirveän paljon tutkimuksia - että huutamisesta ei ole hyötyä (ellei lapsi ole niin melkein kuuro, että on pakko huutaa, jotta kuulisi jotain) vaan monissa tilanteissa jopa haittaa - lapsi ei ymmärrä huudon syytä, joten se aiheuttaa turhautumista, syyllisyyttä ja pelkoa muun muassa.



Toinen pointti oli, että lapsen väkisin pitely lapsen potkiessa ym. tai määrätietoinen nappaaminen ei aiheuta mitään vahinkoa, kuten myöskään äänen korottaminen ja vihaisen ilmeen näyttäminen.



Asiasta on myös olemassa paljon tutkimuksia. On myös paljon tutkimuksia siitä, kuinka fyysinen kontakti edistää oppimista - esim. se, että pitää kiinni ja sanoo ei, jonkin asian suhteen, auttaa paremmin oppimaan, että sitä asiaa ei saa tehdä.



Joten suosittelen fyysisen kontaktin harjoittelua huutamisen sijaan!

kysyn, että jos lapsi kavahtaa fyysistä lähestymistä niin, että esimerkiksi rimpuilee vastaan, niin silloinhan ote on ennemminkin repimistä kuin johdattelua. Meidan poika vastustaa lujasti jos häneen kajoan. Olisiko kyse temperamenttieroista myös? Hän kostaa tosiaan heti, jos " muka satutan" häntä. Siksi varon. Ja kyllä erikoistilanteissa tottakai otan käsistä kiinni ja pyydän katsomaan silmiin. Hän on muutenkin sitä sorttia, että aivan omilla ehdoilla haluaa läheisyyttäkin. Ei silloin kun minä ottaisin syliin, silloinkin rimpuilee. Olen jostain lukenut, että tässä mielessä olemme (myös lapset) erilaisia. Ja kun tarkemmin mietin, en itsekään ole mitään kosketus/halityyppiä, vaikka lapsia halaisin päivät pääksytykseen. Mutta ehkä nyt jotain opin sentään myös. En puolustele huutamista, mutta en huuda rumasti ja yleensä se toimii viimeisenä keinona... jaa-a koitan kuitenkin kokeilla " ohjausta" . Ja tässä kyse myös iästä, kun lähenee 4 vuotta, niin fyysinen nappaaminen ei ole ihan niin tarpeellista kuin esim uhmaikäisellä, joka tekee vaarallisia temppojaan..

mtaivas:

kysyn, että jos lapsi kavahtaa fyysistä lähestymistä niin, että esimerkiksi rimpuilee vastaan, niin silloinhan ote on ennemminkin repimistä kuin johdattelua.

Kyllä, mutta tässä on se ero että ethän sinä ole se joka repii ja rimpuilee, sinähän vain pidät rauhallisesti lapsesta kiinni. Lapsen täytyy ymmärtää että sinä haluat rauhoittaa tilannetta ja riuhtominen pahentaa sitä.

Kuulun myös niihin " ei-huutajiin" . Mulla tosin on vasta rapiat 1 v. tyttö, jolle en ole edes korottanut ääntä -tiettyjä asioita tulee kyllä painokkaasti toistettua yhä uudelleen ja uudelleen...

KL.

mtaivas:

Hän kostaa tosiaan heti, jos " muka satutan" häntä. Siksi varon.

Tästä piti vielä kysyä. Millä tavalla kostaa? Annatko lapsen töniä tai tuuppia sinua takaisin? Ja mitä varot?

KL.

tuosta hieman kasvaa.. nimittäin tilanne on aika eri kuin 1-vuotiaan. En ollut korottanut ääntäni ennen ensimmäistä uhmakautta siinä lähempänä kahta vuotta. Ei yksi vuotiaalle voi vielä suuttua samalla tavalla kuin neljä vuotiaalle. Mutta joo, EN ANNA kostaa, mutta hän kovasti yrittää ja joskus onnistuu.. kyseessä erittäin itsepäinen poika. Ja vaikka minä en tietysti ole se, joka rimpuilee.. niin se on kamalaa katsottavaa, kuinka voimakkaasti hän vastustaa sellaista. Että mikä se pointti nyt olikaan?

Molemmat lapseni (himpun alle 2v ja 3,5v) ovat aina olleet sellaisia, että sylissä heitä ei saa rauhoittumaan. Joten tiukkaa syliotetta/holdingia meillä ei harrasteta, vaikka joillekin se varmasti on hyvä keino.



Mutta tuon 3,5-vuotiaan kanssa yritän pitää selkeät rajat, siten että jos ei parilla kehotuksella tottele, esim. lähde tulemaan pihalta sisälle tai tule leluja keräämään muun perheen kanssa illalla, otan kädestä kiinni ja vien hänet paikalle. Jos vieläkin jumpittelee eikä kolmeen laskiessakaan ala vaikka kerätä niitä leluja (ensin varoitan jäähystä), otan taas kädestä kiinni ja vien jäähylle. Jäähylleviemistä hän joskus vastustelee rimpuilemalla, mutta yritän vain tyynesti viedä hänet jäähypaikkaan. Olen aivan liian herkkä huutamaan lapsille, ja koen että kädestä ohjaaminen on parempi keino kuin että parin kehotuksen jälkeen menetän malttini ja alan huutaa. Huutaessani en ole lapsille se turvallinen aikuinen, johon he voivat luottaa. (Ja silti meillä valitettavasti huudetaan liian paljon, vaikka yritän kehittää muita keinoja ja hillitä itseni.)



Luulisin että on lapsenkin kannalta selkeää että hän tietää etten käske monta kertaa, vaan pari kertaa käsken kauniisti ja sitten yksinkertaisesti vien hänet sinne minne pitää. Kaikista asioista kun hän ei voi päättää, ja on epäreilua että alan hänen kanssaan niistä neuvottelemaan kun ne on tehtävä kuitenkin. Tietysti perustelen asioita miksi ne on tehtävä, esimerkiksi lelujen keräämistä että on epäreilua että me muut keräämme lelut kun esikoinenkin on niillä leikkinyt. Tai ulosjäämistä yksin kun menemme kuopuksen kanssa sisälle, että nyt on mentävä laittamaan ruokaa tms., ja äitiä pelottaisi jättää 3,5-vuotiasta yksin ulos.



Varmasti näyttää rajulta jos lapsi rimpuilee ja vastustelee kun häntä yritetään viedä jonnekin kiinni pitämällä, silloin ehkä mieluummin kantaisin sätkivän lapsen jos vain suinkin jaksan. Kuopusta tulee kyllä kannettua kun hän kieltäytyy esim. ostosreissulla tulemasta autolle ja haluaisi jatkaa toiseen suuntaan. Varmasti näyttää hurjalta kun temperamenttinen alle 2v huutaa kurkku suorana ja selkä kaarella kun häntä kannan, mutta ei suostuttelukaan mihinkään senikäisen kanssa johda. Toivon uhmaamisen tässä asiassa loppuvan nopeammin kun lapsi huomaa minun olevan päättäväinen ja että autoon mennään joka ikinen kerta vaikka kuinka kiukuttaisi.



Kaikkea fyysistä kurittamista vastustan ehdottomasti, mainittakoon se tässä lopuksi. Ero on mielestäni siinä, että luunapeilla, tukistuksilla ym. yritetään kipua tuottamalla saada lapsi tottelemaan, kun taas fyysisellä ojentamisella/ohjaamisella näytetään lapselle että pyyntöjä/käskyjä ei jankuteta loputtomasti, vaan sitten ohjataan kädestä pitäen jos sanallinen kehotus ei mene läpi.

huutamisen sijaan. Sen tästä opin. Ja tämä huutaminen on ollut " kilttiä" kuitenkin vielä, eli ei rumia sanoja eikä ikävää kielenkäyttöä. Onhan se vähän niin, että tämä asia on nyt tapetilla, kun vauva on tullut perheeseen pari kuukautta sitten ja poika on nyt ruvennut todella koettelemaan hermojani. Mutta uskon, että kausi menee pian ohi. Ja saan itsekin nukuttua enemmän.

On luonnollista, että lapsi rimpuilee, kun hänet otetaan kiinni, jos se tehdää tarkoituksena estää lapsen tietty toiminta. Pääsääntöisesti se - rimpuilevan lapsen " pakolla sylissä pitäminen" monien tutkimusten mukaan on lapsen mielestä turvallisempaa - vaikka rimpuileekin ja siten osoittaa mieltään, kuin esim. yksin jäähylle jättäminen.



Toki lapset on erilaisia. Itse olen fyysiselle kosketukselle herkkä, aika ajoin, enkä tiedä mistä johtuen, monen moni hellittely tavattomasti vaan kutittaa ja tuolilla istuen on joskus mahdoton istua, kun kaikki osat, jotka koskee minuun aiheuttaa fyysisen ärsytyksen. Mutta tosiaan ihan kausittain eikä voi sanoa, että aina. Joskus kuitenkin, niin voin todeta, että joillakin joskus, toisilla aina, fyysinen kontakti oikeasti saattaa ärsyttää tai sattua. Mutta silloin se ei ilmenisi vain äidin " koskiessa" vaan elottomien esineiden ja vaatteiden kosketuksen myötä jo.



Lapset ovat myös älyttömän herkkiä huomaamaan hoitajien reaktiot erilaisiin asioihin, joten todennäköisempää on, että lapsesi on huomannut kauhistuksesi muiden " käydessä käsiksi" lapsiin, ja käyttää sitä hyväkseen.



Tai voi olla ikäkauteen liittyvä juttu. Oli kausi, jossa oma esikoinen tuli vähän väliä sanomaan siskostaan, että tämä satutti - ja yleensä olin ihan täysin nähnyt tilanteen, jossa toinen oli tuskin edes koskenut häneen. Käytöksellään hän vain halusi, että olisin poistanut siskon hänen leikkiensä läheltä.



(Lapsia 3, vanhin 4½ kohta, nuorin juuri täytti 1)