Miten selviätte jos itse haluaisitte vielä lapsen ja mies ei halua?

Meillä kolme lasta 5v ja 2x 2v, ja miehen mukaan lapsiluku on täynnä. Mulla on kuitenkin hirmu tyhjä olo sisällä, koska tuplien vauva-aika valui ihan hukkaan ja kaikki imetyksestä lähtien epäonnistui haluaisin kovasti vielä sen yhden pienen. Tosin tuplia odottaessani mies sanoi menevänsä sterilisaatioon, mutta eipä ole tähän päivään mennessä mennyt. Tuplat meillä saivat alkunsa ehkäisystä huolimatta, joten onhan mulla ainakin pieni prosenttuaalinen mahdollisuus. Oon vasta 25v joten iänkin puolesta saatan vielä saada sen " iltatähden" , jos vain tuo mies sulaa ajatukselle.

Tsemppiä sinulle, itse olen tavallaan tehnyt surutyötä antaessani kaikki vauvanvaatteet ja tavarat pois. Samalla hirmuisesti toivon, että pääsen joskus niitä taas ostamaan. Helppoa ei ole, koska juuri nytkin on moni sukulainen raskaana tai juuri pienen kanssa kotona. Ehkä aika tässäkin tapauksessa voittaa...

yrittäisin saada miehen näkemään, kuinka paljon todella sitä lasta haluaisin. Siis jos ei suoraan sanomalla auta, niin sitten jotenkin rivien välistä eleillä " kertomalla" . Eli yrittäisin saada puhuttua miehen ympäri, keinoilla millä hyvänsä! =)



Ei välttämättä kauhean hyvä " ohje" , mutta näin minä varmasti tekisin.

Vaikka lasta ei vielä ole (ja ei ole tulossakaan), niin itse tarvitsen silti surutyön jo siitä että luovun ajattelemastani lapsilukumäärästä (tavallaan omasta mielestäni siis tulevasta lapsesta). Tässä itselläni auttoi surutyö siinä kuin muissakin menetyksissä. Sureminen tuntui helpolta osuudelta, mutta sieltä pikkuhiljaa pois nouseminen teetti sitten omia selviytymisstrategioita (jokaisella varmaan omanlaisiaan, minulla keskittyminen muihin asioihin ja positiivisiin puoliin sillä lapsilukumäärällä). Koko ajan yhtenä oli puhuminen miehen kanssa, kuitenkaan syyllistämättä miestä.



Taisi tulla aika synkeää tekstiä. No meillä tilannetta synkensi vielä ensin miehen suostuminen ja onnistumisen jälkeisen keskenmenon jälkeinen miehen sanoma ettei haluakaan lisää lapsia. Jotenkin siis surin sekä keskenmenoa että sitä etten saakaan enää " menettäämääni" lasta. Taisi vaan olla miehelläkin joku panikointi, koska myöhemmin vielä sen lapsen halusi (mietti sitä kyllä pitkään ja vaikka sitten sanoi haluavansa vielä lapsen en ollut varma syistä miksi tähän päätyi, pelkäsin että haluaa sen lapsen vain minun vuokseni, ei itsensä) ja sen lapsen saimme. Ehdin vaan kyllä tehdä tuota luopumista ja surutyötä välissä.



Varmaankin tuo surutyö sitten jo aikanaan osaltaan kypsytti tähän lapsilukumäärään, sillä itse olisin halunnut vielä näiden lisäksi yhden enemmän, mutta miehelle tuo edellinenkin oli niin siinä ja siinä, ettei kyllä enää ole toivoakaan miehen haluavan lisää lapsia. Nyt taidamme olla " kompromissitilanteessa" (vaikka minun mielestäni molempien pitää haluta sitä lasta, ei vain toisen- ja sen sanoin miehellenikin). Jotenkin minun on myös helpompi luopua ajattelemastani lapsilukumäärästä, kun ero siihen on enää yksi lapsi- se ei niin toiveitani kaada. Nyt meillä on siis 3lasta ja itse olisin toivonut 4jää. Kun aiemmin olleen 2en ja toivomani 4jän lapsen ero oli minusta iso. Lisäksi tuntuu että mies osittain " jousti" minun toiveideni mukaan (vaikka väittikin että itse myös haluaa tuon 3nen lapsen) ja sen jälkeen tuntuu että minun on myös helpompi joustaa miehen toiveiden mukaan. Vaikka totuuden nimissä joustoni on näennäinen, sillä kun lapsiluku nyt on miehen puolelta asetettu fakta, se on ja pysyy näin, eikä kyseessä ole minun vallassani olevasta asiasta. Nuo ajatukset auttavat vaan minua osaltaan hyväksymään mieheni ajatukset.

uusia opiskelu- ja työprojekteja. Minä ajattelen niin, että kun lapsi kuitenkin on kummallekin elinikäinen sitoumus, niin täytyy mennä sen mukaan, joka haluaa vähemmän lapsia. Jotkut tutuistani ovat sitä mieltä, että " jos sinä sen lapsen hoitaisit, niin samahan se miehellesi on" . No, minun mieheni haluaa olla hyvä ja rakastava isä kaikille lapsilleen ja kokee, ettei halua eikä pysty sitä olemaan useammalle kuin näille jo olemassa oleville lapsillemme. Ja kuten sanottu, ei se ole vaan siitä lapsivaiheen hoitamisesta kiinni vaan koko siitä ihmissuhteesta vanhemman ja lapsen välillä.



Minä olen hyväksynyt sen tosiasian, että tässä on nyt meidän perhe ja keskittynyt keksimään kaikkea kivaa touhua, jota ihana tehdä just tällä kokoonpanolla. Kun olemme laskettelemassa koko porukka, muistutan itselleni, että " jos olis nyt vauva perheessä, niin jomman kumman vanhemmista pitäis olla vauvaa hoitamassa, eikä voitaisi nauttia tästä koko perheen voimalla" . Ja tottahan se on, että nyt ehdimme mieheni kanssa antaa aikaa jokaiselle lapselle myös erikseen, jos tässä olisi vielä yksi lapsi lisää, niin tuo yksilöllinen aika kävisi todella vähiin per lapsi. Ja meillä ei ole ketään läheisiä isovanhempia tms. ihmisiä, jotka joskus tekisivät lasten kanssa juttuja vaan se on aina me vanhemmat.



Nyt kun nämä lapset on jo ohi taaperoiän olen suunnannut ylimääräistä energiaa kodin ulkopuolelle. Aloitin täydennysopinnot työn ohessa ja teen Punaisen Ristin kautta ystävävapaaehtoistyötä kaksi kertaa kuukaudessa. En ole takertunut niihin haaveisiin ja ideaalikuviin, joita minulla oli vaan koettanut kaikella tarmolla keskittyä kivaan perheeseeni ja kaikkiin eteeni avautuviin mahdollisuuksiin.



Minusta on turha pilata onnellista perhe-elämää katkeroitumalla jostain josta ei sitten kuitenkaan tiedä, miten ihanaa se toteutuessaan olisi ollut. Voihan olla esimerkiksi, että minun suhteeni lapsiin olisi lisälapsen myötä huonontunut, kun aikaa ja voimia olisi vähemmän. Tai että isompi lapsilukumäärä olisi syönyt mieheni ja minun välit kokonaan. Toki minua alkuun suretti, kun tajusin, että lapsia ei enää tule, ehkä se oli osaksi myös surua yhden elämänvaiheen päättymisestä omalla kohdallani, mutta en onneksi jäänyt suruun pyörimään vaan olen pystynyt keskittymään kaikkeen siihen hyvään, mitä elämääni on siunaantunut

Mieheni ei koskaan ole halunnut kuin yhden lapsen. Itse halauisin kolme tai neljä. Me teimme kompromissipäätöksen. Kaksi lasta riittää. Olen tehnyt surutyöni asian tiimoilta ja hyväksynyt tosiasian, että ilmeisesti en ikinä enempiä saa. Olen kyllä sanonut miehelleni, että mikäli hän muuttaa mielensä, olen valmis kolmanteen lapseen, kolmanteen raskauteen. Mutta en tule sitä häneltä kärttämään.



Ikä tulee meillä vastaan varmaan ennen kuin mieheni mieli muuttuu. Joten elän ja nautin kaksilapsisesta perheestäni. Onnellinen olen. Olen päättänyt ettei tästä tule kynnyskysymystä. Jos olisin jäänyt lapsettomaksi, olisin sallinut katkeroitumisen itselleni ;)

Viestistäsi ei selviä ikäsi. Jos olet kolmekymppinen tai alle, niin sinulla on vielä vuosikausia aikaa hankkia lapsi. Viidessä vuodessa miehesi saattaa hyvinkin tulla toisiin aatoksiin ja alkaa haluta iltatähteä.

Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, niin voit vaikka hankkiutua kummiksi. Kummilapsi ei tietenkään ole lainkaan sama kuin oma lapsi, mutta rakas kuitenkin.